Äidit ovat aina olleet jouluisen tunnelman taustalla. Kyllähän ne isätkin yrittävät ja söhlivät ainakin kaikenlaisen tekniikan kanssa, kuten jouluvalojen, kuusen ja ehkä kinkunkin kanssa. Mutta äidit korjaavat jälkiä. Meneeköhän se nyt näin?
Joka tapauksessa haluan nostaa jollakin runolla äidit esiin, korokkeelle ja arvoonsa. Löysin tällaisen runon:
Alfhild
Äidit vain, nuo toivossa väkevät,
Jumalan näkevät.
Heille on annettu voima ja valta
kohota unessa pilvien alta
ja katsella korkeammalta.
Alfhild, hän joka synnytti minut,
jo joka yö sinne purjehtinut,
missä nyt Eemeli tullen ja mennen
murahtaa vain, kuten täälläkin ennen.
Siellä he kulkevat tähtien rivissä
kirkasta vanaa,
isä ja äiti, peräkanaa.
Sieltä he katsovat kotoista mäkeä,
kissoja, koiria, tuttua väkeä,
viittoen, luikaten parhaansa mukaan,
ettemme loukkaisi Pispalan kivissä
jalkaamme kukaan.
Siellä he jollakin planeetalla
puutarhakeinussa pihlajan alla
viipyvät ääneti nuoruudenmuistoissa
morsiusparina Tampereen puistoissa -
ostaen kahvit ja pullat kai,
jos sattuu olemaan perjantai. -
Ja sitten kun Pispala aamun saa,
äitini vuoteen valmistaa
ja linnut, linnut heleää - - .
- Oi kuinka on ihana elää
ja tuutia lastenlapsiaan
ja kertoa kauniita uniaan!
Niin suuri on Jumalan taivas ja maa,
oi lapseni, rakastakaa!
Betonimylläri, 1947
Lauri Viita
Satu Koskimies, joka on Runon maa - suomalaisten toiverunot, toimittaja sanoo, että Alfhild on suomalaisen lyriikan suuria äitirunoja, kaikessa realistisessa karheudessaan ja arjenlämmössään puhutteleva. Oma äiti oli Lauri Viidalle runotar, "ainoa todellinen nainen". Näin luonnehti häntä puoliso Aila Meriluoto myöhemmin.
Me tarvitsemme runoilijoita kertomaan äideistä. Osaavatko kaikki lapset ilmaista sitä, kuinka paljon kunnioittavat ja rakastavat äitiään? Minä uskon, että kaikilla nuo tunteet ovat jossakin syvällä, mutta usein vaikea nostaa ne pintaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Olen iloinen kommenteista!