Rakkaus ja ruusu

Haluan puhua rakkaudesta ja ruususta. En rakkaudesta ruusuun, vaan rakkaudesta ja ruususta. Sillä uskon, että rakkauden ja ruusun välissä on aina ihminen ja ihmiset, rakas ja rakkaat.

rugosa-tarhaa

Kun olen monia vuosia jo seurannut ihmisten ruusuharrastusta, varsinkin miesten, olen huomannut, että he usein puhuvat hyvin rakastettavasti vaimostaan, lapsistaan tai lastenlapsistaan, myös kotitilastaan rakkaana paikkana.

Uskon, että tällaisesta rakkaudesta kumpuaa usein myös rakkaus ruusuun, rakkauden symboliin. Voiko ruusutarhaa syntyä ilman noita rakkaita ihmisiä ja ilman rakasta paikkaa? Ruusujen jalostajat antavat usein uuden ruusun nimeksi rakkaimpansa nimen.

Heinrich Ilmari

Ihmettelen myös voiko ruusutarhaa rakentaa vihan ja katkeruuden pohjalta.

Annemarta Borgen rakensi rakkaudesta mieheensä talon ympärille ruusutarhan ja täytti talonkin ruusujen tuoksuun. Kun mies kuoli, suri Annemarta itsensä kipeäksi ja ruusutarha kuoli.

Minä rakensin toisinpäin. Rakensin suruuni ruusutarhan mieheni muistolle. Suru on niin lähellä rakkautta. Joensuussa on rakennettu puisto ruusuineen sotaveteraanien muistolle.

Mutta kuka hoitaa rakkaudella rakennettua ruusutarhaa, kun sen hoitajasta aika jättää?

Onnekseni sain tavata nyt luotamme poismenneen Pirjo Raution viisi vuotta sitten. Olin puutarhojen tutustumismatkalla ympäri Suomea. Rohkenin soittaa Pirjolle ja kysyä, olisiko minulla mahdollista käydä hänen rosariossaan. Hän oli vasta tullut Saksasta ja oli varmaankin väsynyt matkasta, mutta otti minut vastaan. Olin siitä tosi kiitollinen. Lämpimästi onkin muistoihin jäänyt hänen opastamansa kierto ruusutarhassa, jossa hän kertoi ruusuistaan. Istuimme myös hetken hänen miehensä ateljeessa nauttien virvokkeita, joten sain tavata myös itse taidemaalarin. Omassakin ruusutarhassani kasvaa varsin rehevänä  Heinrich Ilmari-ruusu, jonka Pirjo on luonut risteytyksillään. Olen huolissani hänen puolisonsa jaksamisesta ja ruusutarhan tulevaisuudesta.

Yhteen aikaan sain kirjelähetyksiä eräältä vanhemmalta mieheltä. Hän oli huolissaan kuolleen ystävänsä puutarhasta ja sen hoidosta. Kirjeessä hän esitteli ystäväänsä ja puutarhaa ja "itki" sitä, kuka tai mikä taho nyt sitä huolehtisi. En tiedä sainko vahingossa noita kirjeitä vai lähettikö huolestunut mies niitä kaikille puutarhureille, joita netistä oli löytänyt. Hän todella arvosti ystävänsä työtä.

Totuus kuitenkin on, että puutarhoille ei aina löydy jatkajaa. Se on palvellut aikansa ihmisiä. Hoitamattomana herkemmät ruusut kuolevat pois ja villit ruusut usein valtaavat alaa, jos ei paikkaa raivata juurineen puhtaaksi. Näin kävi tälläkin kylällä Rosa-emännän ruusutarhalle. Vain Belle Poitevine (Rudolf?) on säilynyt talon vanhan pihlajan varjossa. Sitä on istutettu kylän muihinkin pihoihin, kuten tähänkin.

Belle Poitevine

Muistona monista puutarhoista on kuitenkin "karkulaiset", monet suomalaiset löytöruusut, joita on löytynyt ojanvarsilta ja ratapenkoilta tai unohdetuilta pihamailta. Hyvä näin!