Ruusu Rumbitasta Tiinalle!

Vaikka olenkin kulkenut pihallani ihailemassa talven jälkeisiä terveen vihreitä tai ruskeita ruusunvarsia, on oma kalpea varteni ollut tosi jumissa.

Tarkoitan selkääni. Ehkä tein vähän liian rankasti hommia ja kylmetin itseni. Iskias iski kipeästi, enkä pariin päivään saanut aamulla vaatteita päälleni. Ei auttanut muu kuin ilmoittaa töihin kykenemättömyyteni. Sain ystäviltä hoitoa sekä energisesti että kuumasavihoidolla, aromaterapialla ja akupunktio-ohjeilla. Särkylääkettäkin käytin. Ja ojennuin pikkuhiljaa. Kuin kevään hallayö olisi ollut hetken kimpussani ja ystävyys kuin lämmin viltti lämmittänyt.

Moni juttu meni pieleen, moneen menoon piti sanoa ’ei’. Ja eilenaamullakin mietin, että mitenkäs nyt, kun vihloo vähän ikävästi. Oli nimittäin Rumbita-tanssikurssin päivä!

Koko kevättalvi on mennyt surullisten asioiden puitteissa, ja tanssiharrastus on jäänyt taka-alalle. Sekin on aiheuttanut selkäni kunnon alenemista.

Joten oikaisinpas eilen selkäni ja starttasin autoni kurssipaikalle. Ja senkun tanssimaan! Voi ihme, että se teki hyvää!!! Lihakseni lämpenivät, rentoutuivat ja kipu katosi. Nyt ei tunnu taas mitään.

Tiina siinä edessä punainen ruusu rinnassa ja posket innosta hehkuvina pani meihin vauhtia ja liikettä. Latinorytmit ja iloinen mieli auttoi. Rumbita on uudenlaista tanssia, jossa yhdistyvät latinalainen tanssi, flamenco ja itämaiset liikkeet. Aivan mahtava yhdistelmä, jopa suomalaisittain kehiteltynä!

Tässä pieni video rumbitasta, jos joku haluaa siihen tutustua!

Joten kyllä ojennan Tiinalle rumbitasta ruusun. Ja mielelläni kerron tästä tanssilajista eteenpäinkin!

Kiitos Tiina!!

Ja tähän Rickyn Maria-lauluun saatiin hauska koreografia!

Yhdyntä, yhteys, yhteytys, yhteyttäminen, yhdessä...suuri kohtaaminen!

Opin kerran, että suomalaisessa kirjallisuudessa kuvattu kaunein ’yhdyntä’ eli seksuaalinen kuvaus on kalevalaisessa tarustossa, kun Marjatta syö kankaalta puolukan ja tulee raskaaksi. Se on kuvattu hyvin kauniisti ja seikkaperäisesti. Puolukka esittää suomalaisittain ’pyhää henkeä’, josta Marjatta tulee raskaaksi ja synnyttää sitten saunassa poikalapsen, jota Väinämöinenkin kavahtaa.

Tunnemme toisenlaisenkin yhdynnän, kun kaksi rakastavaista antautuu toisilleen ja kohtaavat autuuden. Kaikki muu häviää ympäriltä. Tietenkin biologisena seurauksena tästä syntyy uusi ihminen, suuri ihme.

Mutta minun mielestäni maailman kaunein ja tärkein ’yhdyntä’ tapahtuu, kun Maan ja Auringon energiat kohtaavat toisensa suloisessa syleilyssä ja syntyy viherhiukkanen, yhteyttäminen.   Siitä alkaa elämä maapallollamme. Siinä väistyy ihmisen tärkeys täysin, sillä ilman tuota viherhiukkasta ei olisi ihmistäkään tällä planeetalla, kuten ei muitakaan eläimiä tai kasveja.

Kuva täältä

Maan ja Auringon rakkaus! Herättää vihreä solu, josta syntyy vihreä lehti ja sitten se ruusunnuppu, esimerkiksi. Vihreä on sydänchakran väri, rakkauden ilmentymä, ei vain yhdyntänä, joka on liiaksi materialisoitunut mielihyvän päämääräksi puhjeta kuin kupla ilmaan ilman merkitystä …vaan enemmän yhteytymänä, josta syntyy uudenlaista energiaa. Sellaista, joka ei hajoa ilmaan ilman merkitystä. Suomen keväässä se vihreä lehahtaa kuin kulovalkea ja täyttää maiseman. 

 Tämä on jälleen osa ystäväni Vapun chakra-ja värikirjan vesikuvausta, kuin sydän laajenisi ilosta!

Siksipä olen juossut ruusupensaitteni ympärillä ja tutkaillut sitä tapahtumaa pienien silmujen avautuessa, kuten myös kirsikkapuun ja omenapuun ympärillä. Ja salakavalasti silmiäni väistäen aukesivat koivun hiirenkorvat. Aina liian nopeasti!!! Imen itse D-vitamiinia auringon säteistä, mutta se ei riitä. Touhukkaasti olen poiminut ja silponnut esim. nokkosia ja maitohorsman lehtiä saadakseni elämän eliksiiriä kroppaani.

Mutta… Sanovat, että ihmisellä on sydämen kautta samanlainen mahdollisuus yhtyä jumaluuteen ja löytää valo ja onnellisuus. Pikkuisen vaikeampi asia…

Yhdyntä, yhteys, yhdessä, yhteytys, yhtiö…merkittäviä suomalaisia sanoja!

Kaikki yhteys on rakkautta.  Kuten Maan ja Auringon! Törmäsinpäs tällaiseenkin  'yhteyteen'. Yhdessä…olemme kaikki yhdessä maapallollamme kaiken elävän kanssa. Yhteys…toiseen ihmiseen, katseella, kirjeellä, netin kautta, puhelimitse. Helppoa, eikö? Vai onko?  Yhtiö materialisoituna tuotoksena kaupallisuudessa, ei sekään ole kitkaton. Mutta kauniita, hyviä sanoja kaikki! Haastavat luontoa, kuten ihmistä myös.

Kesän tulo saa minut filosofoimaan…

Rakkauden pitäisi ihmissydämestä yhtyä jumaluuteen, sanovat viisaammat. Ja se kaikki on Sinä ja Minä, sanovat he. Ja itse Luonto ja Luoja!

Ei me osata vielä. Ruusu osaa paremmin. Yksi kasvilaji miljoonista. En jaksa heitä kaikkia puhutella, mutta opettelen puhuttelemaan ruusua. Viherhiukkasessa on myös dna-ketjut, perintötekijät, jotka kertovat mistä kasvi on lähtöisin ja mikä on nimi. Jotkut tutkivat sitä, minäkin yritän. Vaikka tärkeintä on rakkaus, jolla kohtaa toista, Sinua. Mitä elävää tahansa.

Anna Erikson, Kesä yhdessä...

Ruusuisia kankaita

Ihanaa! Ulkona sataa! Ja minun ruusuni saavat taivaan lempeää vettä!

Nyt on aikaa järjestellä ja siivota sisätiloja, miettiä arviointeja ja tehdä jotakin muuta. Vaikka sittenkin ovat ruusut mielessä. Katselin ihan varsin vain sitä ruusumaailmaa, jossa elin prinsessa Ruususen unta, eli ruusua oli ympärilläni, mutta en niitä nähnyt. Ja sitten niitä tietoisesti olen lisännyt, vaikka joskus jopa inhosin sellaista vaaleanpunaista pipertelyä kukkineen.

Joten tässä kuvina muutama hauska huomio. Tämä silkkinen ruusukuvio on aamutakissani, jonka parikymmentä vuotta sitten noukin mukaani kirpputorilta ja on ollut mieluinen. Ruusuja vain en ollut nähnyt.

Seuraavankin aamutakin nappasin alennusmyynnistä sen pehmouden vuoksi täysin ruusuja näkemättä.

Tämä pussilakana on ollut vuosia mieluisin, mutta ruusuja en ollut siinä nähnyt, vasta tänä vuonna!

Ja kun sitten hullaannuin täysin heränneenä (tai umpi-illuusioissa). Ostin tällaisen vahaliinan uudelle pyöreälle pöydälleni.

Ja sitten piti saada kesäverhotkin ruusuiset, samalla tein siitä myös pöytäliinan.

Ja kaupan hyllyltä tarttui käsiin ruusuhuivi!

Ystävältä sain ihanan ruusuhuovan, jonka kanssa on suloista ottaa päiväunet.

Sitten hillitsin hiukkasen itseni, kun läksin etsimään itselleni kevätjuhliin leninkiä. Ei vaitinkaan! Siis liikkeessä oli ainakin 8 eri ruusukuvioista leninkiä. Ne muut eivät mahtuneet päälle, pah! Mutta olin tyytyväinen tähän hillityn vaaleaan ruusuun.

Nyt saa jo riittää tämä hulluttelu. En ainakaan tietoisesti osta enää ruusuista sellaista. Jos ei ihan huomaamatta käsiin tartu. Vanhoja kesävaatteitani en uusilla ruususilmillä edes tohdi katsella. Ties mitä sieltä löytyy!

Löysin kauniin laulajaäänen ja melodian: Jaci Velasquez, Kukkia sateessa. Kauniita kuvia!

Miten tunnistaa ruusu?

Kun saa ruusun ystäviltä, he yleensä tietävät, mikä se on ja mistä se on. Ja kun hakee sen taimitarhasta, niin kyllä sen historiasta, nimestä ja hoidosta saa kuulla, kun kysyy. Nimilappukin on varressa.

Mutta eri juttu on, kun ryöstää ruusun. Tai se tulee varkaana. Tai sen saa naapurista, joka myhäilee, että 'enhän minä tiedä mikä se on'. Tai lahjaksi vanhalta pihamaalta 'enpä vain tiedä mitä se on, ikänsä pihalla ollut'.

Omistan neljä lajia ruusua, joista en tiedä mitä ne ovat. Tiedän, että minulla on kurttulehtiruusu, jokin niistä, juhannusruusu, valamonruusu, ruskelanruusu ja viljaminruusu raahelaisittain. Mutta entäs nuo muut. Olen antanut niille nimet Palkin ruusu, Saarenmaan ruusu, Erkin ruusu ja Inkerin ruusu.

Inkerin ruusua joku kutsui suviruusuksi, mutta siitä tietää vasta kun tutkin lehteä ja kukkaa. Erkin ruusukin taitaa olla sitä lajia. Laitan vähän kuvia. Lehdet ovat vieläkin silmulla, niin pohjolassa ollaan.

Tässä on 'Palkin ruusu', jonka varressa on kahdenlaista piikistöä ja varsi on ruskea. En millään voi muistaa viime kesästä, millainen oli sen kukka. Ruusun hurma ei vielä täysin ollut minua valloittanut. 

Ja tässä lähempää varren piikistöä.

Tässä Saarenmaan tammen mukana tullut ruusu. Sen oksisto haaroittuu leveälle. Tämä voi olla metsäruusu, mutta myös mökinruusu. Kukka ratkaisee paljon.

Ja tässä varren piikistöä.

Kun ruusu on kotoisin Suomenlahden saaristosta, veikkaa tätä ruusua orjanruusuksi. Mutta se voi olla koiranruusukin.

Siis tämä kaikki tulee olemaan mielenkiintoista tutkimustyötä. Nyt kuitenkin vielä nautin kevään kukista ja kukkapenkkien muokkaamisesta. Minulla on vain se vika, että en tohdi nakata mitään pois. Penkin varkaat saavat olla siinä nekin. En puhdista perennapenkkejä niinkään tarkkaan, sen verran, että pääosaa esittävät saavat tilaa ja pääsevät rehottamaan.  

Pekka Strengin 'puutarhassa'.

Elämyksiä ja kyyneleitä

On eräs kukka, hyvin harvinainen täällä, jonka kohtaamisiin liittyy ihmeellisiä elämyksiä, jopa kyyneliin asti. Aivan sama, kohtaako rakkaan ihmisen, sen pelottavan karhun tai vain luonnon kukan, niin siinä on jotakin unohtumatonta.

Tämä kukka, josta tahdon kertoa, ei ole ruusu, vaan orkidea, Suomen kämmekkäkasveihin kuuluva VALKOLEHDOKKI.

Tänne kyläni metsiin muinoin tekivät Raahen seminaarilaiset retken vain nähdäkseen tämän kukan. En tiedä onnistuiko se aina, mutta itse olen tavannut tämän kukan kolme kertaa. Yhden keskellä metsää, jolloin minun oli vaikea löytää sinne takaisin. Toisen juhannusyön auringonsäteessä keskellä metsätietä. Polvistuin sen eteen ja haistelin sen huumaavaa tuoksua. Valitettavasti metsätie raivattiin ja päällystettiin niin, että tuo ihmeellinen kukka häipyi siitä.

Kolmannen valkolehdokin kohtasin hyvin oudolla ja yllättävällä tavalla. Ajelin autollani pitkin kylätietä, vähän hiljennin eräässä kaaressa, kun silmäkulmaani osui jotakin oikean puoleisesta tienreunasta. Se oli jotakin niin erikoislaatuista, että pysäytin autoni ja peruutin. Parkkeerasin auton tien poskeen ja nousin siitä. Etsin sitä, mikä oli silmäkulmaani tarttunut ja löysin. Maantieojan toisella puolella pienen kuusen varjossa ojensi valkoista kukkavarttaan kolme valkolehdokkia. Ihastukseni ja hämmästykseni oli valtava. Loikkasin ojan yli ja polvistuin syvää kiitollisuutta huokaisten noiden kukkien eteen ja olin liikuttunut. Ne eivät tuoksuneet nyt niin voimakkaasti, kuten kasteisina öinä tekevät, mutta siinä ilta-auringonlämmössä ne hempeilivät.

Siitä lähtien olen melkein joka kesä käynyt samaan aikaan, heinäkuun alkuviikolla niitä katsomassa. Ovatko vielä elossa? Ovat olleet, viimeksi niitä oli neljä kappaletta.

Ihmeellisiä kohtaamisia ne ovat olleet tuon kukan kanssa.

Kerroin eräälle luontoihmiselle tästä kukasta. Hän huokasi, että hänkin on toivonut löytävänsä sen joskus, mutta ei ole vielä koskaan nähnyt. Neuvoin hänelle nyt sen paikan tien kaaressa.

Tapasin hänet myöhemmin kerran sattumalta kaupungilla. Hän kiirehti heti kertomaan, että hänkin on tavannut valkolehdokin. Ai, löysikö hän sen paikan? Ei, hän ei ollut löytänyt minun paikkaani, vaan oli löytänytkin aivan oman. Se oli tullut niin yllättäen hänen eteensä, että hän oli itkenyt ääneen ilosta sen kukkasen edessä.

Niin voi luonnonkukkakin olla tärkeä! Silloinkin, kun sitä ei ole vaalittu, hoidettu eikä sille ole tuhlattu aikaa. On vain tiedostettu sen olemassa olo ja unelmoitu sen kohtaamisesta.

Kesäyö ja Laila Kinnunen

Pikku Prinssin salaperäinen ruusu

On pieniä kirjoja, satuja, täynnä tiivistettyä sanomaa, jotka ovat vaikuttaneet ympäri maailman. Yksi niistä on Antoine de Saint-Exubery’n  Pikku Prinssi. Haluan ottaa sen esiin, koska siinä kerrotaan ruusun ja prinssin ystävyydestä. Kukan ja ihmisen ystävyydestä. Mutta symbolisesti tarina on varmaankin paljon laajempi.

Tarina kertoo, että Antoinelle tuo ’ruusu’ olisi ollut hänen oma vaimonsa tai äitinsä. Mielenkiintoinen törmäys minulle oli netissä tutustua Antoinen vaimoon ja hänen omaelämäkertaansa. Saint-Exupéry, Consuelo: Ruusun muistelmat, 2002, joka minun on aivan pakko nyt saada itselleni. En tiennyt ennen tuollaisesta teoksesta. Mitä kaikkea ruusu minulle osoittaakaan!

Antoine ja Consuelo eivät ehtineet elää montakaan vuotta yhdessä, kun Antoinen kone haaksirikkoutui ja hän katosi. Niinä epätiedon aikoina Consuelo kirjoitti kirjan, piilotti sen Antoinen ilmaannuttua esiin. Käsikirjoitus löydettiin vasta Consuelon kuoleman jälkeen ja se painetiin. 

 

Mutta siirrytään itse Pikku Prinssi-teokseen, jonka Antoine kirjoitti haaksirikon jälkeen.

Siinä kettu, jonka prinssi on kesyttänyt, opettaa hänelle elämän totuuksia. Se, että tärkein pysyy piilossa silmiltä, ja että tärkeintä näkee vain sydämellä, on maailmalla runsaasti lainattu näkemys. Prinssi pettyy, kun hän näkee Maan puutarhan tuhansine ruusuineen ketun opastuksella. Silloin prinssi ymmärtää, että se yksi ruusu, jonka hän jätti omalle planeetalleen, on tärkein. Se tarvitsee häntä. Juuri se ruusu on hänelle ainutlaatuinen. Sen hän on kasvattanut ja sitä hän hoitanut. Niinpä prinssi palaa planeetalleen huolehtimaan ruususta.

Tällainen yhteys syntyy kaikkeen, mihin kantaa huolta ja huomiota. Mitä rankempi on se huolen aihe ja hoitamisen tarve, sitä rakkaammaksi usein kohde muuttuu. Näin kokevat useat vanhemmat sairaan lapsen kohdalla tai opettajat vaikean oppilaan kohdalla. Vahva side syntyy, eikä se unohdu. Näin on laita eläimen, puutarhan ja yksittäisen kukankin kohdalla. Taas toisaalta yllättävä tapaaminen luonnossa jonkin kasvin kanssa jää ikuisiksi ajoiksi mieleen ja syntyy halu palata aina samaan paikkaan. Siinä ilmenee elämyksellisen kohtaamisen suuri merkitys. Elämys aukaisee uudenlaisen mielentilan. Herättää.

Toinen merkitys on aika. Näin Pikku Prinssin kirjasta tekstiä:

"Aika, jonka olet tuhlannut ruusullesi, tekee siitä niin tärkeän sinulle", sanoi kettu Pikku prinssille. 

Tuo ’ajan tuhlaaminen’ ei oikein iske arvomaailmaani. Kritisoin sitä. Aikaa tuhlataan monella muulla tavalla. Esim. elämällä epäterveellisesti. Voiko rakastaa sairasta kehoa? Tästä voi tehdä hyvin syvällistäkin filosofista analyysia, mutta en tahdo mennä kauaksi ruusuista. Siis arvostan enemmän elämystä. Ja aion lukea tuon Consuelon kirjaa ja nähdä toisenlaistakin näkökulmaa Pikku Prinssin kirjoittajasta. Mitä oli ’ruusu’ Antoinelle?

Mutta palaan vielä kerran kirjan tekstiin:

”Pikku prinssi meni takaisin katsomaan ruusuja.

- Ette te ole ollenkaan samanlaisia kuin minun ruusuni, te ette ole vielä mitään, hän sanoi niille. Kukaan ei ole kesyttänyt teitä, ettekä te ole kesyttänyt ketään. Te olette samanlaisia kuin minun kettuni aluksi. Se oli aivan tavallinen kettu, samanlainen kuin satatuhatta muuta. Mutta minä tein siitä ystäväni, ja nyt se on ainutlaatuinen maailmassa.”

Ehkä hoitamisessa on kysymys myös ’kesyttämisestä’. Saada ruusu rakastumaan itseen!

Niin paljon tämä laulu kertoo myös minun elämästäni, Seija Simola ja Kesytetty

Ystäväni ja uni sinisestä ruususta

 

On eräs ruusukasvi, joka ei ole ruusu, ei edes tuoksu ruusulle, ei edes väriltään muistuta sitä. En löydä mitään ruusumaista tässä kasvissa, ja silti sitä kutsutaan ruusu-nimellä. Se on RUUSURUOHO!

Sillä on ihmeellisen hailakan sininen kukka. Sama väri on kukkivassa Kaukasian törmäkukassa, jota joskus yritin pitää elossa puutarhassani, mutta yksi talvi sen vei. Ihmeellinen vaalean violetinsininen väri, jota ei esiinny muissa kukissa.

 

Tutkin ruusuruohoa (myös samankaltaista purtojuurta) kirjoista ja netistä yhden päivän. Seuraavana yönä näin ihmeellisen unen. Silmieni eteen ilmestyi sininen ruusu. Se ei ollut sellainen sininen, joksi ruusuja joskus värjätään. Sen keskusta oli juuri tuo hailakan sininen, kuten ruusuruohossa, mutta terälehtien laidat olivat aniliinin vaaleanpunaiset. Heräsin sen kuvaan ja sanoin ääneen: -Ahaa, enpäs tuollaiseksi osannutkaan sinistä ruusua kuvitella! Olin ihastuksissani unikuvasta.

Yhdistin uneni ruusuruoho-opintoihin, kuvien katseluun ja niiden siniseen väriin.

Ruusuruohoon liittyy eräs kaunis muisto miehestäni ja ystävyydestä. Tahdon sen kertoa.

Mieheni ei käynyt paljoa kouluja. Silti hän ylti toimissaan vaikka mihin, rohkeutta ja älyä oli. Ennen vanhaan vain ei päästetty kouluihin, kun kotona oli paljon töitä. Vanhemmilla päivillään hän sitten osallistui ’Ikäihmisten yliopistoon’ ja joukon mukana lähti kerran opintomatkalle Istanbuliin. Siellä hänelle sattui maan mainio huonekaveri, josta hän oli hyvin iloinen. He tapasivat matkan jälkeenkin. Mieheni vieraili hänen kesämökillään, jossa he kalastivat yhdessä ja aprikoivat maailman menoa. Näitä retkiä mieheni kuvaili minulle niittyjä ja jokivarsia myöten. Sain sieltä tuliaisiksi minullekin outoja kukkia. Tutkimme niitä yhdessä ja ne osoittautuivat ruusuruohoksi, ensi tuttaviksi meille molemmille.

Sitten tuo ystävä kuoli aika pian syöpään. Mieheni suru oli syvä. Aivan liian moni hänen ystävistään kuoli äkkinäisesti tai vaikeasti ja pitkään sairastaen. Kalakavereista hän jäi yksin, kunnes tuli hänenkin aika.

Mutta ruusuruoho tuli minulle ystäväksi. En vähättele tällaista ystävyyttä. Eläimiä kutsutaan myös ystäviksi .Se ystävyys voi usein olla syvempää kuin ystävyys toisen ihmisen kanssa. Kukka lajissaan on myös yksilö, jonka kanssa syntyy aivan erityinen suhde. Siihen liittyy kohtaamisen herkkyys, puhuteltavuus ja jotakin salaperäistä, jolle ei löydy sanoja. Kaipaan ruusuruohoa omalle pihamaalleni, mutta vielä en ole kohdannut taimia, enkä ole siemeniä muistanut tilata tänäkään keväänä. Vielä me kohdataan. Luin, että sitä ei kasva joka puolella Suomea luonnonvaraisena, vaan aivan tietyillä alueilla kukkaniityillä.

Eikä tämäkään kasvi ole pelkästään olemassa kauneuden vuoksi, vaan rohdoskasviksi sitäkin kutsutaan. Sitä on käytetty muinoin esim. paiseiden ja iho-ongelmien hoitoon. Kuten ruusuakin.

Siitäkö lie tuo nimi?

...minun ystäväni on kuin niitynkukka, joka saa minut hymyilemään...