Elämyksiä ja kyyneleitä

On eräs kukka, hyvin harvinainen täällä, jonka kohtaamisiin liittyy ihmeellisiä elämyksiä, jopa kyyneliin asti. Aivan sama, kohtaako rakkaan ihmisen, sen pelottavan karhun tai vain luonnon kukan, niin siinä on jotakin unohtumatonta.

Tämä kukka, josta tahdon kertoa, ei ole ruusu, vaan orkidea, Suomen kämmekkäkasveihin kuuluva VALKOLEHDOKKI.

Tänne kyläni metsiin muinoin tekivät Raahen seminaarilaiset retken vain nähdäkseen tämän kukan. En tiedä onnistuiko se aina, mutta itse olen tavannut tämän kukan kolme kertaa. Yhden keskellä metsää, jolloin minun oli vaikea löytää sinne takaisin. Toisen juhannusyön auringonsäteessä keskellä metsätietä. Polvistuin sen eteen ja haistelin sen huumaavaa tuoksua. Valitettavasti metsätie raivattiin ja päällystettiin niin, että tuo ihmeellinen kukka häipyi siitä.

Kolmannen valkolehdokin kohtasin hyvin oudolla ja yllättävällä tavalla. Ajelin autollani pitkin kylätietä, vähän hiljennin eräässä kaaressa, kun silmäkulmaani osui jotakin oikean puoleisesta tienreunasta. Se oli jotakin niin erikoislaatuista, että pysäytin autoni ja peruutin. Parkkeerasin auton tien poskeen ja nousin siitä. Etsin sitä, mikä oli silmäkulmaani tarttunut ja löysin. Maantieojan toisella puolella pienen kuusen varjossa ojensi valkoista kukkavarttaan kolme valkolehdokkia. Ihastukseni ja hämmästykseni oli valtava. Loikkasin ojan yli ja polvistuin syvää kiitollisuutta huokaisten noiden kukkien eteen ja olin liikuttunut. Ne eivät tuoksuneet nyt niin voimakkaasti, kuten kasteisina öinä tekevät, mutta siinä ilta-auringonlämmössä ne hempeilivät.

Siitä lähtien olen melkein joka kesä käynyt samaan aikaan, heinäkuun alkuviikolla niitä katsomassa. Ovatko vielä elossa? Ovat olleet, viimeksi niitä oli neljä kappaletta.

Ihmeellisiä kohtaamisia ne ovat olleet tuon kukan kanssa.

Kerroin eräälle luontoihmiselle tästä kukasta. Hän huokasi, että hänkin on toivonut löytävänsä sen joskus, mutta ei ole vielä koskaan nähnyt. Neuvoin hänelle nyt sen paikan tien kaaressa.

Tapasin hänet myöhemmin kerran sattumalta kaupungilla. Hän kiirehti heti kertomaan, että hänkin on tavannut valkolehdokin. Ai, löysikö hän sen paikan? Ei, hän ei ollut löytänyt minun paikkaani, vaan oli löytänytkin aivan oman. Se oli tullut niin yllättäen hänen eteensä, että hän oli itkenyt ääneen ilosta sen kukkasen edessä.

Niin voi luonnonkukkakin olla tärkeä! Silloinkin, kun sitä ei ole vaalittu, hoidettu eikä sille ole tuhlattu aikaa. On vain tiedostettu sen olemassa olo ja unelmoitu sen kohtaamisesta.

Kesäyö ja Laila Kinnunen