Uusia unelmia!

Kun pojat ilmoittivat minulle tekevänsä kasvihuoneen synttärilahjaksi pari vuotta sitten, se tyssäsi varmaan siihen, kun ilmoitin vaatimukseni. - Sen kokoinen, että päähän mahtuu sohva, jossa voi välillä loikoilla ja istuskella. - Niinkö iso!

Ei olisi pitänyt. Olisi pitänyt olla kiitollinen jo ajatuksesta ja ehkä pienestä huoneesta. Vaikka me kaikki puutarhurit tiedämme, kuinka epäedullisia ja kuumia ovat sellaisen pienet koottavat kasvihuoneet! Usealla on pienet taimet palaneet sinne.

Eli haaveilen vähän isommasta! Nyt olen miettinyt sen sijaintia. Löysin sille paikan, jossa se peittää vähän näköalaa vinksahtaneelle liiterin seinälle jne. Siihen paistaa joka suunnasta aurinko ja se on vähän viettävällä rinteellä, joten veden ei pitäisi siinä seisoa. Tuumasta toimeen ja aloin kaivamaan perustaa. 

Siinäpä sitten huomasin, kuinka märkää maa oli. Lähdin naapurin mieheltä kyselemään apua, jos vähän traktorilla kaivaisi salaojaa. No eihän se traktori siihen avuksi paljoa ollut. Kun se kaivoi, tuli triplaten sitä salaojaa. Käsin oli kuitenkin hyvä kaivaa, kun ei ollut kiviä edessä, märkää peltoa vain.

Eipä silti. Kerran itse naapuri se päättikin, että tähän pitää kaivaa salaoja, jota itse silloin epäilin. Nyt se olikin tosi tarpeen.

Aina kun kaivaa vanhaa paikkaa, voi löytää aarteita, kuten tuo pikkuauto!

Tai suuren vanhan pullon! Kumma kun on ehjänä säilynyt!

Eli olemme tehneet tänäänkin töitä räntäsateessa. Uskon, että saamme sen valmiiksi ennen pakkasia.

Kasvihuoneen pohjaa ehdin sitten kaivaa lisää keväälläkin. Yksi juttu mietityttää. Mihin suuntaan sen oven pitäisi olla? Onko paras suunta pohjoinen varjon puoli, josta se saisi raitista ilmaa? Vai kuinka?

Älä ihan vielä tule, talvi!

Vanha kunnon raahelainen bändi Waymen, Kitara ja meri!!

Hyvä ei ole aina kaunista!

Uskoisin, että aika moni jättää ostamatta tuoreita silakoita saatikka sitten ahvenia sen  vuoksi, kun ne ovat niin rumaa perkata. Aika moni voi jättää huonekasvitkin pois ja sijoittaa silkkikukkia sen sijaan. Huonekasvitkin roskittavat ja ovat ikäviä hoitaa. Jotkut voivat kieltää vieraita tai lapsia (ja varsinkin miehen) työskentelmästä keittiöstä, kun he jättävät niin rumaa jälkeä. Ja eläimet ne vasta! Tuovat käpälissään kuraa ja roskia, jättävät kauhean määrän karvoja kaikkialle, särkevät ja sotkivat.

Ja kuinka hyvää on tuore, vasta perkattu silakka paistettuna! Ja kuinka paljon hyvää tekevät elävät kasvit huoneissa, jopa puhdistavat ilmaa! Innoissaan lapset ovat kokatessaan. Ja kuinka ihania kavereita ovat eläimet! En puhu tässä nyt allergioista.

Sama voi tapahtua puutarhassakin. Huomaan usein, että puutarhureilla on kamala kiirus harata kaikki lehdet, nyppiä kaikkia roskat penkeistä ja katkoa vanhat kukkavarret pois. Että olisi siistiä ja nättiä jo keväälläkin. Ehkä säästän itseänikin tässä, mutta en haravoi kaikkia roskia, koska keväällä se on niin mukavaa hommaa. Se peittoaa vähän nurmikkoakin ja sen kasvua. Monet rikkaruohotkin ovat yksivuotisia, jos sitten eivät ehtineet siementää. Joten niidenkin poisto olisi aikaisemmin suotavaa. 

Eräs ystävä auttoi minua noissa risukoissa ja leikkasi kaikki tuoksuvadelmankin oksat maan tasalle. Vadelma on kaksi-vuotinen, joten täytyy tunnistaa uudet oksat. Keväällä siis parempi tehdä sekin homma.

En myöskään katko kaikkia varsia pois. Ensinnäkin olen oppinut, että pitkä- ja paksuvartiset kasvit, kuten ritarinkukat ja lubiinit kärsivät, jos katkaistun varren sisään menee vettä, pahimmassa tapauksessa juuretkin lahoavat pois. Siksi yleensä kaadan ne vinosti nurin ja annan vanhojen oksien suojata juuristoa, mikä keväällä voi olla suotavaakin. Samoin monet muut kukanvarret suojaavat maavarsiaan. Sipulikukilla on sitten ihan omat sääntönsä. Ja tiedän, että syreeni tykkää, kun katkoo vanhat kukat pois. Näin jopa jotkut ruusutkin. Enkä usko, että ruusun juuriakaan vahingoittaa sen pudonneet lehdet. Höystöähän se kaikki on.

Olenkohan oikeassa?

Siis kestän syksyn roistikot pihallani. Joissakin kukissa on tarpeellisia siemeniä myös linnuille ja jotkut kasvithan ovat ihan kauniita talventörröttäjiä huuruissaan.

Samoin on kompostikasojen kanssa. Onhan ne rumia, ainakin avonaisina, kuten minulla tuo kurpitsapenkki. Toinen onkin sitten piilossa sammalsohvan sisässä, heh! Poika jo huomautti maapallokompostista ja laudoista tehdyssä, että ne pitäs saada piiloon. Oikeassa on, mutta ei niitä mihinkään nurkan taakse voi viedä, kun ne tarvitsevat juuri sen lämpimän auringonpaisteen. Ja eihän ne yleensä haise, jos ei juuri ole vienyt jotain tuoksahtavaa sinne.

Toinen juttu on sitten sellainen joutomaa tai keskeneräinen nurkka, johon en ole ehtinyt koskea. Minullahan on niitä montakin. Yksi nurkka on kellarin nurkka, joka on täynnä betonimöhkäleitä ja joita on aina johonkin tarvittu. Yksi nurkka on aidaspuiksi tarkoitettuja haapoja täynnä. Ja tämä alla oleva nurkka on sellainen hoitamaton, mutta vanhan mehevän maan sisältämä nurkkaus, jonne olen äkkiseltään istuttanut taimia, joille en ole löytänyt vielä oikeaa paikkaa. Siellä on monenlaista kukkaa, pensasta ja ruusuakin odottamassa sitä parempaa sijoitusta, kuten turvapaikanhakijat ikään. Nimeänkin sen vastaanottokeskukseksi. Sekin juolaineen ja epätasaisuuksineen rumentamassa maisemaa tässä liiterin päässä! Mutta aikanaan ehkä sekin siistiytyy. 

Tai  voihan elämässä käydä niinkin, että tulee jotakin, ettei kukaan ole enää hoitamassa pihaa. Kasvit jäävät silloin kilpailemaan elinpaikastaan. Ei siinäkään itkut auta!

 Siis kaikella rumallakin on oma tärkeä tarkoituksensa. Samoin kun on vintillä aivan oma paikkansa. Joku päivä jokin siellä tuiki tarpeen johonkin arvaamattomaan  juttuun.

Tuo Diane Järvi on kyllä niin herkkä-ääninen laulaja, että laitan tähän hänen laulamanaan 

Satumaan!  Ja jotta kaikki ei olisi ihan rumaa, niin ojennan Dianelle suomalaisen pihan ruusun!

Se kaatopaikalta löytynyt kaunis Arnonruusu!

Kanadalaisten ruusujen kasvatuskoe 1

Hourupäisenä ruusuista hullaantuneena innostuin tällaiseenkin kokeiluun. Varasin pari kanadalaista pensasruusua ja kolme köynnösruusua Oulujoen taimistolta ensi kevääksi. Siis olen mukana kanadalaisten ruusujen kasvukokeessa eli siitä miten ne selviävät eri puolella Suomea.

Kun luin ohjeita, joita oli kyllä pitkästi, huomasin ensi töikseni, että olisi parasta jo nyt raivata alue näille ruusuille, jotta maa vettyisi ja lannoitus tasaantuisi.

Onneksi maa on vielä sulana, joten sinne vain töihin. Ja sopivan paikan löysinkin.

Kesäkahvilani ikkunasta on näkynyt tällainen näkymä, ei erityisen ruusuinen tai hemaiseva.

Tosin nyt ikkunan edessä olevan apteekkarinruusu on kasvanut sellaista pituutta, että voi ensi kesänä peittää jopa näkyvyyden. Tuo 'lantakasa' tuolla on vanha puuläjä, jossa pohjalla on lahoa lautaa ja leppäpuuta, päällä kerros lehtiä ja muuta kompostoitavaa. Luonnon kohopenkki! Nyt se oli jo kompostoitunut siinä määrin, että kurpitsat komeilivat sen kupeessa. Hikihatussa niitä sain leikellä ja säilöä. Ensi kesänä siihen on tarkoitus laittaa kurkkua.

Mutta nyt aion istuttaa siihen eteen kanadalaisia ruusuja. Muokkasin tämän näköisen alueen.

Sen kaivaminen on vasta alullaan. Olen siirtänyt nurmipaakut muualle ja täyttänyt niillä pihalla olevia kuoppia. Yhtä ruusua varten pitäisi tehdä tilaa 50x50x50 cm. Siis aika syvälle pitäisi kaivaa.

Tuo pelto, jo 1700-luvulta nimellä Linnapelto, on vanhaa saarenrantaa hiesuineen (meri ajanut rantaan lietettään) ja savineen. Sitä on siis viljelty iät ajat ja vielä nytkin naapuri siitä saa ohraa ja milloin mitäkin.  Kun vieressä on kaivettu ojaa, näkee hyvin, että noin 30-40 cm on hyvää multamaata, sitten tulee siniharmaa savi. Olen ymmärtänyt, että kun tuohon maahan tekee pienistä kivistä syvemmälle perustaa ja lisää tuhkaa, turvetta, hiekkaa ja jotain muutakin (murennan jopa kananmunan kuoret sinne ja joskus käytän vanhaa muurahaisenpesän pohjaa, jos löydän). Ruusut ovat kasvaneet, tosin jotkut hitaammin, jotkut nopeammin. Yleensä lasken, että kun esiin tulee vahvoja ruusunvarsia ylös, on juuret saavuttaneet ravinteikkaan savimaan. Nyt kyselen, jos jostakin naapurista saisin vanhaa hevosenlantaa. Onkohan jo liikaa ravinteita?

Nyt kaivoin ja löysin tällaista maata, ei niinkään savista. Syvällä näkyy myös hiekkaa.

Tuo kulmamuoto johtuu siitä, että minulla on vielä heinäseipäitä tallella varastossa. Niistä aion muotoilla tuohon kulmaan säleikön, jossa (toivon ainakin) pari köynnösruusua saisi kasvaa. Toivon, että säleikkö antaa osaltaan lämpöä niille. Noihin päihin sitten istutan pensasruusuja, toiseen korkeampaa ja toiseen matalampaa. Siten minulla olisi pieni kanadalainen ruusutarha. Taidan siirtää siihen kanadalaisen rugosankin, Wasagaming.

Jos vaikka tuohon kulmaan sopisi sellainen pieni tuoli.

Verrokkina toimisi sopivasti John Davies, joka minulla on jo yhden talven säilynyt, mutta jota olen peitteellä peittänyt. Nyt se on ollut vielä ihan paljaana. Olen  vain ravinnut sitä ja lisännyt päälle kompostimultaa.

Erittäin kaunis tulkinta Elämää Juoksuhaudoissa - Pohjois-Amerikkalainen (juuret Suomesta E-Pohjanmaalta) DIANE JÄRVI

Tarina Raahen Seminaarin ruususta

Laitanpa samaan syssyyn myös tarinani Raahen Seminaarin ruususta. Se on aika omakohtainen, siis hyvin tosi. Seminaarin ruusuhan voitti tämän syksyn väritys-kauneuskilpailun. Näitä kilpailuja pidän ruusuilla ihan leikkimielellä. Toivottavasti ne eivät ota tätä liian vakavasti. 

Siis tämä kaunotar, pimpinellaruusuihin kuuluva! Sen kukka vivahtelee pikkuisen vaaleanpunaisena ja on pienempi kuin serkkunsa Linnanmäki ja Kiiminki.

Ja vieressä se syysväritys. Huomaa myös violetinpunainen varrenväritys! Tästä ruususta ei olla vielä ihan selvillä, onko se sama kuin Altaica.

Minusta niitä on vähän vaikea vertailla, kun toinen on jo ollut minulla useita  vuosia ja kasvaa varjoisemmassa paikassa kuin tämä seminaarin ruusu.

Tässä se tositarina vähän tyyliteltynä.

Seminaarinruusun tarina

” Olipa kerran pieni tyttö, joka halusi tietää maailman kaikkien kasvien ja lintujen nimet. Jos oma äiti ei tiennyt, kulki tyttö oppaan luo ja kysyi häneltä. Opas tiesi.

Kerran tämä opas kysyi tytöltä, miksi hän haluaisi isona tulla. Tyttö katseli kaunista vihreää opastaan ja vastasi: - Minäkin haluan isona tulla oppaaksi. - Silloin sinun pitää ymmärtää elämää paljon ja pyrkiä Raahen Seminaariin, sanoi vihreä opas.

Pieni tyttö ei mielestään tarpeeksi oppinut elämää eikä pyrkinyt Raahen seminaariin. Ei sittenkään, kun tyttö tapasi vaaleanpunaisen oppaan, joka kertoi hänelle: - Tule pyrkimään Raahen Seminaariin. Minä opetan sinulle maalaustaidetta, niin saat taitoa tarpeeksi.

Tyttö oli iloinen ja opiskeli maalaustaidetta. Mutta ei hän vieläkään ollut mielestään tarpeeksi hyvä pyrkimään Raahen Seminaariin.

Eräs toinen, harmaa opas, kertoi hänelle näin: - Tule niin minä opetan sinulle matematiikkaa niin että pääset pyrkimään Raahen Seminaariin.

Tyttö opetteli matematiikkaa, mutta ei mielestään oppinut sitä ollenkaan tarpeeksi pyrkiäkseen Raahen Seminaariin.

Tyttö tapasi vaaleansinisisen oppaan, joka sanoi: - Tule niin minä opetan sinulle tanssia. Vaikka Raahen Seminaarissa ei tarvitse osata tanssia, niin se antaa sinulle varmuutta pyrkiä Raahen Seminaariin.

Tyttö opetteli tanssimaan, mutta ei hän vieläkään mielestään ollut tarpeeksi itsevarma pyrkimään Raahen Seminaariin.

Niin menivät vuodet ja kävi niin, että tuo suuri opaskoulu, Raahen Seminaari lopetettiin. Tyttö suri sitä vähän, mutta ajatteli, että ei se ollut häntä varten hänen elämässään.

Kunnes tyttö tapasi jälleen oppaan, ruskean, joka kertoi hänelle näin: - Olet tarpeeksi oppinut nyt monenlaista muuta elämää. Tule oppaaksi koululleni.

Tyttö kulki monta koulua oppaana, mutta ei ollut vieläkään mielestään ollut tarpeeksi hyvä toimimaan oppaana. Viimein hän tapasi keltaisen oppaan, joka ohjasi hänet suureen, suureen opaskouluun Jyväskylässä asti.

Sieltä tyttö löysi varmuuden toimia oppaana ja teki sitä tointa vanhuuteensa saakka.

Kerran hän tapasi ruusunpunaisen oppaan, joka oli kasvattanut ruusuja pihallaan monet vuodet. - Saat tämän ruusun omalle pihamaallesi. Tämä ruusu on Raahen Seminaarin puutarhassa kasvanut ruusu.

Tyttö otti ilonkyynelin vastaan ruusun, joka oli kasvanut siellä, missä hänen olisi pitänyt oppaaksi kasvaa, mutta ei tehnyt sitä koska ei luottanut itseensä. Rakkaus ruusuihin antoi nyt toisenlaista luottamusta, ja niinpä tuo ruusu muistona kasvaa nyt tytön pihamaalla ja muistuttaa, että elämän kouluun menee joskus kauan aikaa ennen kuin syntyy luottamus olla itse oppaana tässä elämässä.

- - - - -

Tämä ruusun elämän alku oli ihan yhtä vaikea kuin minulla oppaaksi/opettajaksi opiskelu, mutta lempein sanoin kun sitä olen kohdellut ja holhonnut, se viime kesänä voimistui. Se ei kuitenkaan vielä kukkinut. Sain kuulla tuolta ruusunpunaiselta oppaaltani, että ruusu on ehkä alunperin kulkeutunut seminaarin puistoon 1800-luvun lopulla Haapaveden puutarha- ja emäntäkoulusta. Kukka on väriltään valkoinen, ehkä keskeltä pikkuisen vaaleanpunainen. Siis kuuluu kuitenkin pimpinellaruusuihin.s. 

Ps. Olen kirjoittanut Ruusutarinakirjaani tämän tarinan edellistalvena. Tänä kesänä ruusu kukki jo, ja siitä tuo valokuva tuolla ylhäällä. Pyrin toteuttamaan tuon kirjani painoasuun ensi kesäksi.

Kirsi Ranto - Siivet

Kiiminkiruusujen tarinaa

Nyt sain valmiiksi tuet myös kahdelle Kiimingin ruusulle. Ne kun ujuttavat myös korkeuttaan ja ovat ruusuaidan portin molemmin puolin, niin oli tarpeellista kulkupaikalle saada nämäkin piikkiset oksat omaan huoltoon.

Kahdella tavalla yritin pujotella vedessä liotettuja pajunoksia. Ei tullut hyvä. Yritin kiertää pajua ympäri neliskanttista tukipuuta, ja sehän ei onnistunut. Joten tein mahdollisimman yksinkertaisen sommitelman.

En tosin ole yhtään tyytyväinen. Kuvassa näkyvät harmaat vanhat heinäseipää. Ne ovat kauniit. Mutta niitä tukevat rimanpätkät eivät niin kauniita, joten yritin peittää niitä pajulla. 

Toinen harmi oli rautalanka, jota en saanut ruskeana enkä edes sopivan paksuna, vaikka kiersin useankin kaupan. Pitää tyytyä tähän.

Loppujen lopuksi, jos Kiimingin ruusu jaksaa yhä kasvaa korkeuttaan ja 'paksuuttaan', tuet eivät paljoa näy. 

Kiimingin ruusu on eräänlainen löytöruusu Kiimingistä, kunta, joka nykyään on yhdistetty Ouluun. Kiiminkijoki ja kaunis Koitelinkoski siinä keskeisinä. Kiiminginruusu on siitä erikoinen, että se ei oikeastaan kuulu puhtaasti mihinkään ruususukuun. Sekin on tehnyt luonnonmukaisen risteytyksen ehkä pimpinellaruususta ja harisonin keltaruususta. Kukka muistuttaa idän juhannusruusua eli Altaicaa, mutta on kooltaan isompi. Väritys on kermankeltainen. Lehtien syysväritys ainakin vuosi sitten oli tosi kaunis, karmiininpunainen.  

 

Nyt toivon, että voisin ruusun hennomman oksanpään saada kurkistelemaan tuosta silmukastakin.

Ja on minulla tarinakin tälle ruusulle. Ystävä-tarina!

Saanko olla ystäväsi? kysyi Kiiminginruusu

Niinkin voi käydä, että outo ruusu vain ilmestyy pihalleni ja sanoo: -Haluaisin olla ystäväsi.
Kyllä siitä vähän hämilleen menee. Kuka tahansa vähän hämmentyy, kun outo ihminen tulee ruusut kainalossaan ja ojentaa käden: - Tahtoisin olla ystäväsi.

Ruusuja oli kaksi, jotka vähän salaperäisesti nojailivat ruusuaitaani vasten. Ruusujen tuojan ehdin vain vilahdukselta nähdä, kättä puristettiin ja sitten hän häipyi. Oli juhannusaaton aatto ja talo täynnä vieraita. Punehtuneena katselin ruusuja. Onneksi ei kukaan alkanut niitä ihmetellä, eivät olleet vieraani ruusuihmisiä.

Mitä tehdä?

Kaksi komean näköistä ruusuntainta odottivat istutusta. Niiden nimilapussa luki: Kiiminginruusu. 

Pengoin netistä lisää tietoa. Löytöruusu Kiimingistä. Nähtävästi tämäkin ruusu oli risteytynyt harisonin ja pimpinellan ruusuista. Kukka on yksinkertainen, kermankeltainen ja vähän isompi kuin idänjuhannusruusulla. Syysväritys iloisen karmiininpunainen.

Istutin taimet lähelle sitä paikkaa mihin ne oli jätetty ruusuaidan portin molemmille puolille. Siinä niillä olisi tilaa kasvaa ja ihmisillä tilaa kulkea portista, toivottavasti. Istutin ruusujen juurelle rönsyakankaalta maanpeittokasviksi. Aivan niiden vieressä kasvaa viljaminruusu ja paimionruusukin. Samaa sukua kaikki!

Miten voi kieltää ruusujen ystävyyttä? Miten voi kieltäytyä herrasmiehen eleestä? Kyllä ystäviä tarvitaan! Ja ruusuilla on yleensä ihan oma viestinsä.

Niinpä Kiiminginruusut ovat hyvin kasvaneet parin vuoden ajan ja kukkineetkin. Yksi kevät kiimingin ruusu oli kesän ensimmäisiä kukkijoita. Kukat suorastaan hehkuivat lämpöä yhdessä violetinsinisten rönsyakankaalien kukkien kera. Myöhemmin minulta kyseltiin, kuinka kasvu onnistui. Hyvinhän se, miten niin? No kun tämä ruusu on joskus ronkeli kasvunlähdön kanssa, sain kuulla.

Ruusuthan tulivatkin ihan itse pihalleni. Halusivat olla ystäviäni. Tottakai otin ne vastaan.

Kiitos ruusut ystävyydestänne, kiitos niiden tuojalle käden ojennuksesta! Siihen tartuin.

Vesa-Matti Loiri - Ystävälle!

Olen oppinut...

... että ruusu voi olla elämää suurempi symboli. Sitä elämää suurempi, minkä minä ymmärrän elämäksi.

Se on symboli rakkaudelle ja huomiolle toista kohtaan

Se laajentaa maailmankatsomusta ja ihmiselämän ymmärrystä oman historiansa kautta .

Se symboloi sotaa ja rauhaa, ihmisen unelmia ja tuskaa, peittää totuuksia ja on salamyhkäinen.

Se antaa hohdollaan valoa, lämpöä ja uskoa elämän voimaan ja mystiikkaan.

Se kuvaa myös naisellisuutta ja sitä naisen syvintä, mitä mies aina kaipaa.

Se kuvastaa avoimuutta ja rehellisyyttä kuin myös  intohimoa ja petosta.

Se on haavoittuvan herkkä ympäristön vaikutteille ja tunteille, ja se haavoittaa yhtä lailla ympäristöä ja ihmistä piikeillään ja odotuksillaan.

Se on myös ylpeä, liehakoiva ja pöyhkeä. Jos katsot sitä, näet osan itseäsi sen peilistä.

Se ei unohdu mistään siitä, missä sitä on käytetty hyväksi, käytetty koruna, käytetty rakkauden tai omistavuuden symbolina, vallan ja kunnian merkkinä tai syvimmän tuskan muistona. Se ei unohda ihmistä, kuten ei ihminen unohda sitä ja sen kautta kokemaansa.

Ruusu on symboli elämälle ja kuolemalle ja tuon puoleiselle, jonne saatamme toista ruusujen kera.

Kunnioitettu!

Hildegard von Bingen - Music and Visions

Pyhäinpäivän ajatuksia

Juttelimme ystävän kanssa pyhänpäivän sisällöstä.
- Kenet läheisistäsi sinä haluaisit vielä tavata?

Ystävän silmät kertoivat paljon.
- Oikeastaan isäni. Olisi helpottavaa saada keskustella isän kanssa.
- Minulla ihan sama juttu. Isä sanoi viimeisinä päivinään minulla näin: - Haluaisin niin monesta asiasta sinulle puhua, mutta en jaksa koota enää ajatuksiani.

Näin isä ilmaisi minulle paljon. Hyvin paljon. Mutta ei jaksanut puhua, enkä sitä vaatinut.

Lainasin Claes Anderssonin runokirjan. Sattumalta kirja kertoi juuri Pyhäinpäivän asioista, siitä mitä on vanheneminen ja kuolema, kuolleet läheiset.

Tässä yksi hänen hyvin puhuttelevista runoistaan kirjassa Ajan meno, vuosi 2007. Tämä runo ei välttämättä ole niin 'kaunis', mutta lohduttavan realistinen.

Vainajien huulet sulavat lumen alla

Valokannen alla he makaavat puikkoina

Valokannen alla he makaavat puikkoina

He makaavat kerroksittain

He makaavat kerroksittain

Heidän mustat silmänsä näkevät meidät näkemättä

Heidän mustat silmänsä näkevät meidät näkemättä

He näkevät mitä emme näe mutta eivät mitä näemme

He näkevät mitä emme näe mutta eivät mitä näemme

Miten eläimet ja ihmiset putoavat pelistä

Miten eläimet ja ihmiset putoavat pelistä

Miten maa ilma ja vesi putoavat pelistä

Miten maa ilma ja vesi putoavat pelistä

Ja muutumme näkyviksi heille joita emme voi nähdä

Uskomme  vainajien näkevän meidät koko ajan

Uskomme olevamme heidän uniaan

Sen rakkauden takia joka ei vaadi mitään eikä mitään saa

Sen rakkauden takia joka ei vaadi mitään