Jouluinen runokalenteri 11.12.20

Olin iloinen, kun löysin Nuori Voima-sivuilta suomennoksen hollantilaisen runoilijan Anneke Brassingan runo-ja novellikirjasta.

Anneke on syntynyt samana vuonna kuin minäkin eli 1948 ja uskon, että luovissa voimissaan yhä. 

Ymmärsin, että tämä teos on suomennettu lähiaikoina.

Vaihteeksi verevää maanläheistä rakkausrunoa!

Rakkausruno
 
 
Minä vedän sinut lähelleni jättimäisen elämänehtooni tulipesäkkeeseen
vai oliko se elämänhenkeni? Kiihkeän tuhon joka tapauksessa
 
taivas muuttuu korkeammaksi ja laajemmaksi kuin uuden valon koittaessa,
josta sinä vielä puutut; se kurkottaa kohti sinua liian virkeästi,
itsepintaisesti, luulihattomilla, epäkohteliailla haparoivilla raajoillaan
 
joita et voi pitää loitolla koska sinä et ole olemassa, olet
tämä vanha päivä ja myös tuleva nykyhetki, sinä olet
minun laajuuteni, minun venynyt eloonjäämiseni
 
sisäelinten pitkillä juoksuhaudoilla.
 
Eläimellinen kukka, sydänlihani sydänsiro
avautuu ja sulkeutuu täydellä voimalla, niin, että aika verissään
kaatuu pitkin pikaista lakaisemista tarvitsevaa pimeää suonta.
 
Ihminen on veitsi. Leikkaavilla silmillään, veitsenterävillä kynsillään
kuten aavikkokasvin lehtireunat, ihminen on pesusieni,
iltahämärässä juovan siilin pehmeä vatsa
 
lähteensuulla tai lähdesammaleella
 
”järjen säilyminen on etuoikeus, joka voidaan ottaa pois”.
 

    Olet minun laajuuteni, minun eloonjäämiseni

    Anneka Brassinga

Suomentanut Lieven Ameel ja Maria Matinmikko

Jouluinen runokalenteri 10.12.20

Varmasti jossakin yhteydessä jokainen on kuullut englantilaisesta maailmankulkijasta ja runoilijasta Lordi Byronista. Mutta kuinka moni on kuullut hänen tyttärestään Ada Byronista, myöhemmin Lovelace, josta tuli mainetta kylvävä matemaatikko ja tiedenainen Englannissa, ja jonka ajatuksista syntyi pohja digitaaliseen aikaan?

Luin Adasta kertovan henkilöhistorian ja kiinnostuin. Huikentelevainen isä ehti tuntea tytärtään vain muutaman viikon, kun vaimo karkasi lapsen kanssa vanhempiensa luokse. Isä Byron taas karkasi velkojiaan milloin mihinkin maahan ja etsi itselleen suojelijoita, joita kumma kyllä komealle ja hyvästi käyttäytyvälle naistensankarille ja keikarille aina löytyi. 

Minua jäi kiinnostamaan, missä oli isän tunteet tytärtään kohtaan. Oli niitä, ainakin runon muodossa, mutta kirjeenvaihdosta huolimatta hän ei koskaan enää tavannut tytärtään, vain sen kaksi viikkoa tyttären syntymän jälkeen. Siitä piti äiti huolen, joka etsi tyttärelleen hyviä opettajia, jottei tyttären villi mielikuvitusmaailma pääsisi pinnalle isänsä tavoin. Äiti onnistui siinä. 

    Vaikka Ada meni naimisiin ja sai lapsia, hoiti velvollisuutensa vaimona ja äitinä, hänen suurimmaksi intohimokseen tuli matematiikka, tiede ja tekniikka. Ymmärsiköhän isä koskaan tyttärensä saavutuksia? Ehkä ei, sillä Lordi Byron, oikealta nimeltänsä George Gordon Byron (1788-1825)  eli lyhyen elämän Hän kuoli keuhkotautiin Messolonghissa, Kreikan vapaussodassa. Häntä surtiin laajasti ja hänestä tuli legendaarinen hahmo.

Suruni tyttären ja isän kohtaamattomuuden vuoksi tuonkin esiin sitä runoutta, jolla isä eli Lord Byron toi esille ajatuksiaan tyttärestään. Hänen kerrotaan huoahtaneen lapsen syntyessä: "Voi! Minkä kidutusvälineen olenkaan sinussa saanut!" Tuon voi kyllä tulkita myös henkiseksi kärsimykseksi, sillä kyllä isä maailmalla ollessaan ajatteli ja suri lastaan. Hän kirjoitti: "Rakastan suuresti Adaa, ja odotan hänestä vanhuuteni tukipilaria, jos koskaan saavutan tuota ikävää ikäkautta, toivoakseni en. " Myöhemmin hän kirjoitti: " En ole kuullut pikku Adasta, Mykenen Elektrasta, mutta tilinteon päivä on tuleva, vaikka en eläisi näkemään sitä." 

Childe Harolden kolmannen laulun viimeisiltä riveillä Byron puhuttelee tytärtään: 

Vaikka velvollisuudeksesi opetettaisiin vihaa

turta, 

Tiedän, että rakastat minua; vaikka nimeni hiisi

Sinulta kiellettäisiin, pelosta, että muka sinut

murtaa

Kuin loitsu onneton - tai yksinäinen, lohduton

piisi;

Jos konsanaan hauta väliimme sulkeutuisi - ei

mikään muuttuisi:

Tiedän, että rakastat minua ja jos joku vielä 

pieksää

Sinusta pois vereni, se turhuudeks' 

osoittautuisi,

Tavoitteeks' tyhjäks' kerta kaikkiaan - vain se

täsmää,

Että silti minua rakastaisit, vertani enemmän 

kuin elämää.

Adan algoritmi

James Essinger

Kuinka lordi Byronin tytär

Ada Lovelace käynnisti digiajan

Vastapaino, Tallinna 2016

Suomentanut Tapani Kilpeläinen

Jouluinen runokalenteri 9.12.20

Saksalainen Bertol Brecht on tunnettu näytelmistään. Sodan aikana hän joutui pakenemaan ja oleskelemaan hyvin monissa maissa, mm. Suomessakin. 

Valitsin hänen runoistaan sen, jossa hän kertoo itsestään. 

BB-poloisesta

Minä, Bertol Brecht, olen mustista metsistä.

Minut äitini kaupunkiin toi ruumiissaan.

Ja mustien metsien kylmyys

on pysyvä minussa hamaan kuolemaan.

Minä viihdyn asfalttikaupungissa. Alusta asti

sen kuolinsakramenteilla itseni varustin.

Ne ovat: Tupakka. Viina. Sanomalehdet.

Epäluuloinen olen ja laiska ja tyytyväinenkin.

Olen suopea ihmisille. Heidän muotinsa mukaan

panen päähäni knallinkin, jos tarvitaan.

Sanon heistä: elukkalaji, jossa on outo haisu.

Ja: Olkoon, parempi ei ole omanikaan.

Joka aamupäivä keinutuolissa istun

parin naisenpuolen kanssa. Se huvia tuottaa.

Minä katselen heitä suruttomasti ja sanon:

Kas tässä on kaveri, johon ei kannata luottaa.

Vaan illan suussa kokoan miehisen seuran,

ja gentelmannien tyyliin keskustellaan silloin.

Jalat pöydälläni he istuksivat ja 

sanovat: Jahka me tästä ... enkä

minä kysele: milloin?

Kun aamu on harmaa ja kuuset kusevat vettä

ja niiden loiset, linnut, heräävät kirkumaan

minä kaupungissa juon lasini pohjaan ja viskaan

pois sätkän ja putoan uneen levottomaan. 

Me olemme kevyttä sukua, pesinä talot

joita ei tuhoa mikään, niin arveltiin.

(Tämä unelma Manhattanin pilvenpiirtäjät nosti

ja upotti ohuet kaapelit Atlantiin.)

Jää kaupungeistamme vain mikä lävitse kulki: tuuli!

Talo iloksi sille, joka sen tyhjentää.

Ohimenevää olemme itse, tiedämme kyllä,

ja jälkeemme tulee: ei mitään merkittävää.

Kun tulevat mullistukset, toivottavasti

en anna sikarin sammua silloinkaan,

minä, Bertol Brecht, jonka mustista metsistä varhain

toi äitini kaupunkeihin ruumiissaan.

(tämän runon suomentanut Elvi Sinervo)

Bertol Brcht

Runoja 1914-1956

Tammi 1965

Suomentanut ja valikoinut Brita Polttila

suomentanut Brita Polttila

Jouluinen runokalenteri 8.12.20

Postimerkkijä omaan nettiluettelooni keräten, olen huomannut, että katolisissa maissa on postimerkkien aiheena usein juuri jouluevankeliumi. Tässä tapauksessa kuvattuna lasten kautta. 

Irlannista löysin runoutta minulle raskaimman kautta. William Butler Yeats (1865 - 1939) Nobel-kirjailija ja suuri symbolisti. En ymmärrä häntä paljoakaan, kehtaan tunnustaa. Kirja, jota olen selaillut, sisältää myös tulkintoja eri runoille. Otan sen esiin ennen kuin kirjoitan tämän runon, jonka valitsin. 

Valitsin runon Maailman ruusu, sen nimen mielenkiinnosta, kuinkas muuten. Mitä voi olla maailman ruusu? Minkä mittavan työn suomentaja Aale Tynni onkaan tehnyt, kun hän myös selittää Yeatsin runoja, kuten tätä: Ruusu on yleisesti irlantilaisten runoilijoiden käyttämä runokuva. Yeats on itse selittänyt ruusulla tarkoittavansa sielullista kauneutta ja yhdistää siihen myös teosofista mystiikkaa. Se ehkä on myös Maud Connelille (= Troijan Helena)  kohdistettu rakkausruno. Usna; liian suuri kauneus.

Ymmärtäisin, että ihmisen kauneus ja elämä on katoavaista, hetken kukoistavaa kuin ruusu. Mutta luonto pysyy. Mitä lukijani tuosta löytää?

Maailman ruusu

Ken uskoi: kauneus häipyy niinkuin uni?

Ylväiden huulien vuoksi, suruisain,

suruisain, koska ei uutta ihmettä näy,

menehtyi Troia suureen hautaloimuun,

kuolivat Usnan lapset. 

Me häivymme ja kamppaileva maa:

sieluissa, jotka huojuen väistyvät

kuin talviset kalvaat vedet tähtien alla,

taivaan häipyvän vaahdon, elävät yhä

nuo yksinäiset kasvot.

Oi arkkienkelit, hämyssä kumartakaa:

kun ei teitä ollut tai sydän ei sykkinyt,

eräs väsynyt, lempeä viipyi Istuimen luona:

niin Jumala loi maan ruohoiseksi tieksi

hänen vaelluksensa alle. 

William Butler Yeats
Runoja
suomentanut Aale Tynni
WSOY 1968

Jouluinen runokalenteri 7.12.20

 

Nuorena kirjoittelin paljon kirjeitä, mm. serkkuni Ulla-Maijan kanssa. Eräässä kirjeessä hän kertoi runoilijasta, jonka nimen olin unohtanut, mutta tämä runo jäi mieleeni.

Varmasti monella muullakin!

Jokainen yksinään maan sydämellä
auringonpaisteen lävistämänä:
ja äkkiä on ilta.

Nyt sen löysin!!

Salvatore Quoasimodo!!!

Runokirja löytyi aivan läheltä, Raahen kirjastosta!

Nyt haluan tutustua häneen vähän lähemmin ja poimin häneltä toisenkin runon. 

Nobelkirjailija, tottakai, syntynyt Sisiliassa 1901 ja kuoli Napolissa 1968. Nobelpalkinnon hän sai 1959 ollen Italian tunnetuimpia kirjailijoita.

Hän haaveili tekniikan urasta, kunnes Milanossa eksyi kirjallisuuspiirien yhteyteen ja innostui runoista.

Quasimodon tuotannon jakaa sota; ennen sotaa ja sodan jälkeen. Hän on kirjoittanut: " Filosofit - runoilijoiden luonnolliset viholliset - ja ne jotka alati luetteloivat kriitillistä ajattelua, väittävät ettei runous (eikä mikään taide) läpikäy muutoksia sodan aikana tai sen jälkeen. Tämä on illuusio, koska sota muuttaa kansan henkisen elämän. Kun mies palaa sodasta, hän ei enää löydä varmuuden mittoja sisäisestä elämänmuodosta, jonka hän on unohtanut tai johon suhtautunut ironisesti, kun kuolema häntä koetteli."

Tuo yllä oleva runo on hänen alkutuotantoaan. Entä sitten sodan jälkeen? 

Harakka, nauraa, musta, appelsiinipuissa

Ehkä juuri tämä on elämän merkki;

ympärilläni lapset kevein 

päänliikkein tanssivat rytmien

ja äänten leikkiä kirkon

kentällä. Illan hartaus, varjot

taas hohtavat vihreällä ruoholla

niin perin kauniina kuun tulessa.

Lyhyen unen muisto teille suo,

nyt havahtukaa. Katso, lähde kuohuu

jo ensi nousuvettä. Nyt on se hetki:

ei enää minun, palaneiden 

etäisten muistumien. Ja sinä,

etelätuuli, appelsiininkukista raskas,

aja kuu sinne missä ilkosillaan nukkuvat

lapset, vie varsa niityille, 

kosteille tammojen kavionteistä, avaa

meri, irrota pilvet puista;

haikara etenee jo vettä kohti, 

haistelee laiskasti korsien luona mutaa,

harakka nauraa, musta, appelsiinipuissa. 

Salvatore Quasimodo

Ja äkkiä on ilta

Karisto 1988

Esittely (ja käännös?) Elli-Kaija Köngäs

Jouluinen runokalenteri 6.12.20

Hyvää itsenäisyyspäivää ja syntymäpäivää 

Suomelle!

Puolalainen joulumerkkikin sattuu olemaan jotenkin suomalainen. Ei poroa mutta hevonen.

Puola on esiintynyt tiedotusvälineissä negatiivisena, mutta minulle se on hyvä muistojeni maa. Olen siellä joskus tanssinut kansantansseja ja viettänyt ikimuistoisen viikon. 

Löysin netistä ihastuttavat vanhemman naisrunoilijan kasvot; Wislawa Szymborska (1923-2013), nobelin palkitsema runoilija. 

Löysin myös Brita Polttilan omia runoja käsittelevän kirjan, johon hän oli kääntänyt Szymborskan muutamia runoja suomeksi.

Otin runon, joka muistuttaa meitäkin tänä tärkeänä syntymäpäivänä, ettemme ole eläneet ilman sotia ja jälleenrakentamista Suomemme itsenäisyyden aikana.  

Loppu ja alku

Jokaisen sodan jälkeen

jonkun on siivottava jäljet.

Ei edes kohtalainen järjestys

synny itsestään.

Jonkun on raivattava

rauniot teiltä

että vaunut pääsevät 

rahtaamaan ruumiit pois. 

Jonkun on vajottava

liejuun ja tuhkaan, 

sohvan joustimiin,

lasinsirpaleisiin

ja verisiin rääsyihin.

Jonkun on kiskottava paikalle

hirsi tukemaan seinää,

jonkun on pantava lasit ikkunoihin

ja nostettava ovi saranoilleen. 

Tämä ei ole kuvauksellista

ja se vaatii vuosikausia.

Kaikki kamerat ovat jo

poistuneet toiseen sotaan.

Sillat on taas rakennettava

asemat korjattava.

Hihat kuluvat riekaleiksi

käärimisestä.

Joku muistelee vielä luuta käsissään

millaista oli silloin.

Joku kuuntelee ja nyökyttää

päätään joka on tallella.

Mutta aivan lähellä

alkaa jo pyöriä niitä

joita kaikki tämä kyllästyttää.

Joku kaivaa vielä toisinaan

pensaan alta esille

ruostuneet perustelut

ja kantaa ne roskaläjään.

Niiden jotka tiesivät

mistä oli kysymys

on jätettävä paikkansa niille

jotka tietävät vähän.

Ja vähemmän kuin vähän. 

Eikä lopulta mitään. 

Ruohossa joka nyt peittää

syyt ja seuraukset

on jonkun maattava

ruohonkorsi hampaissaan

ja tuijoteltava ylös pilviin.

Brita Polttila

Yksinäisyys ja kirkas lyhty

Tammi, Karisto Oy 1998

Jouluinen runokalenteri 5.12.20

Antiikki - Italia - Kreikka - viinilaulut                     

Tarvitseeko tästä kertoa enempää?

Vähän sentään: 
Käsissani on kirja nimeltä Lainehtiva malja 

Raahen kirjastosta.

Arto Kivimäki ja Sampo Vesterinen
ovat valikoineen, suomentaneet ja selityksin

varustautuneet kirjan runoihin. 

Valitsin vähän summassa erään runon, jonka roomalainen Quintus Horatius Flaccus (65 - 8 eaa.)
on kirjoittanut. Henkilön tekee mielenkiintoiseksi sekin, että hän on vapautetun orjan poika ja keisari Augustuksen ystävä. Mutta ihmettelen.... onko maailma tästä mihinkään muuttunut?

Talvilaulu

Katso, hohtaa hangen peittämä Soracte-vuori,

lumitaakan alla metsät painuvat,

joet ovat jääksi jähmettyneet.

Nyt kylmästä tee loppu,
pistä lieteen puita paljon
ja vielä runsaammin
kaada viiniä, Thaliarkhos,
vahvaa, nelivuotiasta
sabiinilaisesta ruukusta, kaksikorvaisesta.
Jumalten huomaan usko kaikki muu. 
Ulappaa riepottavat puhurit he asettavat,
eivät enää taivu sypressit,
ei edes vanha saarni.
Mitä tuo huominen, älä sitä mieti.
Olkoon voitto
jokainen uusi päivä
jonka Kohtalo suo. 
Älä makeaa rakkautta ylenkatso
kun nuori olet, 
älä tanssia kun olet voimissasi
ja kaukana on vielä
 äreys valkohapsinen.
Nyt sinun ovat aukiot ja torit,
ja sovitulla hetkellä, illan suussa,
kuuluu vieno kuiskaus,
petollinen, suloinen nauru
paljastaa piileksivän tytön hämärässä,
häneltä pantiksi sieppaat jotakin,
tyttö hiukan vastustelee,
näön vuoksi.

Leinehtiva malja, Antiikin runoja viinistä

Gummerus  2004