Runollinen joulukalenteri 3.12.18

Pimeä aika vie mielen usein muistoihin, mielen valoisuuteen.

Muistelen miestäni Einoa tämän seuraavan runon parissa. Einokin oli kiinnostunut runoista, jopa lausui niitä joissakin juhlissa. Uskon, että hän olisi tykännyt tästäkin runosta, vaikka tämä on vähän modernimpaa laadultaan.

  Koti

Meidän katseemme

on kurkihirsi.

Meidän ihomme on

kattohuopa ja ovi.

Meidän sormemme, 

limittäin puristuneina,

ovat seinät ja pihapuu.

Meidän hiljaisuutemme 

on pehmeä vuode, sanamme 

nauloja, rintojemme

lyönnit vasara.

Meidän epävarmuutemme

ja pelkomme on myrsky,

tulva, korppilauma

ja tallaamaton polku.

Meidän halummme olla

liesi, polttopuut ja

lämpö, toisillemme

on lattiamme.

Meillä on talo,

meillä on koti.

Silmästä silmään

kulkevat kurkihirret.

Kämmenpohjista 

kämmenpohjia vasten,

huulista vasten huulia

kohoavat meidän

kartanomme.

Anna minä kumoan vielä tämän maljan, 1977

Tommi Tabermann

Kerrotaan, että Tabermann on niitä harvoja lemmenrunoilijoita miesrunoilijoiden joukossa, jotka uskaltavat taistella tunteilla maailman kovuutta, kylmyyttä ja tehokkuutta vastaan.

Siksi Einokin olisi pitänyt hänen runoistaan. Kiitos Eino, sinä ojensit minulle kerran kauniin kotisijan, jossa viihdyn vieläkin!