Ruusujen kuritusta

Tänään oli niin kaunis tyven päivä, aurinkokin mukana, etten tahtonut sisällä malttaa olla ollenkaan.

Vaikka on lunta ja jäätä, niin yritin haravoida pahimpia paikkoja.

Sitten hain isot oksasakset ja ajattelin antaa vähän kuristusta ainakin Martta-ruusulle, joka on tosi sitkeä pullistelija. Samoin ajattelin leikata Belleä (Poitevine tai Rudolf tai Anna-Liisa). Se kyllä kukkii aina runsaasti, mutta jospa vähän nuorentuisi. Olen lukenut, että rugosa-ruusut tarvitsevat leikkaamista silloin tällöin. Nyt sen tein.

Belle-ruusu on varmaan vuodesta 1970 kasvanut ylhäisessä yksinäisyydessään leviämättä. Nyt kun sitä on rakastettu ja varastettu sen juuritaimia, se näyttää leviävän. Mutta ei se haittaa. Niin moni puutarhavieras sitä mieloo. Viime syksynä istutin erääseen väliaikaispaikkaan useampia juuritaimia, josta kasvavat siirrän ruukkuun kasvamaan.. Juuritaimi ei aina onnistu.

Kuvassa näkyy Bellen korkeus, se on noin 2 metriä. Muistan alussa, kun aloin sitä hoitamaan (sitä ennen se oli hyvin kivuliaskasvuinen), sen korkeus oli pitkään 1,5 metriä.

Nyt olen ollut iloinen sen loistokkuudesta. Ja juuri tästä pensaasta olen poiminut ruusujuomalehdet, tehnyt hilloa ja muutakin kokeillut. Se on yksi tuoksuvimmista ja runsaskukkaisimmista ruusuista.

Nyt leikkasin siitä 1/3 osan pois. Varsinkin vanhat oksat.  Saas nähdä mitä se sanoo!

Alhaalla raakattuna. Eteen jätin juuritaimia, joista voin lisätä niitä purkkeihin.

Sitten Martta, Haukiputaan löytöruusu! Se on yhtä kuriton ruusu kuin keijuruusukin, joka on tosin omalla paikallaan. Mutta kun Martta on valloittanut sammalsohvan edessä olevan kukkapenkinkin kauniine helokkeineen ja tähtikukkineen. 

Ei kai auta muu kuin siirtää perennat muualle ja antaa se tila Martalle. Martta on rugosalajeista ensimmäinen kukkija tuossa joukossaan. Kaunis ja tuoksuva!

Tosin sen harittava muoto on vähän kiusallinen ja joudun sitä keväisin aina leikkelemään. 

Eipä tuosta kuvasta juuri leikkominen näy, vaikka kärryllisen siitä oksia leikkelin. Muut pensaat ovat ihan kiltisti vielä paikoillaan, kuten kuvasta näkyy. Jopa villi nukkeruusu, Rosa nitida, tuossa etualalla ruosteenpunaisine varsineen. Ja pitkä rivistö spinosissimapensaita. Ruskela niistä on vanhin ja on tehnyt joitakin juuritaimia. Mutta silmälläpidon alaisia ovat ruusut! Mitä tapahtuisikaan, jos niiden antaisi ihan rauhassa olla esimerkiksi nurmea leikkaamatta! Sitten oltaisiin helisemässä, kuten kurittomien lapsien kanssa joskus käy.

Suurella kunnioituksella, ruusujen äiti Pirjo Rautio!

Tänään on Minna Canthin liputuspäivä. Tällaisena päivänä on hyvä tuoda esille blogissani Suomen ruusujen äiti Pirjo Rautio. Ruusuja hänelle, lippua ei vielä ole.

Pirjo Rautio hänen kotisivultaan

Olen usealla sivulla maininnut Pirjo Raution, esitellyt hänen kirjojaan, kiitellyt sitäkin, kun hän kerran otti  minut vastaan väsyneenä Saksanmatkan jälkeen ja esitteli itse minulle ruusujaan Simolan Rosariossa.

Olen huomannut, että ruusujen kasvattajat tai jalostajat ovat yleensä miehiä. Olen kohdannut vain kaksi naista, joilla on yhtä suuri intohimo ruusujen kasvattamiseen. He ovat Felicitas Svejda Kanadasta ja Suomesta Pirjo Rautio! Kumpikaan ei elä enää, mutta kummatkin muistetaan ja heidän ruusulapsoset valloittavat maailmaa.

Tässä Simolan Rosarion esittely ja ruusut: http://www.simolanrosario.com/

Tässä on Pirjo Rautiosta kirjoitettu muistokirjoitus:

https://www.nurmijarvenuutiset.fi/artikkeli/710469-muistokirjoitus-simolan-rosarion-perustaja-pirjo-riitta-rautio-on-poissa 

Felicitas Svejdasta olen kertonut tässä: https://ruusutarha.blogspot.com/2016/06/kanadalaisten-ruusujen-kasvatuskoe-6.html

Mutta Pirjo Raution olen maininnut ohi mennen. Hänestä parhaiten kertovat hänen kirjoittamansa kirjat. Tiedän, että hänen jalostamiaan ruusuja on otettu myyntiin muuallakin kuin Suomen taimitarhoilla ja suosio on laajenemassa.

Minulla hänen jalostamiaan ruusulajikkeita on kahdeksan; 'Aila Korhonen', ' Veronica Sundman', 'Viggo', 'Posliinikaunotar', 'Hienohelma', 'Heinrich Ilmari', 'Marzipan' ja 'Liisa'. Tosin olen hankkinut useimmat näistä ruusuista kolmen viimeisen vuoden aikana, joten en ole vielä nähnyt heitä suurimmassa ihanuudessaan. Olen lukenut ja todennutkin, että ruusu on aikuinen pensas vasta noin viiden tai kuuden vuoden vanhana. Tässä omat kuvani pihaltani.

'Heinrich Ilmari'

'Hienohelma'

'Marzipan'

'Posliinikaunotar'

Felicitas Svejda antoi ruusuilleen nimen tutkimusmatkailijoiden mukaan ajatuksena se, että nämä ruusutkin sitten vuorostaan tekisivät tutkimusmatkoja ympäri maailman ja etsisivät paikkoja, missä viihtyisivät. Minulla on niistä neljä; William Baffin, Henry Kelsey, John Cabot ja Martin Frobisher. Täytyy sanoa, että ne eivät ole oikein hyvin ainakaan minun pihallani paikkaansa löytäneet. Ne kukkivat vasta loppukesästä, olisivat  parhaimmillaan syys-lokakuussa, mutta kärsivät kylmistä yöpakkasista ja sateista. Kituvat suorastaan, ainakin minulla. Elossa ne vielä ovat. Niitä vaurioittavat myös tuholaiset.

Minun pihassani Pirjo Raution ruusut ovat myös kärsineet kuivista kesistä. Parhaiten on kasvanut ja kukkinut 'Heinrich Ilmari.' Ruusun nimi luotiin hänen taidemaalarimiehensä mukaan. Kuten muillakin nimillä hän on halunnut kunnioittaa Ruususeuran uranuurtajia ja ruusunkasvattajia. 

Tämä ruusu Rosa 'Merveille' oli Pirjon suurin ja kaunein yllätys hänen jalostustyössään. Minäkin sen sain silloin nähdä kukkivana ja yritin kasvattaa sitä omassa puutarhassanikin. Talven jälkeen sitä ei noussut enää. Yh! Enkä yhtään ihmettele, jos Pirjo itse halusi haudattavan hänet tämän ruusun juurelle. Hän on taivaan suuressa ruusutarhassa, jossa kukkii varmasti kaikki hänen ruusunsa.

Arkihommien ristiriitoja

Nyt en juttele ruusuista, en paljoa muutenkaan kukista. Juttelen aivan arkisista asioista, joita puran mieleni päältä.

Tosin sen verran, että vaihdoin pelargonioille mullan.

Mutta haluan purkaa vähän noita arkisia ristiriitoja, joihin olen törmännyt. Ensinnäkin. Koronan vuoksi kulttuuripaikat ovat Raahessakin kiinni, joten ihan tyytyväisenä olen kotisalla, teen kotitöitä ja kirjoitustöitä.

Asiaan: Ristiriitaa löytyy puiden käytöstä lämmityksessä ja ilmaston saastuttamisen välillä. Omaatuntoani on kolkuteltu tuolla syytöksellä, että puilla lämmitetty talo saastuttaa. No uskon kyllä, jos kaikki fossiilinen polttoaine lopetettaisiin, jopa kaikkien talojen puulämmityskin (se pieni osa teollisuuden energiasta), niin voisi vähän ilmaa puhdistaa. Vähän. Ihan pikkuisen.

Se on kuitenkin ristiriidassa sen käytännön ja ohjeen kanssa liittyen sähkönjakelun epävarmuuteen siinä, että kaikissa uusissa taloissa tulisi varalta olla puilla lämmitettävä uuni tai hella. Näin ei tarttisi kyhjöttää aivan kylmissä taloissa, jos sähkökatkoja tulee.

Me elämme kylmällä alueella!

Kyllä meille Pohjolan asukkaille tuollainen lämmitystapa on jo perinteellistä ja kuten edellä mainitsin, tarpeellistakin hengissä selviytymisessä. Ja mehän 'haravoimme' huolella metsiämme, kuten Trump kerran viisaudessaan ilmaisi!  Olen lukenut, että avohakkuista siirrytään pikkuhiljaa harvennushakkuuseen ja osa sinne jäänyttä perkkaamme ja käytämme kotilämmitykseen. Mukavaa ja terveellistä työtäkin. Kuitenkin osa perkkuusta jää luonnollisesti lannoittamaan metsiä. Hoidamme metsiämme ja meitä on vain viisi miljoonaa. Suuri osa saa lämpönsä maalämmöstä ja jopa aurinkopaneeleista ym. järkevästä (tuulivoimaloita en kannatat). Ilmalämpöpumppu auttaa minullakin tässä. Jos olisi varaa, laittaisin minäkin aurinkopaneelit! Mutta ensin tarttis uusia katto.

Minulla on kakluuneita kaksi, hella tuvassa ja keskusuuni, jonka saa sähkölle ja puille. Sähkö on kallista, joten poltan siinä kerran tai peri kertaa puita keskuslämmityksessä. Kovilla pakkasilla laitan kakluuneihin tulen tai keittiön uuniin. Hellassa välillä pidän tulta. Mutta! Savua ja nokea leijailee huoneissa, pakostakin. Kun ovi pannuhuoneeseen menee tuvasta suoraan, niin pöllähtäähän sieltäkin nokea ja savua joskus. Siis asun melkein savupirtissä. Huomaan sen myös siitä, kun vaaleat villasukkani ovat aika nopeasti harmaat pohjasta. Noki ohuena leijailee, vaikka pidänkin pannuhuoneen oven suljettuna, mutta kun siellä on vessaan ja kylpyhuoneeseenkin vievät ovat. Tosi huonoa suunnittelua se on joskus ollut, anteeksi vain rakas edesmennyt mieheni!

Tänään sitten siivoilinkin. Yksi ristiriita siinä on lattian muovimatto. Se laitettiin siksi, ettei mieheni liukastuisi hänen ollessa sairas ja heikko. Muovi on aika huokoista sen vuoksi. Minulle sanottiin, että onpa nyt helppo pitää puhtaanakin (puulattiaan verrattuna), että pyyhkäistä vain! Mutta voi kuinka se imee sitä likaa ja nokea itseensä. Ei siinä pyyhkäisyt auta. Väliin liotan lattiaa ja hankaan juuriharjalla, toisella vedellä sitten viruttelen. Ja nytkin hinkkasin pitkävartisella sitä kaikin voimin, kaksikin kertaa ja harmaja vesi siitä lähtee. Vai luuleeko joku, että päivittäin sitä pesisin? En sellaiseen haaskaa aikaani, kun on tuo luovuuden voima, joka teettää enemmän.

Siis kaikissa asioissa on huonot ja hyvät puolensa.

Muuten hauska ilmiö metsien hakkuusta puheenollen on tuo " halkoholismi', jonka poikani toi esiin, kun tuli puunkaatohommista. On kuulemma oikein sairaus joillekin tuo metsässä työn teko. Tehdään halkoja enemmän kuin mitä itse tarvitsee ja mitä ehkä kaupaksi menee. Hamstraamista sekin. Eihän ne halot ihan parissa vuodessa mätäne. Hyvä homma!

Mitä tarkoittaa villi puutarha tai puolivilli puutarha?

Villi puutarha? Puolivilli puutarha?

Joskus kuulee noitakin käsitteitä puutarhoista. Ymmärtäisin, että itse luonto ilman ihmisen kosketusta (suojelualueet) on villi. Mutta voiko sitä sanoa puutarhaksi?

Siis villi puutarha täytyy olla puutarha, mikä on jätetty oman onnensa nojaan. Tai uskoisin, että suomalainen mökkielämä on parhaimmillaan villin puutarhan kanssa. Ehkä pensaat ja joku puu järvinäköalan edestä on raivattu pois, mutta mitään istutuksia ei ole, eikä siis myöskään puutarhastressiä, mikä on ihan viisasta. 

Mikä kumma se on, että ihmisen pitää kuitenkin aina muokata luontoa jollakin lailla. Tehdä se oman näköiseksi? Eikös se ollutkin Homo Ludens eli leikkivä ihminen? Kyllä vain. Näin ajatteli ihmisen  olemusta kulttuuriteoreetikko Johan Huizinga. Että leikki olisi kulttuuri-ihmisen välttämätön edellytys. 

Minustakin se olisi parempi vaihtoehto ihmisen olemukselle kuin Homo Sapiens (viisas ihminen). Kun se ei ole viisas, ei vieläkään. Yhä hullummaksi menee! Maapallo sen todistaa.

Vaikka ei ne ihmisen leikitkään elämää paremmaksi tee. Leikkihän on saalistamisen alkutoimi, tappelemisen, sotimisen alkutoimi. Suorastaan hirtehistä ajatella, että ihminen leikkii tämän ihanan maailmamme kanssa ja tuhoaa sen kuin hiekkarakennelman laatikollaan.

Ei ollut tarkoitus mennä näin rumaan, ei. 

Mutta olen nähnyt jopa kirjoja "villistä puutarhasta" ja sen ihannoimisesta. Pihalla saa kasvaa kaikki, rikkaruohot, luonnon kukkaset ja puutarhakukkaset, mitkä seasta nousta jaksaa. Siellä täällä on kaikkea hauskaa härveliä, joka valokuvissa näyttää suorastaan taiteelta. 

Minä nimeän oman puutarhani puolivilliksi puutarhaksi. Se tarkoittaa sitä, että siellä kasvaa ritirinnan jalokukkien kanssa luonnonkukkiakin. Ritarinkannusten joukossa mesiangervo on kaunis ja nokkosia tuskin huomaa. Samoin nousee yhdestä penkistä keväällä pelkkää vuohenputkea, mutta arvatkaa miten käy, kun sieltä nousevat loistoalpin voimakkaat kukkavarret. Sinne jää vuohenputki reilusti häviölle ja loistoalpin keltaiset kukat loistavat kuin parhaitenkin hoidettuna.

Tai lehtotädyke, mikä tuli varkaana Lammin metsistä kähveltämälleni pienen vaahteran alun mukana. Sallin tädykkeen kauniin taivaan kietoa muutaman ruusupensaan juuriston omalla voimallaan. Näyttää kuin nuo ruusupuskat kasvaisivat sinisessä lammessa. Kaunis se on, eikä ruusut siitä kärsi. Kun tädyke on kukkinut, leikkaan ruusun ympäristön ruohonleikkurillani ja taas on siistiä. Tädykehän hän valtaisi koko piha-alueeni, jos sallisin. Toinen valtauskasvi on valkoapila. Eikä mikään nurmikko voi olla kauniimpi valkoapilan kukkiessa!

Entäs sitten maahumala, kumina ja nokkonen? Miten minä voisin elää ilman niitä yrttejä; maahumala yskä- ja lentsulääke, kumina vatsalääke ja nokkonen yleiseen heikkouteen! Ne saavat tietyissä paikoissa kasvaa. Ja onhan siellä muutakin syötävää ja lääkitsevää: voikukka, maitohorsma mm.

Yksi villi merkki on pihamaani vallannut sammal. Oikein märkinä päivinä ei auta nurmea leikata, sillä siihen uppoa koko kone! Mutta voi miten pehmeä se on avojalkaisin kulkea! En tuhoa sitä! 

Mutta puolivillissäkin pihassa pitää olla kuri! Se on kuitenkin niin kutsuttu puutarha, jopa ruusutarha! Jopa kahvilapuutarha tai kahvilaruusutarha. Vielä. Niin kauan kuin puutarhurissa henki pihisee!

Ja eiköhän se ole niinkin, että villi puutarha tai puolivilli puutarha syntyy siitä, että on laiska hoitaja.

Se "laiska hoitaja" yhtä hyvin voi olla viisas hoitaja, sillä eihän puutarhurointi ole onnellista sellaiselle, haluaa kaiken olla viimeisen päälle ja on perfektionisti ja stressaa itsensä hengiltä. Tai ehkä niinkin on hyvä, jos sen tekijä on tyytyväinen.  Toinen juttu on sitten se, mitä puutarhuri haluaa näyttää ulkopuolisille. Aina varmaan sen oman luovuutensa ja omanlaisensa puutarhan.

Ja ennen kaikkea, ihmisen elää ja toimii voimiensa (ja rahavarojenkin) mukaan!

Verikurjenpolvikin on villikukka, tämä kotoisin Tukholman eräästä saaresta. Se on kaunis tuollaisena mätästävänä ihan omalla paikallaan.

Taitaa tuolla taustalla olla maitohorsmaakin.

Muuta punaista - suloisia löytöruusuja ranskalaisittain

Minun suosikkejani ovat sitkeät, vähään tyytyvät löytöruusut. Otan nyt esille taas muutamia, lisää niitä punaisia flammentanzin ja robustan perään, tosin ei yhtä punaisia, nyt tummia aniliininpunaisia.

Kaikille lukijoille ei ehkä löytöruusu-käsite ole ihan tuttu, joten tässä tietoa: Suomen Ruususeura levitti tietoa kaikialle etsiä ja ottaa esille oudon näköisiä ruusupensaita, joista heillä ei ollut tietoa. Huomattiin, että Suomesta löytyi hyvin paljon toisista poikkeavia ruusulajikkeita, joita oli vaikea tunnistaa. Jos ruusu poikkesi ulkonäöllään täysin muista, sille annettiin nimi ja se "rekisteröitiin" luetteloihin usein löytöpaikkakunnan mukaan. Tässä linkkejä, joissa on enemmän tietoa niistä. 

https://jukuri.luke.fi/handle/10024/474846

https://www.ruususeura.fi/a-suomi/a-loytoruusuja/loytoruusuja.html

Olen ymmärtänyt, että näitä löytöruusuja on syntynyt siemenkasvuna, mutaationa ja ehkä myös ruusun itsensä evoluutiona pystyä selviämään Suomen luonnossa. Nythän kyllä pystytään tekemään DNA-testeja niistäkin ja alkuperä löytyy. Monet ruusuihmiset ovat myös risteyttäneet ruusuja, eivät ole merkinneet niistä muistiinpanoja ja näin ruusu on jäänyt tuntemattomaksi, esimerkkinä Bengt Schalin teki näin.

Minun mielestä nämä ovat hurjia sinniruusuja, jotka ovat halunneet juurtua Suomen luontoon. 

Otan esille niistä kaksi uusinta ruusuani; Iitin Tiltu ja Leskelä.

Rosa 'Iitin Tiltu' on ollut minulla vuodesta 1916 ja on kukkinut mukavasti joka vuosi isoine tumman aniliininpunaisine kukkineen. Viimeisessä kuvassa on jo tuessaan metrin korkuisena, kasvaa täällä ehkä 1,5 metriä. Kuuluu ranskanruusuihin (Rosa Gallica-ryhmään) ja senhän näkee jo lehdistä. Kukka on tuoksuva, 10 cm läpimitaltaan. Se viihtynee hyvin V-vyöhykkeelle asti ja kukkii pitkään, heinäkuun ajan edellisen vuoden versoilla. Tykkää puolivarjostakin. Juuritaimia ei näy, joten niitä se ei varmaan paljoa tee, kaunis yksittäisenä pensaana!

Tosin Simolan Rosariossa se kasvaa yli 2-metriseksi. Linkissä ihania kuvia siitä!

Ruusu on löydetty Iitistä  ja on saanut nimensä Hiski Salomaan laulun mukaan. Puutarhassa vierailijoita aina naurattaa tuo nimi, se varmasti jää mieleen. Tykkään kovasti tästä ruususta ja voin suositellla muillekin. Hänen serkkuruusukseen nimeäisin Olkkalan, jolla on vaaleammat kukat.

Toinen uusin löytöruusuni on Rosa 'Leskelä'. Nimi tulee kylän mukaan. Se on "bongattu Piippolan Leskelänkylältä. Tosin se saattaa olla seurauksena Pohjolan Taimiston kurtturuusukylvöksestä, kertoo Pirjo Rautio kirjassaan Tuoksuvat tarhakurtturuusut. Leskelällä on sille tunnunsomaista viininpunertava varsiväritys ja lehdissä myös samaa sävyä. Ruusu lasketaan tarhakurtturuusuihin kuuluvaksi. Matti Kuljun esittelyssä sen risteytys on Rosa rugosa x Rosa Gallica. Eli voisin lisätä tämänkin ruusun ranskalaisiin ruusuihin. Niistä olen nyt rakentamassa kolmatta Ruusutarhan tarinoita- kirjasta. Se ilmestynee vasta kesällä 2021. Ensin pitää katsoa tämä kevät. Pelkään pahoin, etteivät arimmat ranskanruusut kestä tällaista talvea.

Sain juuritaimen ruusuystäväni Liisalta, joka oli hajoittamassa juuristoa. Hän päivitteli, että se on kamala leviämään ja on ottanut aivan liian paljon tilaa. Otin vaarin hänen huomiostaan ja istutin saamani juuritaimen tuonne pihan perälle ojan toiselle puolella parkkipaikan päähän. Saa rauhassa levitä. 

Näiden ranskanruusujen uskon selviävät pahimmastakin talvesta!

Laulua ranskalaisittain...

Lujatekoinen Rosa 'Robusta'

Robusta on antanut minulle energiaa kauneudellaan, kiiltävän tummanvihreillä lehdillään ja joulunpunaisilla (jossakin oli kirjoitettu verenpunainen, tai samettisen vadelmanpunainen) suurilla kukillaan. Usein Robustan kukkia kuvataan kulhoiksi, kaunis vertaus, ja niiden terttua sateenvarjoksi. Vartta kuvataan viininpunaisen purppuraksi. Puistoruusupensas on kauttaaltaan voimakkaan värinen silmänvangitsija!

Robustan heleän punaista kukkaa ei väritykseltään ole helppoa vangita kameralle. Tässä kokeilujani.

Istutin Robukseni Flammentanzin vierelle. Siinä ne kilpailevat komeudestaan, toinen puolikerronnallisilla, toinen yksinkertaisilla kukillaan. Värissä ei ole paljoa eroa. Eteläinen seinäni on siis tulipunainen. Enkä arvannutkaan, että molemmat ovat Kordes-ruusuja.

Robusta viihtyy myös puolivarjossa. Mietinkin, kannattaisiko ruusua vähän varjostaa päivänvarjolla paahtavassa auringossa. Robusta syntyi Reimer Kordesin käsien kautta 1979.

Robusta kasvaa noin 1-1,5 metriä korkeaksi, hyvässä lykyssä jopa 2-metriseksi. Tuota kyllä epäilen näin kaukana pohjoisessa, koska ruusu on leikattava keväällä liki maanpintaa. Kerrotaan, että se kasvattaa nopeasti uusia versoja, eikä tarvitse tukea. Se on lujarakenteinen, siitä nimikin, robust = lujatekoinen saksan kielessä.

Rosenparadis-sivustolta löysin Robusta-pensaalle aivan uudenlaisen tehtävän, joka käy yksiin varmasti monen muullekin ruusupensaalle. 

" Piikikkäänä ja haaarautuvana se antaa erityisen suojan pikkulinnuille ja pikkunisäkkäille piiloutua."

Olenkin pari kertaa havainnut, kun hiiri löytää ruusupensaan, ei kissa enää siitä välitä. Se tietää ruusun piikit.

Venäjänkielisellä sivustolla (Wikiwand) oli kerätty enemmänkin tietoa ruususta. Yhdysvalloissa Robustalle ojennetuilla kunnianosoitukset vuosina 1999-2001. Siinä kerrotaan, että Robusta menestyy hyvin Keski-Venäjällä. Sen kukan kesto on 8-10 päivää , mutta itse kukkasarja, joita kasvaa yhteen oksaan 2-15 kukkaa, saattaa kestää 16-18 päivään. Ojoi! En usko sen kestävän noin kauan paahteessa. Kukinta on runsasta ja toistuu pitkälle syksyyn asti. Ei edes pieni pakkanen sitä pure, olen huomannut. Se ei myöskään tarvitse lannoitetta (ehkä kalkkia vähän), kunhan on vähän hapan ja sopivan kostea maa. Onneksi minulla on siinä vieressä salaojaputki, joten varmaan siitä johtuu sen hyvä olotila. Ei liian kosteaa, ja kuivalla muistan kyllä antaa vettä vieressä olevasta rönnivesisaavista.

Aina ei kannata uskoa noita vyöhykesuosituksia. Ilmastomme on lämmennyt, ja monet tiedot ovat useinvanhahtavia. Joissakin kerrotaan Robustan viihtyneen vyöhykkeillä 1-3, mutta joissakin 1-5. Voin todistaa tuon jälkimmäisen.

Ps. Valitettavasti Robustani ei enää noussut neljäntenä kesänä. Varret olivat keväällä vielä vihreitä, mutta jostakin syystä näivettyivät ja kuivuivat pois. Flammentanz kuitenkin kukoistaa siinä vierellä. Surin sitä kovasti. Kuulin, että muuallakin on käynyt näin.

Ps.ps. Yllätyksekseni syksyllä maasta nousi pari versoa. Se on siis hengissä vielä. Nyt vain riippuu syksyn oikukkaasta säästä, talven lumista ja kevään vesistä, jaksaako enää nousta.

 

Muuten, tässä on esillä Robustan vanhemmatkin venäjänkieliseltä sivustolta suomeksi käänntettynä: taimi x Rosa rugosa, var. regeliana (Linden ja Andre) Wittm. 1893.

Kun on näin monivivahteisia "esi-isiä tai -äitejä", voi hyvin ymmärtää, että tietynlaista lujakestoista ruusua kokeillaan eri risteyksien kautta usein vuosikaupalla.

Tähän liitän Ruotsissa asuvan siskoni kauniin laulun "Ruusunlehtivuoteesta".

Ruusu "Liekehtivä tanssi", 'Flammentanz' ja Kordes-suvun historiaa

Tuo ruusu,  Rosa 'Flammentanz', on haaste näillä seuduilla, vyöhyke V. E-Suomessa olen nähnyt tuon ruusun tanssivan pitkin seiniä monessakin paikassa. Siskoni luona Helsinglandissa se kasvaa myös komeasti ilman mitään talvisuojaa. Muun muassa Gotlannin saarella se peittää aidat ja muurit ja on hyvin yleinen siellä, jopa väsyttävän yleinen. Se mitä on paljon, siihen silmä väsyy. Tätä ruusua  kutsutaan myös 'Loistoköynnösruusuksi'.

Täälläkin se on joillakin pihoilla menestynyt. Ja minäkin olen saanut sen elämään jo neljä kesää aina vain upeampana. Tosin olen nähnyt vaivaa talvipeitoilla. Laitan sille havupedin, sitten taitan sen sille nukkumaan puuhalot painoina. Siihen päälle vielä pensaspeite ja lumi, jota on tänä talvena ollut väliin vähemmän, väliin enemmän. Olen huolisssani siitä, mitä kevät tuo esiin, sillä tämäkin lajike on suositeltavaa vyöhykkeille 1-3 (4).

Hyvä tuki on tarpeen, sillä tämä voi kasvaa 3-5 metriin (ei ehkä täällä) ja sillä on runsas kukinta (ei ehkä niin runsas täällä ), Se kukkii edelliskesänä kasvaneisiin versoihin, eli vanhat versot on syytä leikata pois. Viime syksy oli lämmin, ja uusia versoja kasvoi kilvan.

Lokakuu

Syyskuuta

Mutta missä ovat syntyneet tuollaiset liekkioksat? Nimi Flammentanz viittaa Saksaan. Nyt tutkin asiaa.

Ruusu on syntynyt kuuluisan saksalaisen Kordes-suvun (Wilhelm J.H. Kordes II) , hoidossa vuonna 1952. Sitä voisi melkein kutsua historialliseksi ruusuksi eli kauan on pysynyt suosiossa!

Tämä suvun toinen Wilhelm  I on elänyt 1891-1976, kuvassa lepposan näköinen mies. Hän on ruusukasvatuksen ohessa toiminut mm. kirjailijana ja toimittajana. Hänestä löytyykin maininta "kaikkien aikojen ruusumies". Kordes onkin yrityksenä 2000-luvun suurimpia ruusunyrittäjiä. Löysin netistä 253 Kordes-suvun jalostamaa eri ruusulajiketta! Hurja luku!

Hänen poikansa Reimer yhdessä isänsä kanssa kasvattivat valtaisan määrän ympäri maailman suosittuja ruusulajikkeita, joissa useissa on tunnusmerkkinä isot tummanvihreät, kiiltävät lehdet.
Reimer kuoli 1997, jolloin hänen poikansa Wilhelm Kordes III otti yrityksen huostaansa.  Suvun yksi tunnetuimmista lajikkeista on 'Iceberg', eli 'Schneewittchen. Minäkin olen nähnyt tuota taimitarhojen luettelossa, mutta muistaakseni se ei menesty näin pohjoisessa.

Nyt Kordes-suvun yritystä vetää jo neljännessä polvessa pojat Aleksander, Norman ja John johtaen yhdessä perheyritystä. Kyllä on ruusulla aikamoinen vetovoima. Mutta näinhän on usein maaatiloillakin. Kun pohjatyöt on tehty, on siitä aina helpompi jatkaa.

Tästä suli sukutarina! En löytänyt Kordesien ruusukirjaa (vain kaupallisia luetteloja) enkä sitä, mitkä ovat Flammentanzin sukujuuret. Taitavat olla aika rönsyilevät. Niinkuin ruusu itsekin.