maanantai 27. toukokuuta 2019

Näin syntyi minun puolivilli puutarhani

Olen luonteeltani villi ja vapaa, vähän boheemi, mutta joissakin tilanteissa tarkka kuin porkkana ja hyvä organisoimaan. Minulla on kartalla Mars Neitsyessä.

Joskus kun tuossa oli perunamaa, vihannesmaa, mansikkamaa ja muutama kukkapenkki, mieskin apuna, olin tarkka rikkaruohojen kanssa. Nautin nyhtää ja harventaa.

Sitten kun jäin pienelle eläkkeelle ilman miestä, ilman koneita ja ilman muutakin puutarha-apua (pojat kyllä muuten auttavat ja remontoivat), ja halusin kuntoon koko tontin, oli pakko ajatella miten ehdin ja pystyn kaikkeen niin että saan välillä laiskotella, kirjoitella, lukea, viettää aikaa ystävien kanssa ja vähän matkustaakin. Olisin ehkä vieläkin lojaalimpi puutarhani suhteen, jos ei olisi tuota kahvilaa ja asiakkaitani, jotka tulevat nauttimaan luonnon rauhasta ja katselemaan jotakin kaunista. Ruusuja! Asiakkaat antavat pontta!

No joku fiksumpi olisi jättänyt koko vanhan talon ja pihapiirin ja muuttanut kaupunkiin! Mutta minkäs teet, kun tarvitset luontoa, tekemistä ja tilaa. Ihminen tekee aina valintoja ja yrittää hoitaa parhaan kykynsä mukaan valitsemaansa ja selviytyä. Eikö?

Harrastan jonkun verran katteiden käyttöä, mutta aika vähän. Laitan ruusujenkin juurelle maanpeittokasveja. Ja kun olen seurannut tiettyjä penkkejäni, huomaan että luonto hoitaa omansa, niin villit ja ihmisen luomat.

Tässä muutama esimerkki, miten säästän itseäni. 


Edessä villi verikurjenpolven ryhmä, tuotu Ruotsista

Vanha ihanan känttyrä omenpuu ei pane pahakseen tästä penkistä. Se kukkii ja tuottaa omenoita. Keväällä sen juurella on krookuksia ja sitten tulee nuo kirotut vuohenputket. Annas olla. Joskus yritin perkata niitä pois, katkoin syksyisinkin kuolleet kukkien rungot pois. Nyt monet vuodet olen vain tallannut kuivat rungot keskelle penkkiä höysteeksi. Keväällä annan vuohenputken rauhassa rehottaa. Mutta kun se on tarha-alpin penkki, niin sieltä ne nousevat voimakkaasti ja voittavat vuohenputken. Keskikesällä penkki loistaa kuin aurinko keltaisine kukkineen! Tällä hetkellä alla olevassa kuvassa näkynee jo kuinka tarha-alpi nostaa vaalean vihreitä päitään. Penkin reunassa kasvaa myös kultapiiskua.


Samoiten alla oleva penkki on yks sekasotku. Joskus istutin kauniisti jalolupiinia ja jaloritarinkukkaa, itse siemenestä asti. Oi kun ovat kauniita. Sitten en ehtinyt penkkiä hoitamaan. Joten olen tallonut penkin keskelle komeat kukanvarret nokkosineen ja juolaineen. Keväällä yleensä olen polttanut sitten koko penkin. Nytkin laitoin siihen tammenlehtiä, jotka palaisivat samalla. Eikö mitä! Aina tuuli niin, etten tohtinut kulotusta tuossa pitää. Ja krookuksia nousi niin kauniisti siellä täällä, nyt tulppaaneja. Tuolta nousee jälleen komeasti lupiinit, jotka kukkivat ensin ja sitten ritarinkannukset. Jopa yhden mesiangervopuskan tuossa edessä olen antanut kasvaa. Se on kaunis sinisten kukkien joukossa. Ja näin on ollut nyt ainakin 15 vuotta. Eivätkä ne ole siitä mihinkään levenneet, paitsi ritarinkukkia löydän joskus toisaaltakin. Nykäsen pois jos on tiellä. Lupiinin kukinnot katkaisen pois sitä mukaa, kun ne ovat kukkineet.

Tuolla kuvan taustalla kasvaa aitaa vasten myös ritarinkannuksia mesiangervojen kera. Etualalla on päivänliljoja, joiden ympäriltä nykin enimmät vuohenputket. Iloisesti siinä aloittavat rivistön kukinnat. Aita tukee hyvin 2-metrisiä ritareitani. Mutta huomaa, ettei minulla ole lähinaapureita tontin vieressä kiroamassa siementen tai rikkakasvien levittäytymistä. Olen onnekas siinä. Muuten lähistöllä mitä parhaimmat naapurit.




Ja tässä alla vuohenputken valtaama kivikkoryhmä, jolle alunperin istutin ruttojuuren, noin 20 vuotta sitten, kun muuten juolas valtasi muut kukkani. Multa jonka sain, oli rikkakasveja täynnä. Nyt siellä nousee esiin jo komeat ruttojuuren lehdet. Ylinnä on siihen löytänyt ritarinkukkakin ja saa siinä kasvaa. Aidan edestä nousee sitten Suomen tatar, josta olen kyllä huolissani. Se valtaa liikaa alaa ritarinkukilta. 




Näin pärjään ja iloitsen puolivillin puutarhani kanssa. Kunahan jaksan vain työskennellä ruohonleikkurini ja trimmerini kanssa. Nuo mainitsemani penkit eivät paljoa lannotteita tarvitse. Joskus annan tuhkaa sinne. En edes vettä niille kanna.

3 kommenttia:

  1. Hyvä kirjoitus ja rehellinen kuvaus elämäntilanteesta. Näin sitä pitäisi tehdäkin, kaikkeen kun ei pysty eikä jaksa (pääosin) yksin, on pakko hellittää jossakin. Kauniille näyttää, vaikka vähän vuohenputketkin rehottaisi.
    Itsekin olen pakosta joutunut tinkimään juurikin siisteydessä rajoitteiden takia. Silti vanha luonne välillä nostaa kiukkuisena päätään ja sitten kärsitään.......

    VastaaPoista
  2. Hyvä, että olet löytänyt itsellesi sopivan tavan puutarhan hoitoon. Mä en ole vielä kertaakaan kitkeny ainoatakaan vuohen(/koiran) putkea pois, koska mun mielestä ne on tosi kauniita. Kerään niitä joka kesä kimpuiksi maljakkoon. Eivät ole ainakaan seitsemässä vuodessa vallanneet mainittavasti lisää alaa itselleen.

    VastaaPoista
  3. Minkälaisen asenteen ottaa pihan hoitoon, siitähän se on kiinni. Mitä pitää kauniina ja sopivana.
    Itse olen siirtynyt vuosien mittaan aina enemmän samoille linjoille kanssasi. Nuorena piti jokainen rikkakasvina pitämäni kuokkia äkkiä ylös.

    VastaaPoista

Olen iloinen kommenteista!