Ruusufantasia

 

Vuosia sitten, kun purimme tätini huoneiston jäämistöä, nappasin talteen hänen vanhan keittokirjansa. Sen välistä löytyi yhdessä nämä kaksi korttia, käyttämättöminä, mutta tallennettuina. Ihmettelin vähän, sillä ne eivät oikein sopineet tätini luonnekuvaan. Mutta mitä tiedät sukulaisistasi? Ei paljoakaan. Joka tapauksessa henkäisin ihastuksesta, ja nämä kortit ovat olleet kehystettyinä seinälläni siitä asti. Maalaukset eivät ole saman tekemiä, eivät ehkä ihan samalta aikakaudeltakaan. Kortit sinänsä ovat arvottomia, sillä tsekkasin ja yksi euro maksoi yksi näistä Huuto-netissä. Minulle ne ovat arvokkaita tätini muistona, tätini salaperäisestä alueesta, jota en tuntenut.

Tässä taiteilijat, joiden nimet löytyivät korttien takaa.

Ja nyt itse tarina, joka syntyi sydämessäni. Luostareiden puutarhoissa kasvatettiin ruusuja ja tunnettiin niiden tenhovoima, joka joskus rikkoi jopa jumaluuden lupausten rajat.

" Oli kaunis sunnuntai-iltapäivä, pieni hetki levolle aterian jälkeen, pieni hetki itselle, sydämelle ja unelmalle. Luostarin avoimista ikkunoista kantautui heinäkuun alussa avautuvien voimakkaiden ruusujen tuoksu. Lähellä pensaikossa sirkuttivat linnut. Ja sitten... se sama kaihoinen viulun melodia, jota munkki oli kuunnellut jo vuoden päivät. Se kantautui viereisestä nunnaluostarista. Munkki tiesi melkein täsmälleen sen kellon ajan, milloin tuo nunna tarttuisi viuluunsa ja levittäisi nuo sulosoinnut pitkin puutarhoja ruusupensaiden ylle. 

Munkki oli saanut kuulla tarinan nuoresta naisesta, joka sukulaisten pakottamana kätkettiin luostarin uumeniin. Lohduksi sinne hän oli saanut viulunsa, jota hän sai soittaa vain tuona sunnuntain hetkenä. Sävel ei ollut aina sama, mutta toinen toistaan surullisempia ne olivat. Munkki ei ollut koskaan nähnyt nuorta naista. Kuitenkin hänen raskas, jumaluudesta paatunut sydämensä liikahti joka sunnuntai. Muina päivinä hän kovalla työn teolla pakotti tunteen pois. Sunnuntaihetken hänenkin sydämensä sai laulaa. Syvään mutta hiljaa hän hengitti kuin sulkien jokaisen soinnun sisäänsä voimaksi ja antoi unelmille siivet. Se hetki kesti puoli tuntia, ja siksi hetkeksi hän etsi aina luostarin hiljaisemman kolkan ja sen, missä hän saisi häiriöttä kuunnella melodiaa. Viulun taottua hän huokaisi syvään ja poistui.  Loppupäivän hän vietti paastoten ja kuritti itseään neljän tunnin rukouksilla hämärässä ja kylmässä kellariholvissa."

Tämä on tositarina.

Kuuntelethan tämän, niin kaunis....Surullinen viulu

Ase- eli asennevarastossa käynti

Silloin kun tuntuu siltä, että jotakin kaatuu päälle tai maa jalkojen alla vapisee, täytyy tarrautua siihen, mikä on hyvää. Onhan minua nimetty jopa yltiöpositiiviseksi olennoksi. On nimetty myös sinisilmäiseksi taivaanrannan maalariksi, jota elämän realiteetit lyövät.

Nyt pyrin realismiin. Kuitenkin siinäkin voin valita aseet, miten sen kanssa kamppailen. Ja ne aseet valitaan asenteista. Oikeastaan ihana sana ASENNE. Siis siitäkö poikii tuo sana 'ase'. Voin valita vanhaa kulunutta, raskasta ja vääränlaista tilanteeseen. Voin valita helppoa ja hyödytöntä. Voin valita 'aseita' liian paljon, tietenkin suhteessa pelkooni. Ja voin valita tarvittavan oikeankin 'aseen'.

Kun tutkiskelen, valitsen jotakin uutta, joka tuntuu turvalliselta, mutta joka ei olkapäille jää taakaksi. Valitsen luottamuksen tulevaan. Valitsen pienen huumorin 'puukon' millä iskeä, jos tosi paha uhkaa. Tämä on minun pikkuelämääni, enkä ole siinä yksin. Joten valitsen myös yhteisöllisyyttä. Otan mukaan läheiseni tähän kamppailuun. Ja otan vastaan kaiken mahdollisen avun.

Jotta ei unohtuisi. On minulla jotakin mukavaakin. Työhuoneeni alkaa näyttämään aivan toisenlaiselta. Tämäkin paikka missä juuri istun, oli ennen täynnä raskaita hyllyjä kansioineen ja kirjoineen. Seinällä iso muistilappulevy. Nyt siinä on paljastettu kotoisan lämmin hirsiseinä, pieni hylly vain niille tärkeimmille kirjoille. Alla pieni ruusukankainen vanulla täytetty tyyny muistilapuille ja vieressä tilava kirjahylly. Ihan mukava tässä on istua ja purkaa ajatuksia.

Samoin makuunurkkaukseni. Koulumuistoiset taulut ja pikkulahjat ovat siirretty pois ja tilalla on 'aarrekarttani', jonka tein pari viikkoa sitten; uuden elämän suunnitelmat. Muutama uusi ruusutaulu ja ikimuistoinen kauristaulu biisoninnahalle maalattuna YK-talosta ostettuna. Sekä unisieppari! Hyvät unet siinä saa.

Nauratti kovasti eräs astrologinen tulkinta:

Juhlavia hetkiä tiedossa

Venus avautuva kolmio Jupiter

Alkaa:25.02.2012 Päättyy:28.02.2012

Hyvä päivä tehdä elämästäsi hiukan juhlavampaa kuin tavallisesti. Näistä hetkistä jää aina jotain pysyvää hehkua sisimpääsi. Ja hehku sisimmässäsi johdattaa aina rikkaampaan elämään.

 Katinkontit! No, minulle on juhlaa, kun poika tuli kylään ja vähän auttamaan minua! Ja kai sitä 'hehkua' on jossakin.

Nyt tarvitaan Brucen 'Hehkutusta'...Fire!

Talo itkee isäntäänsä

Muuta syytä, muuta tarkoitusta, muuta merkitystä en tuohon kamalaan jääpatoumaan katolta tiedä.

Poika vinoilee minulle, että isäntähän sen aina korjaili, tilasi apua. Minun ei tarvinnut siitä huolehtia. En muista hänen viimeisinä vuosina ainakaan katolle kiipeävän, jos koskaan lumen vuoksi. En muista kuin yhden kerran lumityöapua pyytävän. Muistan kyllä yölläkin havahtuvani kun jää ja lumitelit katolta lähtivät liikkeelle ja ryskyen maahan putoilivat.

Mutta en tuollaista valumaa jääpadon muotoilemaksi muista! Sydäntä kouristaa sitä katsellessa. Tiedän toki, että kaikkihan johtuu siitä, että katto falskaa lämmön ulos harakoille. Ja nyt ei talven säihin ole mahtunut väliin suvikautta, jotta tuo jää olisi välillä sulannut tai poistunut lumen kera. Nyt on ollut vain lunta ja pakkasta, ja kaikki se kerryttää jäätä. Hirvittää kun kiipesin tikapuita ja tiirailin tuota kaikkea. Jäätä valuu joka raosta, ikkunapielistä, välikatolta. Se on kuin jäätynyt virta, putous.

Ei tällaista ennen ole ollut. Siksi tulee mieleen, että ’talokin itkee isäntänsä’ perään. Aivan kuin koko talokin haluaisi isäntänsä mukaan, mennä pois meidän käsistä.

Sillä se on isäntänsä luoma alusta pitäen, noin 65 vuotta sitten. Rintamamiestalon kaavalla tehty. Puut kaadettu omasta metsästä, sahattu omalla kylällä, hirsiksi muotoiltu. Paksut parrut raahattu seiniksi, tilkitty taitaen. Sodan jälkeen kaikki tavara oli vaikeasti saatavilla. Nauloja ei tahtonut saada. Muistan kun mieheni kertoi, että hän jostakin anoi sitten nauloja ja sai postissa niistä tiedon. Hän kertoi että meni yksin kirjekuorta avaamaan. Itku meinasi tulla, kun hän sai lukea että anomus oli hyväksytty. Nauloja tulossa.

Ei rintamamiestaloja alkuunsa ole tehty helposti. Ne ovat pula-ajan luomuksia. Vaateliaita ja rakkaita, uskosta tulevaisuuteen  ja rakkauden unelmista rakennettu. Tarinoiden myötä olen oppinut antamaan niille arvon, varsinkin tälle. Siksi sitä hoitaa haluaisin, parantaa sen vaivoja, myötäelää ja huoltaa. Onhan se ollut minunkin kotini yli 30 vuotta. Vaikka tiedänkin, että ei talo yksin, vaan lapsillenikin tärkeintä on se ympäristö metsineen ja polkuineen, mikä tekee talosta toisenlaisen kodin. Se kotiympäristö. Palanen maata mitä jalkasi tallaavat, ja missä unelmasi ovat syntyneet.

Oli pakko purkaa tunteita…

Sanoin jossain tuolla vähän virheellisesti. En ole yksin. Kiitos pojalle, joka on luonut esiin kaikki tarvitsevat polut pihalla, puhistanut kaikki irtoilevan lumen katoilta. Tilasin toki ammattimiehet irrottamaan tuota jäätä.

Sattumaa ei ole, sanotaan. Tarkoitus on. Ehkä sekin, että tänään itämaisen tanssin taitava koreografi, opettajamme, sai valmiiksi meille luomansa tanssin Kirkan laulamasta 'Surun pyyhit silmistäni pois'. Kuinka se sopiikaan tähän! En tohdi edes kertoa, kuinka paljon surua siihen kätkeytyy, paljon meillä tanssijoilla, mutta myös opettajalla, sillä hänen sukunsa asuu Syyriassa.

Ruusumelankoliaa

Tässä vain katselen ruusukankaita, ruusukortteja, ruusukuvia, kirjoja, lehtiä. Silloin tällöin silmä lentää ikkunasta tulevaan puutarhaani. Siellä on lunta. Tuskin metrinmittaiset aidan seipäät enää näkyvät.

 Vanha kangas, josta ystäväni työsti työhuoneeseeni lisäväriksi ruskean joukkoon. 

Nuo ruusut tuossa kankaassa kuvaavat jotenkin tätä tunnelmaa; vielä kylmää epävarmuutta, kevään odotusta, johon sekottuu kaipuuta, kaihoa ja jopa pelkoa. Jännitystä. Katselen luminietosta, jota en pihaltani ole jaksanut luoda mihinkään, vain polun ovelle autolta. Tuulen tuivertamaan nietosta on joka puolella, katolla varsinkin hyvin uhkaavana. 

Tuli mieleen, että jos maa ei ole kunnolla routinut, tuo kaikki lumen vesi pääsee syvälle maahan, lilluu ja velloo siellä. Miten käy ruusujeni juurien? Mihin tuo kaikki lumen vesi mahtuu keväällä, jos se tulee samanlaisena rytinänä kuin viime keväänä? Toivoa vain voi tuon maan kaltevuuden vievän veden tuonne lähellä virtaavaan puroon. Vettä, vettä on mielessä. Neptunus yhtymässä Kalat-Kuuhuni. Se on vetistä, tunteilevaa energiaa, kaunista kotiini lupailevaa. Yhtä kaunista rakentaakseen totta tai illuusiota.

Lueskelin Suomen ruususeuran Ruusunlehtiä. Siellä ylistetään viime kesää. Kuinka hyvää se teki ruusuille! Monet pensaat kurottuivat uhkeaan korkeuteen, korkeammaksi kuin koskaan. Kukinta on runsasta ja useilla ruusulajeilla kesti syksylläkin pitkään. Siellä kuulutettiin myös ilmoittautua. Pienienkin kotipuutarhojen tulisi ilmoittaa ruusuistansa. Jos vaikka sattuisi löytymään jokin vanha kantalaji. Niitähän olen kerännyt. Olen laittanut muistiin vanhan ruusun tarinan ja sen mistä paikasta se on kotoisin. Mutta en kehtaa vielä mihinkään ilmoittautua, ennen kuin tiedän, miten versoni ovat alkaneet kasvaa.

Vuoden 2012 ruusuksi on valittu Rosa pimpinellifolia 'Ruskela'. Oi kuinka rehvakkaan tuuheasti se lähti kesällä kasvamaan! Nyt mietin, jätinkö sille tarpeeksi tilaa rehvastella. Jos se ollenkaan nousee sieltä rehvastelemaan. Jos se nousisi edes varoen ja nöyrän pienesti. 

Poika oli tehnyt lasikukkahelmiä työpajassa koulussansa. Niitä ihailtiin ja pyöriteltiin tuossa tuvan pöydän ääressä. Ne olivat kauniita. Se vähän rauhoitti, suorastaan paransi. Tunnen voimaantuvani viikon lentsusta. En tarvitse antibiootteja. Lentsu jäi toiseksi. Saunan lauteille taisin sen tällä haavaa jättää.

Voi Hugo,Hugo (Dedicado) kun soitat Soittajan kaipuuta tuntojani hivelevästi!!

Metsämuori Eestistä

Minä sain eilen kummallista postia. Ruskeassa kirjekuoressa oli nimeni. Ja kuoren sisällä oli aikakausilehti nimeltä Viru.Nyt.

Kyllä ihmettelin, että olenko johonkin vastaillut, että 'saa lähettää' vai mitä tämä onkaan. No, selasin kiltisti lehteä läpi, ihan mukava kulttuurilehti, esitteli virolaista taidetta ja Viron ihmisiä.

Sitten viimeisellä sivulla oli otsikko: Salaperäinen nainen, Metsämuori. Silloin muistin, että ystäväni Kokkolasta soitteli ja kertoi eräästä toisesta muorista, josta hänellä oli Ruusumuori tullut mieleen ja lupasi lähettää minulle lehden, jossa hänestä kerrottiin.

Siis jossain Viron metsissä asuu Metsämuori, Metsamoor, joka on saanut aikamoista aikaan. Siellähän on kokonainen kylä mielenkiintoisine taloineen, joista löytyy sienivaaria ja yrttimuoria, vanhan käden taidon tekijää ja loitsujen lukijaa. Nappasin netistä Metsamoorin sivut tähän ja skannasin lehden sivunkin.

Olishan tuossa tulevaa vinkkiä. Mutta....yksin tässä. Kyllä aloittelen niin pienesti kuin mahdollista. Ruusumuorilla ei ole vielä sitä ruusutarhaakaan kuin alulla vasta. Mutta olenkohan niin yksin? Mistäs minä tiedän, mitä tässä ympärillä ajatellaan ja touhutaan. 

Minulla on juuri nyt Neptunus yhtymä Kuu, jossa viime yönä oli myös Uuden Kuun yhtymä syntymä-Kuuhuni Kaloissa. Sitähän ei tiedä mitä kosmos suunnittelee, mitä tulevaisuus tuo tai tarjoaa. Vettä vettä, ainakin poski- ja nenäontelot täynnä tällä haavaa. Ei jaksa muuta kuin istua höyryävän carmeliksen kanssa sohvalla. Vettä se Neptunus ja Kalatkin edustavat. Ei sen kummempaa vielä.

Ja täältähän se Metsamoori löytyi ihka elävänä kertomassa kuusenkärkästä ja muusta! Hauska tutustua!

Pannulle potkua! Hygieniakurssi suoritettu!

Kannatti istua vähän lentsusenakin (tosin istuin kaukana muista) pitkä päivä kursseilla, kun pystyin keskittymään testinkin suorittamiseen. Se on jo TOINEN ASKEL kohti Ruusumuorin kesäkahvilaa!

Onnea muorille!

Serkkuni edesmenneen isän kaapinnurkasta löytyi hylätty kahvipannu, jonka sain mukaani. Jotenkin se näyttää vahvalta, kuin kevätauringon paistetta ruskeine lepännorkkoineen. Hm... En kai vain ala keräämään noita kahvipannuja? En kai. Minun käsiini juuri nuo emaliset pannut jotenkin vain tarttuvat, huomaan.

Hygieniakurssi oli oikeastaan mielenkiintoinen. Muistan kun poikani kävi sen läpi ja oli niin tietoinen kaikesta, että tuskin uskalsi minun kaapistani mitään suuhunsa laittaa. Kyseli kovasti, että milloin ostettu, milloin otettu pakasteesta, milloin laitettu jne. Nyt ymmärrän häntä oikein hyvin, sillä itsestäkin tuntuu, että bakteereita on joka paikassa. Ei ennen ollut.

Juttelin kurssin vetäjän kanssa ja päädyin Hypyt-hankkeen mahdollisuuteen. Aivan kuin olisin yhtäkkiä 'hypännyt' johonkin mukavaan kyytiin. 'Hypyt' tarkoittaa 'hyvinvointipalveluyrittäjyys toimivaksi'. Ja mikäs tuota ihmisen henkistä hyvinvointia palvelisi paremmin kuin RUUSUT! 

Ja postissa tuli kaunis lehti 'Ruusunlehti', jonka sivuihin paneuduin heti levon merkeissä. Kerron siitä vähän lisää myöhemmin...

Jotenkin tuntuu mukavalta, vaikka lentsu runteleekin. (Tähän se hymypoika tai sydän.)

Jotenkin halusin nyt kuunnelle Tapio Rautavaaraa ja hänen hummaansa...

Nokkoskeksiä ja kukkasia!

Vähän uudelleen järjestetyssä keittiössäni on myös kevätkaihoiset kukkaisverhot, siniset, ja niistä ystäväni ompeli joutessaan ruukunpäällisen, arkunpäällisen ja pari pöytäliinaakin muovaeli. Kyllä ne piristävätkin kummasti.

Ja ystävänpäivän kimppu koristaa kaikkea nätisti. Kiitos kukkasista Marja!

Nyt on se aika, että kannattaa ottaa kaikesta rohdoksesta vaarin! Tietenkin ne vitamiinit, tyrnit ja marjat ja pakurikääpä! Mutta myös yrtit, mitä kesällä tuli kerättyä.

Ja tärkein niistä on nokkonen. Pyrin käyttämään kuivatut nokkoset pois ennen lumen sulamista, jolloin jo nousee uusia punertavia ja raudantuoksuisia maasta esiin.

Olen käyttänyt nokkosta sämpylöihin ja paistanut monet nokkosletut. Tänään tehdään nokkoskeksejä. Olen lähdössä pienelle hautaansaattomatkalle, jossa nuo keksit ovat oiva lisäravinto ja vaikka lahjaksi surevalle viedä.

Pyhäjoen Puttaansuun kartanon keittokirjasta olen tämän reseptin löytänyt. Eipä silti. Kerran ystäväni kanssa hoidattelimme siellä itseämmekin ZONE-ruokailun merkeissä ja hyvältä se tuntui, laihduttikin kummasti. Siinähän keskitytään saamaan tietyt vitamiinit ja kivennäisaineet ja ravintona proteiini, hiilihydraatti ja rasva siten, että niitä kaikkia tulee syödä suhteessa yhtä paljon.

Nämä keksit ovat olleet mukana monella matkallani. Varsinkin patikkamatkoilla ne ovat olleet yhtä voimaannuttavia kuin ne leivät, mitä hobitit saivat haltiattarelta vaikealle matkalleen Tuomiontornille (jos olette lukeneet).

Varmaankaan Virkkalat Pyhäjoella eivät huonoa tykkää, jos netissä jaan tämän mainion reseptin:

Maitoa (jugurttiakin voisi kokeilla)          3 dl

Kuivattua hienonnettua nokkosta  vajaa   1 dl

Kaurahiutaleita                                       2 dl

Ruisjauhoja                                            2,5 dl

Grahamjauhoja (itse käytän spelttiä)         2 dl

Leivinjauhetta                                         1,5 tl

Suolaa                                                   0,5 tl

Hunajaa                                                  1 rkl

Kylmäpuristettua rypsiöljyä                      0,5 dl

Pellavarouhetta                                        2 rkl

Soijaproteiinijauhoja                                 4 rkl

Turvota nokkoset ja kaurahiutaleet maidossa puoli tuntia, sekoita muut aineet joukkoon. Kaaviloi suorakaiteen muotoinen levy ja leikkaa siitä ruutuja 4x4 cm. Pistele haarukalla ja paista 200 astetta noin 10-15 min. 

Tämä ohje on vähän muunneltu Marttaliiton kirjasesta "Kanankaalista karpaloon". Eipä silti. Soijaproteiinijauhon sijasta laitoin mukaan karpalojauhetta ja jopa teelusikallisen kuminoitakin. Tässä tulos!

Lisää nokkosaihetta Mars-blogissani.

Tämä oli minulle outo laulu, mutta kannattaa kuunnella: Jukka Kuoppamäki ja Kukkasen valta...

Taisi olla kannanotto nuriseviin vanhoihin ja hippinuoriin!