Kerkiän/en kerkiä

Tuntuu etten kerkiä (kerkijä Pohjanmaalla, kerkeen Savossa) mitään. En siis ehdi mitään. En siis saa aikaiseksi paljoakaan.

Hah! Kerkiän kirjoittaa vähän blogia.
Kerkiän opiskella yritystietoutta.
Kerkiän seurustella...vähän.

Kerkiän nähdä muurahaisia, kun he pesältänsä navettarakennuksen takaa vaeltavat joukoittain ahmimaan ruttojuuren mahlaa. Mikähän ihme niitä vetää siihen? Varmaan humaltuvat. Joka keväinen juttu. Nyt toki kerkesin haravoida sen pihapaikan, ennen kuin ruttojuuri teki kukkansa. Annan muurahaisten juhlia aikansa, sitten leikkaan kukat pois.

Kerkiän itsekin syödä, kun toinen laittaa ruokaa.

Kerkiän sittenkin aina johonkin paikkaan, jotakin tekemään.

Kerkiän jännittämään tätä kaikkea uutta unelmaa, kahvilaa ja matkaa.

Mutta...

En kerkiä käydä autokauppaa. Tuossa se vielä pihalla jöllöttää, niin itsevarmana, ettei sitä mihinkään!

En kerkiä haravoida pihaa hurjasti kasvavan nurmen edeltä, enkä kukkapenkeistä, kun on jo liian pitkät alut kasveissa. Siis ihme sentään. Työpaikkakiireidenkin keskellä olen aina ennen ehtinyt pihan haravoimaan ennen nurmen tuloa. Nyt kun on eläkkeellä, käy näin! Minäkö vai kevään sortti?

En kerkinyt tekemään linnunpönttöjä. Mutta kerkiän seuraamaan hetken, kun talitintti ja kirjosieppo tappalevat siitä yhdestä ainukaisesta uudesta pöntöstä. Taisi kirjosieppo voittaa.

Kerkiän elää.

Ah, tuota suomenkieltä! Keretä, kerkiän, kerkiät, kerkiää, kerkiämme, kerkiätte, kerkiävät...kerettäköön mitä keretä. Jätetään tulevaan, mitä ei keretä! Nyt piti leikkiä taas sanoilla. Se oli kiva!

Kun ilta ehtii, ah Olavia taas!