Minuutta etsimässä mielen puutarhassa

Tämä aihe, mistä nyt haluan kirjoittaa, on niin monessa muodossa ilmestynyt eteeni, että on ihan pakko sitä purkaa 'mieleni puutarhasta'.

Minä tunnen nyt aika hyvin ruusut puutarhassani. Minä tiedän taloni hyveet ja  puutteet. Minä tiedän ne puitteet, joiden kanssa toimia ja selviytyä. Minä tunnen ihmisiä jokseenkin hyvin ympärilläni. Tunnen kissani tavat ja luonteet. Tiedän jotakin astrologiasta, puutarhan hoidosta ja jotakin hyvin monesta asiasta.

Mutta tunnenko Minua? 

Tiedän sukujuureni, lapsuuteni paikat, kasvatusympäristöni, opintoni, matkani maailmalla jne. Mutta missä on Minä? 

Hyvä juttu pohtia tällaistakin syvää asiaa ennen kuin kevät tulee, ja saan taas istuttaa uusia ruusuja syvään maahan. Se, että tämä mieleni puutarhan hoito tuli eteen, johtuu monesta seikasta:

1. Muutama päivä sitten eräs ihminen tuli luokseni kertomaan uniaan, jotka usein hänelle tulevat arkitajuntaan totena. Hän oli nähnyt jo pariin otteeseen unta minusta, että minun on vaikea kohdata sisintä Minuutta ja olen vähän hukassa. - Teet asioita automaattisesti ja järkeillen, mutta et toimi kokonaisena itsenäsi. Osa sinusta on lukossa, sanoi hän. - Unessa näin, että sinun tulisi avata oma Itsesi.

Huh. Minusta oli aivan liikuttavaa, että joku on ajatellut minua unissa asti. Voisin tämän tulkita niinkin, että jokaisen unet koskevat häntä itseään, kuten Jung unet tulkitsee, mutta hänkin myöntää, että on olemassa toisenlaisia unia. Toisekseen unennäkijää painaa tuollaiset asiat, ja hän haluaa purkaa ne. Ystäväni oli hyvin helpottunut voidessaan kertoa unensa. Samalla hän halusi herätellä minua. Unilla on oma viestinsä, jotka hänen on joskus pakko jakaa.

2. Sattumoisin olin jo viime vuonna varannut paikan Kirsi Rannon jumalatar-enkeli-iltaan. Se tapahtui eilen. Siellä etsittiin myös Minua! Kirsi puhui oikein kauniisti naiseudesta ja sen sallimisesta elää ja tulla esille aitona itsenään. Totta on. Suomalainen nainen on pyrkinyt miehistymään, osaamaan samat asiat, tulemaan toimeen ja unohtanut sen 'naisen', jota miehet rakastavat ja kunnioittavat heikkona puolenaan. Tiedän itse, kuinka ihanaa on pukeutua itämaisessa tanssissa pitseihin, rimpsuihin ja koruihin, laittaa itseään kauniiksi ja OLLA NAINEN! Tai kun MIES AUTTAA asioissa mitä en taida. Kirsin iloinen ja voimakas aihe puolusti sen hennon ja herkän naisen esiin tuloa, jota mies voisi tukea. Jotta mies voisi tuntea olevansa mies. Sitä Kirsi nimitti jumalattereksi jumalaisen miehen rinnalle. Naisen luottamista naiseuden Minään. 

Ihana juttu, että joku on ottanut asiakseen tukea naisessa sitä jotakin, mikä on jäänyt miehisen raatamisen, itsepäisyyden ja 'kyllä-minä-osaan' kuoren alle. Kun ei se miehinen nainen ole kuitenkaan onnellinen! 

3. Tänään lähdin Valo-päiville, joita järjestetään useissa kaupungeissa. Siellä menin kuuntelemaan erästä luentoa. 'MINUUS', mitä se on? Melkein suuni loksahti auki. Vajaan tunnin kestävällä luennolla esitettiin taas toisenlainen Minuus. Se Minuus, joka kulkeutuu ihmisen mukana elämästä elämään, siis jälleensyntymäteorioiden pohjalta. Se, että 'minun mielipiteeni tässä asiassa on se ja se', onkin oikeammin sanottuna 'minun mieleni haluaa sanoa näin'. Eli mieli pohjautuu jo edellisten elämien taustoilta. MINÄ eli mieli on enemmän kuin joku persoona tässä elämässä. Se on useiden elämien MINÄ.

En kuulu mihinkään ismiin. Kuuntelen kyllä, mutta 'mieleni' poimii sitä ja tätä persoonalleni sopivalla tavalla ja jättää asiat muhimaan. Kuitenkin jäin miettimään tuota persoonaa ja Minua. Onko se sama ja yksi asia? Vai onko Minä jotakin muuta? 

Tähän liittyen on eräs seikka, jonka tiedän omalta kohdaltani. Jo pikkutyttönä huomasin ajattelevani tätä ihmeellistä asiaa: - Minä on jotakin outoa, sillä sehän ei voi koskaan kuolla. Vaikka kuolen, niin se Minä ajattelee aina vain jossakin.

Arvatkaa mitä tein jo tuon unennäkijän vierailun jälkeen? Päätin tosissani, että Minä saa elää! Symbolina sille kapusin rappuja vinttihuoneeseen ja pengoin erään taulun esille. Siinä taulussa on kuva Minusta, jota en kyllä itse ole koskaan tilannut. Ja peläten olevani liian narsistinen, piilotin sen alkujaankin makuukamariimme, josta mieheni kuoleman jälkeen vein se vinttikomeroon, vieläpä nurinpäin. Aivan kuin olisin laittanut Minäni piiloon!

Taulun on maalannut tätini mies, Antero Keränen, jonka maalauksia minulla on ollut ennenkin esillä tässä blogissani. Pidän hänen töistään. Kerran nuorena ollessani hän pyysi minua mallikseen, jotta saisi tehtyä töitä tulevaan näyttelyynsä (jota ei koskaan tullut, ja tämäkin taulu jäi kesken). Istuin pari tuntia mallina, ja kun hän sai jotakin alkuun, tiesin, että hän haluaa jatkaa omin päin omalla tavallaan. Tarkoitus ei ollut tehdä näköistaulua. Mieheni sitten myöhemmin näki taulun, löysi siinä minut, ihastui siihen ja osti sen häneltä. Minua vähän hävetti. Minä näen taulussa kuitenkin enemmän äitiäni kuin itseäni. 

Nyt laitoin sen olohuoneen seinälle näkyvimmälle paikalle. Olenhan talon emäntä! En kuitenkaan siksi, että se muistuttaisi minua etsimästä Minua, vaan myös siksi, että arvossa on aina taulun tekijä; tyyli, pensselin veto, värit ja tunnelma. Se on aina taiteilijan luoma taideteos. 

Ja sitten asia, mitä en ollut tiennyt tai edes huomannut. Antero oli maalannut tauluun naisen ruusujen ja kukkien keskelle!!! Ruusumuori! 

Siis nyt olen aika ihmeissäni taulua katsellut. Aivan kuin tuo taiteilija olisi tunnistanut minua enemmän kuin minä itseäni. 

Tunnetko sinä sinun Minääsi?