Runollinen joulukalenteri 14.12.18

En voi ohittaa runoilijoiden joukossa Aaro Hallaakoskea, joka on tämän seudun runoilijoita, juossut joskus pikkupoikana jopa tuossa naapuritalossa.

On mielenkiintoista lukea kuinka joku runoilija on "se meidän kylän oma poika", kuten eräs blogiystäväni kertoi Einari Vuorelasta. Me omimme kuuluisuuksia, lennämme vähän kuin heidän siivillään ja siitä saamme jopa voimaa ja ylpeää olotilaa.

Hiihtokilpailuja on pidetty. Hiihtolatuja laitettu kuntoon ja useat suomalaiset ovat jo olleet suksien päällä. Minunkin pienellä perukalla oli jo sopivasti luminen ja jäinen tie potkukelkalla potkutteluun, mutta kun etsin sitä, se oli niin hankalasti navetan vintillä, että en hämärissä tohtinut mennä sitä alas nostamaan. 

Hellaakoskelta löysin kauniin hiihtorunon, joka tietenkin päättyy romanttisiin tunnelmiin. Aaro nimittäin kirjoitti paljon runoja rakkaimmastaan. 

Onko tämän päivän hiihtelyssä romantiikkaa, ihmettelen?

Suksilaulu

Suksien sihinä hangen

rytmissä riemukkaassa

puoleksi ilmassa

puoleksi maassa

käärmeenä lentäin

lintuna matain

tuolle puolen 

tuttujen ratain

hankien veistos

marmorimattona mailla

valon ja varjon 

herkkyys vertoja vailla

suksi sen tuntee

hangen pintojen sulon

hangen neitseys tuntee

suksimiehen tulon:

liukuva käsi 

iholla valkealla

ystäväsi 

hengityksen alla

Jääpeili, 1928

Aaro Hellaakoski

Aaro Helaakoski eli vuosina 1893 - 1952. Häntä pidetään Pispalan "runoilijamiehenä". Huomasin erään seikan hänen runossaan. Se kuulostaa aika modernilta. Enpä sitten ihmetellytkään, kun Wikipedia kirjoittaa hänestä, että hän oli aikanaan luomassa modernia runotyyliä.

Runollinen joulukalenteri 13.12.18

Polut ovat nousseet aivan uuteen arvoonsa. Se on hieno juttu! Vanhoja polkuja raivataan esiin, uusia tehdään kylien välille, tehdään kulttuuripolkuja ja luontopolkuja. Niitä kuljetaan aivan uudella innolla. Kuulinpa eräästä avioparista, jotka ovat haastaneet toisensa ensi kevääksi polkumaratoonille! Nyt on keksitty polkujuoksu. Hienoja juttuja nekin!

Kehon koordinaatisto ja tasapaino kehittyy aivan eri tavalla poluilla kulkiessa kuin tasaisella maalla. Ja mikä kiehtovinta: Polku mutkittelee eikä koskaan tiedä mitä siellä mutkan takana on tai mitä polun päässä. Nyt vähälumisessa metsässäkin on ollut mukava kulkea polkuja pitkin ja katsella metsäneläinten jälkiä. Tosin valokuvani esittää vähän lumisemman metsän polkua.

Polku kuuluu myös runoilijoiden maailmaan. Rakel Liehukaan ei ole mikään yksinkertainen runoilija. Hänen runonsa kuvastaa syvää ajattelua, filosofisia tuokiokuvia, mutta ne ovat hyvin maanläheisiä.

Olen rakastanut polkua

ja tuulen sykähtelyä,

taivaan vilkkaita tähtiä

ja myrskyn ääntä.

Askel

ja putoat nuoruudesta

ja kysymykset alkavat sädehtiä moninaisuuttaan.

Ei enää mitään laskuperusteita.

Kuiskaat köydän ylistyksesi elämälle.

Hiljaisuus kulkee lävitsesi kuin valo,

linnun pyrähdys pajuun

nostaa kyynelet silmiisi.

Savikielellä minä ylistän, 1975

Raakel Liehu

Rakel Liehu on sanonut: "Maailma on suuri Ehkä ja ihminen sen pyhä kärsimysnapa." Vuosia myöhemmin hän sanoi eräässä radio-ohjelmassa: "Pieni lintu lentämässä ohjuksen yli, mitä se merkitsee? Sitä on vaikea mitata. Mutta jos se ei lennä, se on täyden välinpitämättömyyden, täyden kuoleman merkki."

Runollinen joulukalenteri 12.12.18

Mummous! Ja sen ihmemaailma, kun saa asettua lapseksi jälleen, leikkiä, askarrella, ihmetellä, hölmöillä, lukea, laulaa, tanssia ja nauraa!

Tämä runo on omistettu mummoudelle. Sekin on jotakin hyvin jouluista.

Kun lapsenlapset syntyvät

sinkoutuvat mummot viimeinkin syrjään

äitiyden pyörremyrskystä

ja ovat vapaita rakastamaan häikäilemättömästi

niinkuin ei koskaan aikaisemmin .

Viimeinkin he näkevät lapsen

oikean välimatkan päästä.

Lapsi ei ole osa heistä,

he ovat osa lasta,

maailmaa, jonka luulivat kadonneen,

ja siinä se avaa ja sulkee silmiään

kuin jokin muinaisaikojen eläin,

äkkiarvaamatta syvänteistä löytynyt,

pieni sipuli joka meissä yhä kätkee kukan

ja kasvun mahdollisuuden.

Niin mummotkin itävät

ja heidän aavikkonsa puhkeaa villiin kukkaan

kun lapsenlapset ratsastavat yli

kuusijalkaisilla hevosilla hiukset hulmuten,

ohjaksitta, valjaitta.

Runojen kapseessa ei yksikään kukka taitu.

Animalia, 1987

Eeva Kilpi

Tässä kokoelmassaan Animalia Kilpi etsii mummoustunteita huumori silmäkulmassa. Yhdyn tähän;

"Eeva Kilvellä on lempeästi laulava maammonääni."

Runollinen joulukalenteri 11.12.18

Suomalaisten yksi rakastetuimmista runoista on Aale Tynnin Kaarisilta. Tunnetko muita hänen runojaan? Minun täytyy myöntää, että itse en juuri ollenkaan. Raotan vasta unesta rähmäisiä silmiä niille.

Nyt korjaan tämän seikan. Valitsin hänen runoistaan erään runon, jota en ymmärrä kuin hiukkasen. Mutta sitä lukiessa tulee vahva tunne jostakin salatusta, toivosta, surusta ja rakkaudesta. Kuten ei musiikkiakaan, ei runojakaan tarvitse ymmärtää. Vain kuunnella, lukea ja antaa sen kaiken koskettaa jotakin sisimmässä...

Linnut

Älä luule, etten tiedä, älä luule, etten näe,

kuinka tahtomattaan kääntyy rakas, itsevarma pää,

kuinka koko sydämesi täyttää liike levoton,

hiusten verkkoon pyrkimässä katseen kaikki linnut on.

Sidon paulan, panen ansan, panen ansaa tuhannen,

joilla teidät, lintu raukat, kipeämmin kahlitsen.

Koko olentos on kohta pelkkää suurta ikävää,

kohta tuska salpaa suusi, tuskin jaksat hengittää.

Älä luule, etten tiedä! Tiedän kaiken mitä teet,

tunnen rakkaat rauhattomat, lähestyvät askeleet.

Niinkuin kerjäläinen saavut kohta leipää anomaan,

ja kun olet kaikkein köyhin, sinusta teen kuninkaan.

Soiva metsä, 1947

Aale Tynni

Toimittaja Satu Koskimies on runokokoelmakirjaan kirjoittanut ylös Aale Tynnin sanoin runon syntymisen ihmeestä näin: "Kaikki mitä näemme, koemme, kuulemme ja luemme, uurtaa alitajuntaamme jälkiä ja jättää meille alitajuista materiaalia. Mutta sen runoiksi muodostuminen on arvaamatonta. Elämämme merkitsevimmätkään tapahtumat eivät välttämättä kehkeydy runoiksi, eivät suinkaan: runoilija ei useinkaan ollenkaan runoile siitä, mistä sivullinen luulisi. Hän tekee maailmanympärimatkan eikä kenties saa tästä komeasta aineksesta säettäkään runoon. Kävellessään puuliiteriinsä hän jonakin päivänä huomaa tiellä oksan varjon, sata kertaa nähdyn: tänä erityisenä päivänä siinä on runon alku."

Runollinen joulukalenteri 10.12.18

Romantiikkaa pitää aina olla! Ainakin haaveilla siitä! Olkoon sitten joulusiivot, leipomukset tai muut kiireet ja vahatkoot tontut ikkunoiden takana.

Tästä runosta tykkäsin kovasti!

Jääruusut

Halvassa hotellissa

kaupungin laidalla

Vihdoinkin kahden sun kanssa, Maria!

Älä välitä, mull on sukat

eri paria

tuli kiire lähtö, ja tulee taas

jos on tullakseen

Tuu tänne vähä, ja lämmitä mua,

ihan vähän vaan!

Ku mereltä blosaa, ja jäiset ruusut

puhkeaa ikkunaan!

Halvassa hotellissa

kaupungin laidalla

On aamu, ja eka spra

jo kiljuu kaarteessa

Tuu tänne vähä, älä vielä

vedä sun vetoketjua kii!

Kato, mun kynnet tarttuu 

sun pukusi veluriin!

Tuu tänne vähä, ja lämmitä mua,¨

ihan vähän vaan!

Kun mereltä blosaa, ja jäiset ruusut

puhkeaa ikkunaan!

Halvassa hotellissa 

kaupungin laidalla

Vihdoinkin kahden sun kanssa, Maria!

Älä välitä, ollaan vielä

vähän aikaa näin,

aamulla mulla on kummiskin

kalsarit väärinpäin.

Johnny B. Goethe, 1988

Arto Melleri

Arto Mellerin runoilusta sanotaan, että se on rosoista, ryöppyävää ja elämänmakuista. Totta!

Lisäksi kerrotaan, että hän on käynyt Teatterikorkeakoulun ja ehkä tältä pohjalta omaa näkijän lahjan, sen mitä elämän näyttämöllä tapahtuu.

Selasin vähän nettiä. Löysin samalla Johnny B. Goethe-nimellä Juice Leskisen levyn, ei sama runo kuitenkaan. 

Tähän ei pidä kuitenkaan sekoittaa Johan Wolfgang Goetheä, yleisneroon, joka eli Saksassa 1700-luvulla. Sehän minulla tuli mieleen, kun näin tuon runokirjan nimen. Ihmettelen vain... Mistä tuollainen nimi runokirjalle? Sille on varmasti oma tarinansa.

Runollinen joulukalenteri 9.12.18

Lapsilla jännitys jo kutkuttaa vatsan pohjalla. Onhan joulukuu ja paljon jouluvaloja, lauluja ja puhetta.

Niin se pitää olla. Eikä sitä tarvitse vain lapsi. Aikuinenkin tarvitsee joskus salaperäisyyttä, joulun odotusta ja jännitystä. Jonkin jännitystä. Jos sitä ei ole, tehdään se! Blogisivuakin tehdessä on jännä nähdä, lukeeko sitä kukaan. 

Kuun paisteella

- Voi äiti, miksi en unta saa?

Sano, äiti, ken ovella kolkuttaa?

- Tytär, nuku! Kohta on puoliyö!

Vain tuuli ovellesi lyö.

- Ei, äiti, ei tuuli se olla voi,

se kummallisemmasti soi.

- Nuku, nuku! Oven takana on

vain kumottelu kuutamon.

- Siellä liikahti joku ihminen!

Voi äiti, kuulitko askelen!

- Lapsi kulta, siunaa itses vain;

kävi rakkaus ovella kolkuttain.

- Oi, äiti, kuinka on ihanaa!

Kuu paistaa, paistaa, - ja nukuttaa.

Silkkikauppias, 1926

Einari Vuorela

Runo on vanha, sanoisimme, kun vuosilukuja silmäilemme.  Runo on useimmiten ajaton ja yleispätevä. Einari  Vuorela eli vuosina1889-1972.

Runollinen joulukalenteri 8.12.18

Äidit ovat aina olleet jouluisen tunnelman taustalla. Kyllähän ne isätkin yrittävät ja söhlivät ainakin kaikenlaisen tekniikan kanssa, kuten jouluvalojen, kuusen ja ehkä kinkunkin kanssa. Mutta äidit korjaavat jälkiä. Meneeköhän se nyt näin?

Joka tapauksessa haluan nostaa jollakin runolla äidit esiin, korokkeelle ja arvoonsa. Löysin tällaisen runon:

Alfhild

Äidit vain, nuo toivossa väkevät,

Jumalan näkevät.

Heille on annettu voima ja valta

kohota unessa pilvien alta

ja katsella korkeammalta.

Alfhild, hän joka synnytti minut,

jo joka yö sinne purjehtinut,

missä nyt Eemeli tullen ja mennen

murahtaa vain, kuten täälläkin ennen.

Siellä he kulkevat tähtien rivissä

kirkasta vanaa,

isä ja äiti, peräkanaa.

Sieltä he katsovat kotoista mäkeä,

kissoja, koiria, tuttua väkeä,

viittoen, luikaten parhaansa mukaan,

ettemme loukkaisi Pispalan kivissä

jalkaamme kukaan.

Siellä he jollakin planeetalla

puutarhakeinussa pihlajan alla

viipyvät ääneti nuoruudenmuistoissa

morsiusparina Tampereen puistoissa -

ostaen kahvit ja pullat kai,

jos sattuu olemaan perjantai. -

Ja sitten kun Pispala aamun saa,

äitini vuoteen valmistaa

ja linnut, linnut heleää - - .

- Oi kuinka on ihana elää

ja tuutia lastenlapsiaan

ja kertoa kauniita uniaan!

Niin suuri on Jumalan taivas ja maa, 

oi lapseni, rakastakaa!

Betonimylläri, 1947

Lauri Viita

Satu Koskimies, joka on Runon maa - suomalaisten toiverunot,  toimittaja sanoo, että Alfhild on suomalaisen lyriikan suuria äitirunoja, kaikessa realistisessa karheudessaan ja arjenlämmössään puhutteleva. Oma äiti oli Lauri Viidalle runotar, "ainoa todellinen nainen". Näin luonnehti häntä puoliso Aila Meriluoto myöhemmin.

Me tarvitsemme runoilijoita kertomaan äideistä. Osaavatko kaikki lapset ilmaista sitä, kuinka paljon kunnioittavat ja rakastavat äitiään? Minä uskon, että kaikilla nuo tunteet ovat jossakin syvällä, mutta usein vaikea nostaa ne pintaan.