Runollinen joulukalenteri 7.12.18

Kun tuossa edellisessä runossa oli mukana lapsi, niin etsin runoa nuoruudesta.

Ja edelleen, kun selasin tätä uhkean rikasta runokirjaa Runon maa - suomalaiset toiverunot, josta useimmat tiedot olen poiminut, niin törmäsin Nuoruustangoon.

Olen aina tykännyt tuosta kappaleesta, jota olen kuullut tanssilavoilla ja radiossa laulettavan  erilaisilla sovituksilla. Sen tiesin, että Kaj Chydenius on sen säveltänyt omalla kauniilla ja vähän surumielisellä tyylillään. Mutta sitä en tiennyt, että runo on Anu Kaipaisen! 

Jotenkin tämä voisi olla itse Suomi-neidon tango, sillä ei meidän maamme vielä mikään vanha ole monen muun valtion rinnalla. Suomalaisuus jo itsesään on aika nuori ilmiö. Tämän maan sijoilla asuvien ihmisten tietoisuus suomalaisuudesta heräsi aika hitaasti.

Nuoruustango

Lämpöni, lempeni annan,

kaunis on nuoruutein.

Nää suven ruusut kannan, 

itseni yksin tein.

Ei ole muuta antaa

kuin tämä nuoruutein.

Sulle sen tahdon kantaa, 

en ota itsellein.

Muuta en koskaan tahdo

kuin sinun olla vaan.

Elämä ympäriltäin

kaikkoaa kokonaan.

Huominen päivä ei meitä 

vaaranna varjollaan

kun sinun saan vain olla

täysin ja kokonaan.

Nuoruudenruno 1940-luvun lopulla
Anu Kaipainen

Liikutuin kovasti tiedosta, mitä kirjassa tästä kirjoitettiin, joten liitän sen kokonaisuudessaan tähän:

Nuoruustangolla on yllättävä tausta. Anu Kaipainen on sanonut, että hänen ei olisi oikeastaan tarvinnut elää koko pitkää kirjailijauraansa ennen muuatta onnenpotkua, jos hän olisi tiennyt sen tulevan. Tämä onnenpotku on Nuoruustango, jonka sanat kirjailija löysi omasta, 15-vuotiaana kirjoittamastaan päiväkirjasta, kun Jouko Turkka 1970-luvun alussa tilasi häneltä Olavi Virran elämästä kertovan näytelmän Tangokuningas, johon tarvittiin paljon tangoja. Kaj Chydenius sävelvi näytelmän musiikin. Sittemmin Nuoruustango ikuistui Peter von Baghin elokuvassa Kreivi.

Runollinen joulukalenteri 6.12.18

Suomi täyttää nyt 101 vuotta! Paljon onnea toivon sille; sen luonnolle, sen politiikalle, sen uskonnoille, sen kaikille ihmisille kasvaa viisaudessa! Viisaan villiruusun oksan sille kaikelle ojennan.

Mietin pitkään, minkä runon valitsisin tällaiseen juhlaan. On kunnia saada valita! En valitse mitään tavanomaista, en sellaista, jonka joku toinen valitsisi. Löysin tämän runon ja heti tiesin! Tämä on oikea!

Poikani, suomalainen pystykorva

rymistelee vielä sängyssään

ja höystää pihamaan ruusujen juuria.

Mutta uskon hänen tulevaisuuteensa

kuin pihkan tuoksuun männikössä,

kuin veneeseen, joka terhakkaana

nousee vastaan tulevan aallon päälle.

Häntä isänmaa tarvitsee

ja se sana lausutaan silloin hartaammin

                                                           kuin tänään,

silloin kun hänen ajatuksensa ja kätensä

työskentelevät uusissa metsissä,

jotka nyt vielä ovat keskenkasvuisia -

sana lausutaan hartaammin,

avoimemmin

ja se kulkee lapsesta lapseen

niin kuin aurinko kulkee

yli kaikkien järvien.

Valossa näkyy kirjoitus, 1977

Niilo Rauhala

Niilo Rauhala kertoo itse, että ilman sairaalapapin virkaansa ei ehkä tällaiset runot olisi syntyneet. Elämässä on paljon kipua, mutta vastapainona toivo. Kun hän sai Pro Finlandia  -mitallin, hän sanoi: Runo kulkee oman sieluni ja elämänkokemukseni läpi. Runossa on voimaa, vaikka se ei huido eikä huuda. Runon puhetapa on hiljainen, mutta silti se voi olla voimakas ja vangitseva.

Runollinen joulukalenteri 5.12.18

Joskus tuntuu, ettei luonto millään taivu talven muotoon. Yhä sinnittelevät lehdet pensaissa ja ruoho viheriöi ympärillä. Puutarhassani kasvaa jo neljättä vuotta löytöruusu nimeltä Katri Vala. Tuo yllä oleva ruusunlehti ei ole tämän pensaan. Katri-pensas on kuumassa paikassaan ja ehkä ilman tarpeellista vettä kasvanut hitaasti ja kukkinut vain vähän. Mutta nyt syksyllä se yhtäkkiä rojahti pituuttaan ja leveyttäänkin kuin murrosikäinen lapsi jäsenillään ja toivon sen ensi kesänä kukkivan komeasti!

Katri Vala on runoilija, jonka usein luontoon liittyvät runot liikuttavat tunteita, ainakin minun. Valitsin tähän hänen runonsa Valkeat aamut ehkä sen vuoksi, että toivon todella aamut valkeiksi lumesta kun herään. Naurattaa kyllä tuo valkea aamu tähän aikaan. Sehän on vasta tuossa klo 9.00 jälkeen, minulle usein kello 10.00 jälkeen. Ymmärsin kyllä, että runo sisältää kesän valkeita aamuja. Nyt on kuitenkin täälläkin valkeahko maa!

Valkeat aamut

Valkeat aamut tulevat

ihanassa saatossa

peittäen kasteisilla hiuksillaan

maan heräävät kasvot.

Hypähdellen nousevat metsistä

pienet helmenkirkkaat laulut

taivaan siniseen kelloon.

On liian onnellista 

elää näinä valkeina aamuina,

kosketella elävin sormin rakastetun kasvoja,

tuntea huulillansa elämän maku.

Riemu on palannut sydämeeni

kuin muuttolintujen parvi.

Tahtoisin särkyä kasteen lailla

heläjävään, siniseen kelloon!

Maan laiturilla, 1930
Katri Vala

Katri Valan esikoisteos ilmestyi 1924 nimellä Kaukainen puutarha. Katrin runoissa 'minällä' oli voimakas oikeus ja halu elää. Runot kertovat suuresta elämänkaipuusta. Hän kuoli 43-vuotiaana 1944. Liian nuorena!

Runollinen joulukalenteri 4.12.18

Einolle ja minulle syntyi kaksi poikaa. He ovat omilla teillänsä maailmalla. Tämä paikka metsineen on heille kuitenkin rakas ja sen metsäiset maisemat kutsuvia. Usein he ovat tässä vierailemassa, auttamassa ja nauttimassa luonnosta ympärillä.

Kaikki eivät ole yhtä onnekkaita saapumaan kotiin. Löysin liikuttavan runon, jonka uskallan tuoda esiin vielä näin kaukana joulun tunnelmasta. Tässä runossa on myös kaksi poikaa, veljekset, mutta aivan eri tilanteessa kuin omani aikoinaan. Jospa tämä herättäisi kiitollisuuden mieltä.

Muistoja Bogotásta

Hän on päivän leikeistä väsynyt

Hän päättää ruveta nukkumaan.

Hän painaa pään veljensa reittä vasten

ja veli painaa päänsä hänen reidelleen.

Vain muutama pikkuliikahdus

ja mukavin asento on löytynyt.

Hän vetää päällensä sanomalehden

ja veljensä päälle toisen:

lauantaipäivän El Tiempo -lehden,

paksun ja lämpimän.

Sitten hän sulkee silmänsä,

kuusivuotiaat silmänsä,

tunnustelee vielä, että veli on siinä,

ja veli, viisivuotias, unessa jo,

haparoi pienellä kädellään,

varmistaa vielä että veli on siinä.

Sitten ovat molemmat unessa jo.

Se kaikki kävi heiltä niin tottuneesti.

He nukkuvat keskellä Bogotán katua.

Ei kukaan lue heille iltasatua.

Yö syö heidän äitinsä tuhruiset meikit

sen sivukadun toisessa päässä.

Mutta aamulla jatkuvat kung-fu-leikit

Bogotán sunnuntaisäässä.

Mitä näenkään, 1979

Pentti Saaritsa

Pentti Saaritsa on itse sanonut, että kun rakkaus alkaa ja loppuu, se näkyy runoissa. Ja kun elämään ilmaantuu lapsia, ne ilmaantuvat myös runoihin.

Ja mikä voi olla sen liikuttavampaa! Liikuttavaa on jotenkin myös se, miten täällä lapset selailevat  innolla joulumyyntilehtiä, joissa on esillä mitä ihmeellisimpiä leluja. He kirjoittavat joulupukille pitkiä toivelistoja. Kaikki eivät saa mitä toivovat, tuskin mitään siitä. Suomessakaan.

Runollinen joulukalenteri 3.12.18

Pimeä aika vie mielen usein muistoihin, mielen valoisuuteen.

Muistelen miestäni Einoa tämän seuraavan runon parissa. Einokin oli kiinnostunut runoista, jopa lausui niitä joissakin juhlissa. Uskon, että hän olisi tykännyt tästäkin runosta, vaikka tämä on vähän modernimpaa laadultaan.

  Koti

Meidän katseemme

on kurkihirsi.

Meidän ihomme on

kattohuopa ja ovi.

Meidän sormemme, 

limittäin puristuneina,

ovat seinät ja pihapuu.

Meidän hiljaisuutemme 

on pehmeä vuode, sanamme 

nauloja, rintojemme

lyönnit vasara.

Meidän epävarmuutemme

ja pelkomme on myrsky,

tulva, korppilauma

ja tallaamaton polku.

Meidän halummme olla

liesi, polttopuut ja

lämpö, toisillemme

on lattiamme.

Meillä on talo,

meillä on koti.

Silmästä silmään

kulkevat kurkihirret.

Kämmenpohjista 

kämmenpohjia vasten,

huulista vasten huulia

kohoavat meidän

kartanomme.

Anna minä kumoan vielä tämän maljan, 1977

Tommi Tabermann

Kerrotaan, että Tabermann on niitä harvoja lemmenrunoilijoita miesrunoilijoiden joukossa, jotka uskaltavat taistella tunteilla maailman kovuutta, kylmyyttä ja tehokkuutta vastaan.

Siksi Einokin olisi pitänyt hänen runoistaan. Kiitos Eino, sinä ojensit minulle kerran kauniin kotisijan, jossa viihdyn vieläkin!

Runollinen joulukalenteri 2.12.18

Taidan tietää kuvataiteilijoita enemmän kuin runoilijoita. Olen käynyt nuorena Hyvinkään Taidekoulun ja luin jonkun verran taidehistoriaa kuten olen jatkossakin lukenut ja tutkinut.

Hyvinkäällä asuessani tutustuin myös Helena Schjerfbeckin tuotantoon. Hän asui loppuelämänsä Hyvinkäällä. Silloin vielä oli pystyssä hänen kotitalonsakin. Ehkä ei enää. Hänen maalaustyylinsä lumosi minut kertaheitolla! Minulla on yksi kirja, jossa on hänen maalauksiaan, kulunut kovasti käsissä. Siihen kirjaan on liitetty Edith Södergranin runoja. Edith eli samaan aikoihin kuin Helenekin, mutta ei ole varmaa ovatko he koskaan fyysisesti kohdanneet.

Tämä runo sopii niin minunkin elämäntilanteeseeni:

OLEMISEN  RIEMU

Mitä minä pelkään? Olen osa äärettömyyttä.

Olen osa kaikkeuden suurta voimaa,

yksinäinen maailma miljoonien maailmojen parissa,

niinkuin ensiluookan tähti, joka sammuu viimeksi.

Riemu elää, riemu hengittää, riemu olla olemassa!

Riemu tuntea ajan jäisen - kylmänä valuvan suoniansa pitkin

ja kuunnella yön hiljaista virtaa

ja seisoa vuorella auringossa.

Käyskelen aurinkoa pitkin, seison auringolla.

en tiedä mistään muusta kuin auringosta.

Aika - muuntajatar, aika - hävittäjätär, aika - loihtijatar,

tuletko uusin juonin, tuhansin kavaluuksin tarjoamaan

minulle olomassaolon

niinkuin pienen siemenen, niinkuin kehään kiertyneen

käärmeen, niinkuin merellisen luodon?

Aika - sinä murhaajatar - väisty luotani!

Aurinko täyttää rintani suloisella hunajalla ääriä myöten

ja sanoo: kerran sammuvat kaikki tähdet,

mutta ne loistavat aina pelkoa vailla.

Kohtaamisia

Edith Södergran  -  Helene Schjerfbeck

Toimittaja Karri Kokko

Wsoy  1982

Tämä runo myös oli mukana Suomalaisten toiverunoissa eikä ihme. Edithin kotikieli oli ruotsi. Hän julkaisi tämän runon 1916 esikoiskokoelmassaan Runoja. Sen on suomentanut Uuno Kaila 1942. Edith kuten Helenekin Hyvinkäällä asui köyhänä äitinsä kanssa Karjalan Kannaksella Raivolassa. Hänen kuvallisia runojaan vieroksuttiin pääkaupungin piireissä. Vasta myöhempi aika on antanut hänelle arvoa. Onneksemme! Tällaisista runoista saamme voimaa!

Runollinen joulukalenteri 1.12.18

Viime jouluna tein tätä runollista joulukalenteria, tykkäsin tehdä sitä itsekin ja se oli hyvin luettu. Silloin kirjoitin ystävieni ja etupäässä raahelaisten runoilijoiden runoista.

Nyt keskityn yleensä suomalaisiin runosuosikkeihin ja kerron hieman itse runoilijasta. Runoilijoiden maailma on minulle itsellekin aika vierasta, joten monen muun lukijani kanssa tutustun siihen näin paremmin. Minulla ei montaa runokirjaa ole Eino Leinoa ja muutamaa muuta lukuunottamatta. Mutta käsiini tarttui kerran divarista tällainen Valittujen Palojen kirja "Runon maa - suomalaisten toiverunot" painettu 1994. Sitä olen ilolla nyt lukenut. Kirja on täynnä tunnettuja runoilijoita ja runoja, jotka ovat monelle tuttuja, mutta nyt ne tallentuu blogiini. Niitähän voi käyttää sitten vaikka joululahjoihin tai lukea itselle tai perheelle ääneen kalenteriluukkuna, kun muut nutustelee suklaata.

Suomi on runon maa ja sellaisena haluan sitä tuoda esiin Suomen täytettyä 101 vuotta! Siinä numero 1 edustaa runoilijoitten maata!

Ensimmäinen runoni on hyvin tuttua Eino Leinoa. Usein olen ajatellut elämäni tilanteita, joissa on hyvä kätkeä sellaista, mitä muut ei tarvitse tai ei halua jakaa, mutta mikä itselle on kultaa kalliimpi. Sillä usein käy, että jos sen tuo julkisuuteen, siihen tulee pahan leima. Näin voi käydä lottovoitolle, komelle autolle tai hyvälle ystävälle, jota toiset voivat kadehtia tai muuten näkevät pahana.

LAULU ONNESTA

Kell' onni on, se onnen kätkeköön

kell aarre on, se aarteen peittäköönn,

ja olkoon onnellinen onnestaan

ja rikas riemustansa yksin vaan.

Ei onni kärsi katseit' ihmisten.

Kell' onni on, se käyköön korpehen

ja eläköhän hiljaa, hiljaa vaan 

ja hiljaa iloitkohon onnestaan.

Eino Leino

Hiihtäjän virsiä, 1900

Runo on alunperin kirjoitettu vuonna 1898 näytelmään nimeltä Lyydian kuningas. Sitä ovat säveltäneet Armas Maasalo, Väinö Raitio ja Lauri Parviainen.