perjantai 28. marraskuuta 2014

Aarrearkkuja lisää!

Aarrearkkuina pidän myös noita rasioita, joissa on minun ompeluvälineeni, niin rakkaat ja paljon käytetyt. Nyt kun haluaisin jotain ommella pukinkonttiin, otin noita rasioita esille. Niissä ei ollutkaan nyt järjestelemistä. Kaikki löytyy omasta rasiastaan; ompelutarvikkeet, vetoketjut, nauhat jne. omissa laatikoissaan. Arvata vain voi kuinka monta tilkku- ja kangaslaatikkoa löytyy vintiltä! Nekin minulle, sodan jälkeisen pula-ajan kokeneelle, ovat aarrearkkuja. 



Ihaillen katselen noita käsitöitä blogeissanne. Olen hiukan käsityöihmisiä, minäkin. Äitini minua opetti. Ja nuorempana ompelin kaiken itselleni housuista pitäen. Myös omille lapsille niin kauan kuin äidin tekemä kelpasi. Muistan kun ostin ensimmäisen valmiin mekon kaupasta. Se tuntui jotenkin pahalta tai hassulta. Sitten siihenkin on tottunut. Yhä kuitenkin jotain aina itsellekin näprään tai paikkailen, verhoja tms. ompelen.

Jotkut istuvat päivät pitkät nyt ompelukoneen ääressä. Tiedän. Tälläkin kylällä valmistaudutaan myyjäisiin, joista on jo tullut laajemmaltikin kuuluisat. Kauniita ja siistejä käsitöitä tekevät. En juurikaan ole siihen osallistunut. En mielestäni ole käsitöissä mikään taituri. Ja toisekseen ompelukoneeni on jo niin vanha (30  vuotta), että se ronklaa, eikä aina tee siistiä jälkeä. Olen sitä käyttänyt huollossakin, mutta sanottiin, että vanha se jo on, kulunut ja käytetty. 

Toisekseen mietinkin tuossa, että mihin minun aikani sitten menee. Kyllä se menee kirjoittamiseen. Olen mukana kirjoittajapiirissä, josta saan mukavia kirjoitustehtäviä. Ja sitä kirjoittamista riittää muutenkin. Täällä blogeissakin sen huomaa, kuka on kirjoittaja, kuka on valokuvaaja, kuka on käsillä tekevä, kuka sisustuksen luoja jne. Meitä riittää moneen, ja se on mielenkiintoista. Joku lukee kirjoja, joku tutkii historiaa. Näistähän minulla on tosi hyviä blogeja esimerkkeinä. Ja onhan siellä puutarhaa, kissoja, ruokareseptejä ja astrologiaa!  Rikkautta se kaikki! Jousimiehenä kiinnostukseni riittää moneen. Se on jarruna kehittyä jossakin lahjakkaaksi, mutta rikkaus elämän kuvioissa.

On minulla muitakin aarrearkkuja! On taidearkkuja, jotka sisältävät kaikenlaista väriä ja pensseliä. On askarteluaarrearkku, josta löytyy niiniä ja vaikka mitä. On matka-aarrearkku, joka on täynnä muiden maailmojen esitteitä ja matkakirjoja. Ja on tietenkin koruaarrearkkuja, monenlaisia, enimmäkseen rihkamaa, mutta koruja nekin. 

Mielenkiinnolla aina katselen, mikä aarrearkuistani kiinnostaa pientä pojantytärtäni. Ensimmäisinä olivat tutkimustyön alla kaikki lusikka ym. ruokailuvälinelaatikot, varmaan kaikilla lapsilla. Yksi varma arkku on ollut se laatikko, missä minulla on huiveja. Toinen se, missä minulla on itämaiseen tanssiin kuuluvaa killutinta. Kyllä siinä kuulkaa ne lelulaatikot joskus jää toiseksi!

Mikähän on Lido Rose? Vähän miehekästä huumoria ja voimaa, kiitos! Jos joku viitsii katsoa, niin voimme huomata, että 'Pojat on poikia'!


keskiviikko 19. marraskuuta 2014

Metsätonttu runoilee juhannusmorsion-ruususta

Mielessäni ruusutarinavihkonen, jonka suunnittelen saavani valmiiksi ensi kesän kahvilaani.

Juhannusmorsian eli morsianruususta ei ole paljoa tietoja, vain sen löytöpaikasta. Kuitenkin se on ihan oma pensaslajinsa, kaunis ja vieno punarruksensa kanssa. Innostuin runoilemaan. Kas tässä:


Juhannusmorsian – morsionruusu

Tanssi sulho morsion kanssa nurmella häävalssia.
Tanssi taivaan linnut, tanssi kirvat kilvan kukinnoissa,
tanssi auringon kehrä, taivaan pilvet ja kelmeä kuu.

Irrotti morsion kätensä rakkaan kädestä
ja pyöri yksin ympäri nurmella
huntu hulmuen, puna poskilla hehkuen, ja hän nauroi.

Sitä sulhanen katsoi:
    - Kulta, miksi irrotit otteen, etkö omani ole?
Naurahti morsion tanssiltansa, käsi ilmaa piirsi.
    - Sylissäsi viivähdän silloin tällöin, mutta nurmi on avara.
    Maailma on avara, ja tilaa on tanssia, nauraa ja laulaa.
Tanssi morsion valkoisin vaattein yksin nurmella.
Huntu hulmusi, pilvet taivaalla riepahteli, kuu kelmeä katosi.
Katseli sulhanen yksin hiljaa morsiontanssia, katseli tummin silmin.
Eikö morsian oma ollutkaan, eikö sitä hallita voi, eikö sylissä viivy?

Kirmasi pääskyt taivaan yllä, sirkutteli vapaudesta - tilasta suuresta.

Vieressä kasvoi juhannusruusu valkoisin vaattein, varressa villit piikit.
Siihen ei salli sortua sulhon eikä morsiamen käsi.
Tuoksussa juhannusruusun tanssi morsion tanssiaan.
Seisoi syrjässä sulho sydämessä ruusunvarren piikki.

Juhannusruusu punersi, punersi ja punersi kuin morsianposki.

Taittoi hellästi morsion ruusun,  laittoi sen sulhasen rintaan ja kuiskasi.
    -Olen juhannusmorsian, hehkeä tänään, hehkeä hetken rinnallasi,
    mutta kuten tuo ruusu rinnallasi voi hetkessä kuihtua,
    niin vapaana kasvava vielä kukoistaa.
    Niin voin minäkin rinnallasi kuihtua,
    jos et hetkittäin voi minua vapauttaa.



Reijo Lumisalmi oli raahelainen säveltäjä ja isäni ystävä. Mikä voisikaan paremmin sopia tähän musiikiksi kuin hänen Suvivalssi Reijo Kallion laulamana!

perjantai 14. marraskuuta 2014

Tontun 4.luukku


Merkille pantavaa on noiden vanhojen korttien kirjoitustapa. Kuten alla olevasta kortista näkee, että ne kirjoitettiin aina, jos vain suinkin osasi, nk. kaunokirjoituksella. Tosin joissakin korteissa on isoja pukkikirjoituksia, mutta silloin ne ovat 1.luokan oppilaan kirjoittamia. Niissä on myös aina titteli, kuten minulle 9-14-vuotiaalle kortissa on usein neiti. Voi kun se tuntuikin hienolta siihen aikaan. Rouvat ja Herrat aloittivat silloin yleensä vanhemmille tulleet kortit. Myös koululaista käytettiin ja myöhemmin keskikoululainen. Korttiin laitettiin myös koko nimi. Lopuksi Tv: Eila ja koko sukunimi useinkin. Siis aikamoista viitseliäisyyttä vaati joulukorttien kirjoittaminen. Tosin keskikoulussa ollessa kaikilta ei saanut korttia. Luokassa oli 40 oppilasta. Olisipas ollut aikamoinen urakka!

Toinen merkittävä asia oli myös pienen ja ison kortin ero.
Muistan itsekin, että yleensä sain ostaa vain pikkukortteja kavereille jaettavaksi, mutta joskus rukoilin äidiltä yhtä isoa korttia. Yleensä se laitettiin opettajalle tai jollekin erityiselle ihmiselle. 

Tämä korttikin on iso, lapsuuden hyvältä ystävältä.





Tarkkailenpa varsin tuota yleistä karttaa, mikä on tehty eiliselle päivälle ja kirjattu Tampereen koordinaatteihin klo 12. Ihan tuossa vieressä tuon symbolisen 'leijonanharjan' alueella on vierivieressä Jupiter, tuollainen koukeroinen tuoli, ja Juno tähtipäisenä. Tuollaista läheisyyttä sanotaan 'yhtymäksi'. Vanhan ajan almanakkaan tuollainen merkittiin, tosin ei minkään asteroidin kanssa, sillä Juno on asteroidi.

Jupiter on hyvin elinvoimainen Leijonamerkissä. Se oikein puhisee halulla loistaa ja tuoda julkisuuteen jotakin. Mitähän? Juno on symboliltaan avioliiton jumalatar. Liippaa kyllä nyt niin läheltä tuo sukupuolineutraali-asia tähän liittyneenä, että ihmetyttää. Tämähän yhtymä ei ole ihan hetkellinen, vaan viipynee...pitempäänkin. Joten on mielenkiintosta seurata keskustelua sekä politiikan että kirkon piirissä.

Tässä asiassa Suomi kuohuu, keskustelee, kiroaa, kiittää. Ylistettävää ihan yhteisesti voisi olla se, että demokratiaan on tullut uusi askel kansalaisaloitteen taholta.

Parisuhde jos mikään, opettaa ihmistä kasvamaan.

Sinä ja minä, Dingo!

torstai 13. marraskuuta 2014

Lisää aarrearkkuinventaariota

Kun nyt tuollaisen aarrearkkuaiheen otin esille, niin jatkan vähän. Varmaan nyt on usealla sama vimma järjestellä ja penkoa laatikoita ja kaappeja, joulun alla eletään. Aarrearkku- nimitys on minusta aivan oikea tähänkin, jos vertaa sitä mitä oli ennen, sitä mikä ennen oli mahdotonta. Tietenkin silloin se olisi ollut vertaansa vailla oleva aarrearkku. Mausteilla muuten on aika korkea hinta vieläkin!

Yksi aarrearkkuni minulla on nuo maustelaatikosto. Rakastan mausteita ja yrttejä. Olen totuttanut perheeni siihen, ja pojat näköjään jatkavat samaan malliin. On toki mm. suomalaista ruokaa, johon ei tule käyttää mausteita, kun maku muuten on aivan oiva. Mutta jo vatsani kaipaa väliin tuhdimpaa, kuumempaa ja tekee hyvää varsinkin näin talvella. Siksipä maustelaatikkoon on kertynyt mausteita usein ulkomaidenkin tuliaisina. 



 Olen oppinut, että mausteita ei tule käyttää 'koristeina' avohyllyssä. Valo vaikuttaa aromeihin. Tietyillä mausteilla on myös elinikänsä, jos aikoo saada niiden aidot aromit pataan. Monet yrtit eivät kestä vuotta kauempaa. Nykyään niissäkin on päiväykset. Siksi sen ainoan kerran, kun olen taloon jotain ihan itse saanut suunnitella keittiökulman kaapistoksi, halusin pieneen ylimääräiseen tilaan kapeat laatikostot ihan mausteita varten.

Muistan aina sen hetken nuorena, kun yritin pienen kyläkaupan maustehyllyn tuotteita opetella käyttämään. Eihän ne maistuneet muuta kuin kitkerältä. Sitten sain elämäni ihmeellisimmän pizzan aidosti italialaisittain eräässä ravintolassa. Voi mikä maku oreganolla! Kokki kertoikin, ettei hänelle kelpaa mausteet suomalaisen kaupan hyllyltä. Hän hankki ne kotimaastaan. Wau, heureka! 
 


Sen jälkeen aloin itse viljelemään yrttikasveja. Luonnosta poimin myös monet teevärkkilehdet kuten koivun, mintun, maahumalan, vadelman yms.  Onneksi nyt kaupan mausteilla on päiväykset, kuten kanelilla ja vaniljasokerilla mm. Vanha kitkeröitynyt mauste pilaa ruoan. Tosin kokonaiset, kuten kardemumman siemenet ja pippurit varmaan säilyvät iät ajat. Niitä voi jauhaa tarvittaessa.

Niinpä nyt täytin pussimausteilla lasipurkkeja, nakkasin jotakin pois ja kirjoitin ylös muistilapulle puuttuvat mausteet . Oregano, timjami ja inkivääri olivat lopussa. Niitä käytän paljon. Fenkolia pitänee ostaa myös joululimppua varten.

Ihana tuoksu täytti tuvan ja siitä nautiskelin. Jostakin syystä kissat eivät viihtyneet nyt tuvassa.

Tässä oli tosi mielenkiintoinen musiikkikappale, mausteinen sekoitus, KANNATTAA KUUNNELLA! Pyörremyrskyn jälkeen!

maanantai 10. marraskuuta 2014

Laatikoita, aarrearkkuja?

Marraskuussa on vähän hankala kertoa kukkasista. Nyt pitää ottaa esiin vähän järeämpiä sisältöjä elämään, arkisempia. Joku tuolla esittelikin jo kaunista vanhaa ompelukonettaan.

Tänään päätin siivota vähän työkaluja. Purin työkalupakin, pesin sen ja siihen jäinkin kiinni moneksi tunniksi, sillä niitä työkalulaatikoita löytyi sieltä sun täältä. Tämä pakin pitäisi olla se tärkein. Poika osti kerran äitienpäivälahjaksi, jotta se tärkein olisi aina esillä. Mitenkähän siinä kävikään? 

Hankalaa on ollut pakin kuljettaminen, sillä se on raskas. Pientä hätätarvetta löytyy siis keittiön kaapin yhdestä laatikosta. Ja sitten joka puolelta taloa. Valitettavasti. Joskus tuntuu, että työkalut kävelevät aivan itsestään. Kun aikoinaan pakkasin kolme vuotta sitten tämän laatikon, sen sisältö on kyllä täysin muuttunut. Mitä ihmettä sahajauhotkin siellä tekevät?!


Nyt päätin sen tyhjentää turhasta ja sellaisesta painavasta kuten sorkkarauta yms. Olen oppinut ymmärtämään, että yhtä tärkeää kuin nykyajan taloissa on kodinhoitohuone vempaineen, niin miehille se järjestyksessä oleva autotalli tai työhuone. Oikeastaan minulla ei ole kumpaakaan. Autotallikin on tehty vanhaan puuliiteriin. Mutta en valita. Minulla on vintti- ja varastotilaa yllin kyllin. Miksikähän ne ovat niin täysiä?


Olen pikkuisen tehnyt puutöitä, mutta niin kauan sitten, että ihmettelin, mitä kaikkea uutta värkkiä tarvitsi poika, kun hän aloitti täällä  korjaustöitä.  En tunnista niistä puoliakaan.


Erittelin omaan kasaan sitten sellaisen, jonka katsoisin olevan jo musoetavaraa. Tuolta löytyi jopa sokerisakset, ikivanha mora-puukko ja toinenkin, jota on ollut kuluttamassa aika moni käsi, kun maali on niin rapissut. Ne ovat myös aivan toisenlaista rautaa kuin nykyiset hentoset materialtaan.
Ennen tehtiin työkalut kestämään yhden ihmisen elinajan. Nyt ne tehdään kertakäyttösiksi. Shoppailua on arvokas harrastus. Ruuvimeisselikään ei kauaa pysy ruusuissaan. Suututtaa tuollainen. Kuka sen on sallinut tapahtua?

Olen tyytyväinen. Tosin en sormellani koskenut autotalliin enkä ulkorakennuksiin.

Hyvin meni maanantaipäivä! Mutta illemmalla taidan suunnistaa naapuriin kylään ja kiittää poikia, jotka kävivät syöttämässä kissojani. Arvatkaa mitä musiikkia kuuntelin tuossa ohessa. Paganinia radiosta!

Näin haikailen vielä isäni aikoja...Kapriisi numero 5 sopii hyvin tämän päivän aiheeseen. 


sunnuntai 9. marraskuuta 2014

Ruusuja isälleni!

Rauhallinen sunnuntaipäivä (mitä nyt naapurissa piipahdin), mielessä isät. Radiossa jatkuvasti puhutaan isistä, kaikenlaisista isistä. Muistellaan, ylistellään ja käydään varjoisellakin puolella. Onhan marraskuu ja Aurinko-skorpionin aikaa. 

Matti-Isäni on ollut toisessa maailmassa jo 12 vuotta. Yhä hän on tässä aina, hyvin lähellä. Seinälläni on tämä kuva, jonka otin joskus  vähän heppaisella kameralla. Tykkään kuvan pehmeästä tunnelmasta ja väreistä. Ei kuvan tarvitse olla tarkka kertoakseen jotakin oleellista. Isäni oli romanttinen muusikko. Hänen rakkain naisensa oli hänen viulunsa, jossa oli kaunis naisenpää. Se viulu on ohjannut hänen elämäänsä siitä saakka, kun hän sen pikkupoikana sai lahjana eräältä vanhalta papalta, jolle hän kävi soittelemassa kannelta. Isä rakastui siihen oitis, salaa vähän sitä harjoitteli, sillä silloin ei ympäristössä hyväksytty hengellisen ulkopuolella olevaa musiikkia saati sitten olisi kannustettu sitä. Kuitenkin isä yritti elättää musiikilla perhettä. Tanssimusiikkia harjoiteltiin usein myös kotonani. 

Mutta isäni halusi paljon enemmän. Kotiympäristööni liittyi vahvasti myös klassinen musiikki. Tiistai-iltojen radion sinfoniaorkesterin musiikin aikana piti tuvassa olla hiljaa ja kuunnella. Iltaisin isä harjoitteli Menuhin mustalaismusiikkia. Minun mielikappaleeni, jota aina pyysin isää soittamaan, oli Kanarialintu.


Isä otti joskus viulunsoittotunteja kulkien toisessa kaupungissa asti ja harjoitteli sitkeästi oikeaa jousikättä ja sen käyttöä. Villissä innossaan ja päämäärätietoisesti hän ylsi musiikkikoulun viulunsoitonopettajaksi saakka, vaikka ei ollut nuoruudessaan käynyt muuta kuin kiertokoulun. Ihmeellinen isäni. Hän innostui myös säveltämään, valssista jopa konserttimusiikkin asti. Alkujaan kansanpelimanni, sydämeltään ja päämäärältään paljon enemmän. 

Lähetän hänelle nyt isänpäivänä ruusuista villiruusun, sillä hän oli tämän kaltainen, kaunis ja sitkeä. Muutenkin ruusuista puheenollen isän kanssahan minä löysin ensimmäisen villiruusuni. Myös tässä muistelen lapsuuttani. 


Kasvatuksessa isäni oli ankara. Silmät vain leimahtivat ja piiskaa sain. Tunneherkkä kun  oli, niin sitten itkettiin yhdessä. En muistele sitä katkeruudella. ansaitsin sen. Isä vuoli minulle puusta leikkiviulun. Kun isä opetti minulle jousenpitoa ja tapaa sitä liikuttaa, en oppinut, eikä isä sen koommin sitten enää opettanutkaan. Onneksi pikkusiskoni sai soittajan lahjan ja on päässyt pitkälle. 

Mutta filosofoinnin lahjan opin isältäni. Keskusteluja oli paljon ja usein syvillä vesillä ihmettelimme tietoisuutta ja elämän syviä haavoja ja iloja. Ja luonnon ihmeitä opin hänen kanssaan arvostamaan! Paljon muutakin. Kiitos rakas isä! 

Tässä julisteessa on kuva isäni naisenpääviulusta. Pikkusiskoni Minna vetää Kajaanissa kaunista barokkimusiikkiviikkoa kesäisin. Kiitos ihana Minna, että se mikä isää voimisti elämässä, sinä jatkat!


Menuhin zardas soi aina jossakin...

torstai 6. marraskuuta 2014

Olla kansainvälinen... ruusujen kautta!

Jos edellä mainitsemani kansantanssi on siivittänyt matkoja ulkomaille ja antanut kansainvälistä kasvatusta maailmaa avartaen, niin kyllä sellaisena toimivat myös ruusut.

Tuossa yksi ilta mietiskelin suunnittelemaani Tarinoita ruusuista- vihkosta eri osioissa. Mietin miten sitä jatkaisin. Haluaisin tehdä mieluummin useita vihkosia kuin yhtä paksua kirjaa. Jaoetteluksi löysin pimpinellaruusuja ja harrisonin ruusuja, villi- eli löytöruusuja, suomalaisten risteyttämiä ruusuja ja ruusuja muista maista.

En tiedä kuinka moni on huomannut, että ruusut (varmaan monet muutkin kukkalajit) ovat usein matkanneet maailman ympäri valloittaen sitä joka puolelta. Usein kuitenkin välikätenä on toiminut ihminen ja ehkä myös linnut. Joku tutkija tai kasvattaja on halunnut kokeilla jotain aivan toiselta puolelta maapalloa kasvavaa ruusua omassa maassaan. Epäonnistunut, mutta usein myös onnistunut. Joskus ruusu on kehittänyt jopa oman mutaation ilmasto-olosuhteiden ja maaperän johdosta.

Anna-Liisa eli Bella Poitevine on Ranskasta?
John Davies Kanadasta?

Ritausma Liettuasta?
Jos olisinkin huomioinut tätä puolta ruusujen maailmasta, olisin ehkä rakentanut näitä 'eri maita' ruusutarhaani aivan omaksi nurkaukseen. Nyt olen sirotellut pensaita vähän sinne tänne ajatellen suojaisaa paikkaa enkä muuta.

Taidan huomioida tämän asianhaaran jollakin tavalla ensi kesänä. Onhan olemassa lippuja! Voisin liputtaa vieraan maan ruusut nimensä viereen. Mukava arvuutella, että minkähän maan lippu tuokin nyt on.

Selailin ruusuluetteloani ja löysin sieltä ruusuja seuraavista maista: Suomi, Norja, Venäjä, Kanada, Ranska, Hollanti, Liettua ja Saksa. Ruusutarhan alkuni onkin hyvin kansainvälinen. Aika mielenkiintoista, eikö vain!

Ruusukuvien alle olen kuitenkin laittanut kysymysmerkin. Totuus on kuitenkin se, että ruusut itse eivät ole olleet kirjoittamassa historiaansa eikä merkitsemässä kansallisuuttaan. Monet ruusujentutkijat ovat poimineet historiaa kirjoista ja luetteloista, eikä se ehkä aina ole niin todenmukaista ja varmaa. Mikään historiaa ei ole varmaa. Mielenkiintoista luettavaa kaikki tieto ruusuista kuitenkin on, olkoon se sitten tarinaa tai totta. Kuten idän juhannusruusun kotimaaolettamus Altain vuoristosta.


Oliskohan ruusuilla vähän romaanihenkeä ja -voimaa?

Luonnonlapsi, Anneli Sari, Feija ja Taisto Lundberg


tiistai 4. marraskuuta 2014

Olla suomalainen... Hyvinkään Kansantanssijat ry 40 vuotta!

Suomalaisuutta voi kokea elävänsä hyvin monella tavalla. Olla vain. Mutta OLLA voi hyvin monella tavalla.

Päätin matkata vanhaan 'läpikulkukaupunkiini' Hyvinkäälle, jossa asuin, työskentelin ja toimin noin neljän vuoden ajan. Pistin jo lokakuun alussa sinne pienen ruusumaalausnäyttelyni pystyyn juhlistaen silläkin jo vähän tulevia suuria muistelojuhlia Hyvinkään Kansantanssijoiden 40-vuotisjuhlissa, jota aihetta minäkin olin aikoinaan potkimassa eteenpäin.

Miten miten voi vanha kansallispukuni? Ei hyvin. Paita kellastuneena, essu rispaantuneena, hameen prässit suoristuneena! Ja aivan liian pieni!!! Tein monta tuntia töitä jo siksi, että sain sen jotenkin mahtumaan päälleni. En kehtaa edes sanoa, kuinka monta senttiä piti liiviä ja liitinkiä leventää.




Mutta matkaan lähdin iloisena siitä, että vanha kaukainen ystäväkin otetaan vielä tanssiin mukaan ja luotetaan vanhan taidon osaamiseen estraadilla. Tosin oli yksi tunti aikaa harjoitella ennen esitystä. Olin tosi ylpeä saadessani olla mukana 100 esiintyjän tanssiesityksissä. Vanhoja ystäviä siinä oli mukana vielä aika monta, kuka minkäkilaisen vaivan kanssa, mutta hauskaa oli!

Harjoitustilanne

Enhän minä mitään kuvia ehtinyt ottaa, nautiskelin itse esityksestä ja siinä mukanaolosta. Katsomo oli viimeistä sijaa myöten täysi ja yleisö mukana hihkuen ja huutaen, jopa kyynelehtien.

Suomalaisuus on myös jalkapohjissa, suomalaisessa rytmissä, keveydessä kohota ylöspäin, toverillisissa yhteiskuvioissa ja piireissä. Tuossakin satapäisessä ryhmässä (joinakin vuosina lapsiakin on ollut mukana jopa 400) on hirvittävän hyvä kasvaa ihmisenä ja vaikuttajana suomalaiseen rohkeuteen ja ylpeyteen. Kansainvälisyys on vahvasti ollut mukana myös. Itsekin olin mukana monella matkalla Amerikkaa myöten. 

Kun nuorena voi päästä mukaan tuollaiseen touhuun, on se jo siunaus. Kiitokset tästä hyvinkääläisille ja ennen kaikkea heidän ohjaajalleen ja ystävälleni Marjatta Toivoselle, joka toimi vuosia myös valtakunnan tasolla pääohjaajana! Hän jos kukaan on luonut suomalaista voimaa ja uskoa itseensä satoihin jos jo tuhansiinkin kansantanssin piireissä oleviin. 

Marjatta ja metsätonttu
Lahjoitimme yhdessä Marjatan kanssa kansantanssijoille 40-vuotislahjaksi taulun, jonka itse olen maalannut n.40 vuotta sitten silloisesta porukasta ja jonka Marjatta kehystytti. 


Näen tonttuisena puutarhan hoitajana arvoksi nostaa tämäkin suomalaisuuden voima esille lukijoilleni. Se mistä lähtee osa sitä intohimoa tarttua myös puutarhan hoitoon ja ruusujen kasvattamiseen, jopa oman kahvilan pystyttämiseen ja paljoon muuhunkin.

Siis mistä lähtee suomalaisuus? Sillä on hyvin monihaarainen juuristo, mistä sen voimaa imeä!

Tässä ruusu suomalaiselle kansantanssille!!! Ihana kun sai olla mukana!


Valitettavasti youtubesta ei löydy Hyvinkään tanssijoita, mutta tässä Katrilli Repolasta, joka mm.
esitettiin Hyvinkää-salissa. 


Vedä verkaa, kudo sarkaa.... tanssittiin Hyvinkäälläkin vanhan verkatehtaan muiston kunniaksi!