Rauhallinen sunnuntaipäivä (mitä nyt naapurissa piipahdin), mielessä isät. Radiossa jatkuvasti puhutaan isistä, kaikenlaisista isistä. Muistellaan, ylistellään ja käydään varjoisellakin puolella. Onhan marraskuu ja Aurinko-skorpionin aikaa.
Matti-Isäni on ollut toisessa maailmassa jo 12 vuotta. Yhä hän on tässä aina, hyvin lähellä. Seinälläni on tämä kuva, jonka otin joskus vähän heppaisella kameralla. Tykkään kuvan pehmeästä tunnelmasta ja väreistä. Ei kuvan tarvitse olla tarkka kertoakseen jotakin oleellista. Isäni oli romanttinen muusikko. Hänen rakkain naisensa oli hänen viulunsa, jossa oli kaunis naisenpää. Se viulu on ohjannut hänen elämäänsä siitä saakka, kun hän sen pikkupoikana sai lahjana eräältä vanhalta papalta, jolle hän kävi soittelemassa kannelta. Isä rakastui siihen oitis, salaa vähän sitä harjoitteli, sillä silloin ei ympäristössä hyväksytty hengellisen ulkopuolella olevaa musiikkia saati sitten olisi kannustettu sitä. Kuitenkin isä yritti elättää musiikilla perhettä. Tanssimusiikkia harjoiteltiin usein myös kotonani.
Mutta isäni halusi paljon enemmän. Kotiympäristööni liittyi vahvasti myös klassinen musiikki. Tiistai-iltojen radion sinfoniaorkesterin musiikin aikana piti tuvassa olla hiljaa ja kuunnella. Iltaisin isä harjoitteli Menuhin mustalaismusiikkia. Minun mielikappaleeni, jota aina pyysin isää soittamaan, oli Kanarialintu.
Isä otti joskus viulunsoittotunteja kulkien toisessa kaupungissa asti ja harjoitteli sitkeästi oikeaa jousikättä ja sen käyttöä. Villissä innossaan ja päämäärätietoisesti hän ylsi musiikkikoulun viulunsoitonopettajaksi saakka, vaikka ei ollut nuoruudessaan käynyt muuta kuin kiertokoulun. Ihmeellinen isäni. Hän innostui myös säveltämään, valssista jopa konserttimusiikkin asti. Alkujaan kansanpelimanni, sydämeltään ja päämäärältään paljon enemmän.
Lähetän hänelle nyt isänpäivänä ruusuista villiruusun, sillä hän oli tämän kaltainen, kaunis ja sitkeä. Muutenkin ruusuista puheenollen isän kanssahan minä löysin ensimmäisen villiruusuni. Myös tässä muistelen lapsuuttani.
Kasvatuksessa isäni oli ankara. Silmät vain leimahtivat ja piiskaa sain. Tunneherkkä kun oli, niin sitten itkettiin yhdessä. En muistele sitä katkeruudella. ansaitsin sen. Isä vuoli minulle puusta leikkiviulun. Kun isä opetti minulle jousenpitoa ja tapaa sitä liikuttaa, en oppinut, eikä isä sen koommin sitten enää opettanutkaan. Onneksi pikkusiskoni sai soittajan lahjan ja on päässyt pitkälle.
Mutta filosofoinnin lahjan opin isältäni. Keskusteluja oli paljon ja usein syvillä vesillä ihmettelimme tietoisuutta ja elämän syviä haavoja ja iloja. Ja luonnon ihmeitä opin hänen kanssaan arvostamaan! Paljon muutakin. Kiitos rakas isä!
Tässä julisteessa on kuva isäni naisenpääviulusta. Pikkusiskoni Minna vetää Kajaanissa kaunista barokkimusiikkiviikkoa kesäisin. Kiitos ihana Minna, että se mikä isää voimisti elämässä, sinä jatkat!
Menuhin zardas soi aina jossakin...
<3
VastaaPoista