tiistai 18. huhtikuuta 2017

Puutarhafilosofointia, ihmiskeho

Kun istuskelin päiväkahvini kera tuossa terassilla ja katselin kissojeni kanssa lumen peitossa olevaa puutarhaani, hoksasin jotakin. Nyt kun minulla ei ollut kirjaa nenän alla, ajatukset lentelivät vapaammin.

Mietin nimittäin sitä, miltä sellaisesta ihmisestä tuntuu, jolla ei ole mahdollista pitää puutarhaa, ei edes sitä parveketarhaa, eikä edes sisällä sisäkukkia allergioiden vuoksi. Uskon nimittäin kivenkovaan, että ihminen kaipaa aina puutarhaa, ainakin luonnon puutarhaa. Hyvä! Aina on mahdollista mennä puistoon ja tehdä retkiä luontoon. Onkohan?

Mutta eikö IHMISEN KEHO OLE JO JONKINLAINEN PUUTARHA? Todistelen tämän huomioni.

Uskon, että ihminen on enemmän kuin keho kuitenkin. Keho eli ruumis on samaa ainesosaa kuin maa allamme. Siitä keho on rakentunut ja maaksi jälleen muuttuu. Keho on ihmisen lähin omaisuus, oma maa ja väitän, myös oma puutarha. 


Omaa kehoa ihminen pikkuhiljaa oppii huoltamaan, kun pääsee äitinsä helmoista. Olemukseltaan se on aina ihmeellinen, luonnon luoma ja kaunis. Ihminen elää sen kautta tässä maailmassa ihmeellisenä olentona ja yksilönä. Kasvaa, synnyttää jatkumoa ja kuolee. 

Ihminen on mieleltään, mielikuviltaan ja luonnoltaan LUOJA. Ihminen haluaa aina jotakin muuttaa, luoda ja hallita. Siksi ihminen on enemmän kuin keho.

Kuinka monella tavalla ihminen voikaan kasvattaa omaa kehoaan. Ihmiselle usein riittääkin se syntymäpuutarha kehossaan ja hän tyytyy siihen. Hän ruokkii sitä, lannoittaa, kastelee, putsaa, perkkaa ja hoitaa kykynsä ja ymmärryksensä mukaan. Aivan kuin puutarhassa tehdään. Nypitään rikkaruohoja pois, siloitellaan, leikataan koneilla, pöyhitään, annetaan pintasiloittelua ja milloin mitäkin kaunistetaan ihoa leikkauksista pitäen.


Ihminen tarvitsee kuitenkin aina huomiota, olla nähtävilla, olla olemassa. En usko täydelliseen vaatimattomuuteen. Ihminen tarvitsee täällä kylmässä ilmastossa myös vaatteet. Ja siten ihminen alkaa muovata kehoaan ja vaatettaa sitä omalla laillaan. Voin hyvin ymmärtää ihmisen, jolla ei ole käden ulottuvilla ulkoista maailmaa muovata, hoitaa tai muuntaa, kuten puutarhureilla on, niin hän kiinnittää enemmän huomiota itseensä, oman maa-alueensa hoitamiseen ja muovaamiseen. 

Hän muotoilee hiuksiansa, maalaa kasvojansa ja kehoansa tatuoinneilla, Hän opiskelee ilmeitä ja eleitä peilin edessä miellyttääkseen maailmaa kuin kukka mehiläistä. Hän muotoilee kehoaan liikuntahalleissa, kuntosaleissa ja erilaisissa urheilulajeissa. Hän arvioi toisten kehopuutarhaa yhteisissä tilanteissa, TV:ssä ja netissä. Luonteesta riippuen hän sitä kaikkea ihailee, kiittelee, kannustaa, arvostelee, kadehtii ja jopa turmeltuu väheksymällä oman kehon puutarhaansa. 

Ei voi tuomita, moittia tai edes arvostella toisen kehopuutarhaa vähemmäksi tai vääränlaiseksi. Jokainen hoitaa sitä tavallaan, haluaa olla kaunis ja erilainen kuin jokainen kukkanenkin, komea ja huomattava, Siihen upotetaan rahaa, taito, energia ja luovuutta. Ja kaikki se on vain pieni hetki tässä maailmassa olemista.

Jos rakastaa luontoa, on helppoa hyväksyä heidät, joilla ei ole resursseja hoitaa kehoaan. he ovat kuitenkin osa luontoa. Heillä on sama arvo. Jos rakastaa ulkoista puutarhaa, johon hukuttaa rahavaroja, huomiota ja energiaa, niin eikö ole helppoa rakastaa myös ihmisen kehoa, johon on hukutettu rahaa, energiaa ja huomiota.

Kun kaikilla ei ole maata mitä raivata, ei ole edes parveketta tai mahdollisuutta sisäkukkiin. Jokainen haluaisi ehkä sitä. Jokaisella on kuitenkin keho. Ja sitä voi hoitaa, muovata ja luodakin.

Tässä pohdinnassani en halua mennä siihen, mitkä ulkoiset voimat ja houkutukset sitten painostavat, 
kahlehtivat, estävät ja jopa tappavat sitä omaa kykyä hoitaa tätä ihmisen arvokkainta omaisuutta.


2 kommenttia:

  1. Hei Leila. Voitit blogini arvonnassa! Lähetätkö postiosoitteesi minulle kasvinpaikka@gmail.com niin voin postittaa voittosi.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos, olipa mukava yllätys! En yleensä voita koskaan arvonnoissa.

      Poista