Sadonkorjuu alkanut!

Toukokuun lumi kasteli mukavasti maata ja sulatti routaa!

Krookukset, sinililjat, vuokot ja esikotkin kukassa. Ruusupensaat silmuille. Hyvin tämä kesä on alkanut. Ei kovia pakkasia eikä auringonpoltteita. Eikä ole liian kuuma työnteossakaan!

Yrttimummona eilen aloitin sadonkorjuun. Kuivassa aamuauringossa oli hyvä poimia talteen ensimmäiset raudanpunertavat nokkoset ja kippuraiset vuohenputken lehdet.

Vuohenputki

Sanotaan, että se rikkakasvi mitä pihassa paljon kasvaa, on juuri sinua varten siinä. Ainakin nokkonen ja vuohenputki pitää siinä paikkansa.

Nuoret vuohenputken lehdet sopii salaattiinkin, antaa sopivasti sitruunaista makua. Maistuu, kuten tuoksuukin. 

Vuohenputkesta voi tehdä kipeille jaloille yrittikylpyä tai murskattua lehteä käyttää hauteena kipeälle paikalle.

Usein keväällä nokkosta syödessä huomasin, että hiukset alkavat kiiltämaan. Kivennäisaineet  sen tekevät.

Yrttikirjat ja netti ovat täynnä keväisten yrttien hehkutusta. Tässä hortoilijan viisi suosikkia:

 https://hortoilu.fi/viisi-parasta-hortakasvia/

Hyvin terveellisiä ja kuntoa nostattavia ovat nuo pahamaineiset rikkaruohot! Minulla on raudan saanti ollut aina vähän heikkoa, joten nokkonen on toiminut tervehdyttäjänä. Olen sitä käyttänyt varmaan jo 40 vuotta. Syöpämyrkkypökkelössäkin selvisin hyvine veriarvoineen nokkosen ansiosta. 

Nokkonen

Minulla on pari verkkotelinettä, johon noita luonnonyrttejä kerään. Laitan ne kuivamaan saunan alkulämpöön, otan välillä pois ja laitan ne vielä jälkilämpöön. Sauna on hyvä tila, koska siellä ei ole ikkunaa. Kuivatuksenhan pitäisi tapahtua ilman valoa. Rapean kuivat yrtit puristelen käsin pieniksi ja laitan pahvipurkkeihin. Lasipurkki ei ole hyvä, kun valo pääsee läpi, jos ei sitten niille ole tilaa pimeässä komerossa.

Kun vuosikaudet olen noita yrttejä käyttänyt, milloin leipään, milloin ruokaan ja useimmiten teeruohon sekaan, ei ole minkäänlaiset mahanpurut häirinneet.

Ja kun yrttien kerääminen on tullut joka keväiseksi rutiiniksi, se käy automaattisesti. Näin kerään juuri auenneet koivun hiirenkorvat, vadelman silmut, horsmat ja muut. Syksymmällä kerään monivuotisia yrttejä. Ei hyvistä tavoista voi luopua. Toki minulla on onni asua paikassa, mikä on kaukana suurista teistä ja tehtaatkin ovat tuolla parinkymmenen kilometrin päässä.

Ruusukyltit muistiani testaamassa!

Viime syksynä poimin kaikki yli sata ruusukylttiä pois ja varastoin ne liiteriin. Useat niistä oli jo aika huonossa kunnossa, joten nyt olen niitä kunnostanut.

Kuten kaikki rakennelmat puutarhassani ovat kierrätystavarasta koottu, myös ruusukyltit on vanhoista laudanpätkistä kyhätty. Käytän nimeämiseen mustaa öljymaalia. Sekään ei aina ole helppoa höyläämättömiin laudanpalasiin raapustaa. Sen verran isosti kirjoitan, että varmasti on löydettävissä ruusujen juurelta ja on helposti luettavissa. Joskus on tympinyt, kun olen joissakin tarhoissa kulkenut ja piikkien seasta olen nimilappusta yrittänyt löytää.

Miksi sitten nuo kyltit? Yhä minulla on kesäinen Ruusumuorin Kesäkahvila tuossa ollut. Vieraani voivat näin ollen rauhassa kulkea tuolla ja tutkailla erilaisia ruusuja. Varsinkin, jos he toivovata löytävänsä jotakin sopivaa itselle, on hyvä tietää ruusun nimi.

Kylteissä on tärkeää tietoa myös minulle itselleni. Olen niihin kirjoittanut ruusun kotimaan ja vuosiluvun, milloin olen sen istuttanut. Näin kahvila-asiakkaanikin, jotka tulevat tutustumaan ruusuihin, voivat siitä nähdä pensaiden kasvun ja kehityksen. Noin viisi vuottahan siinä menee, ennen kuin ruusupensasta voi kutsua "aikuiseksi".

Kun nyt kärräsin noita kylttejä pienen moukarin kanssa, oli se myös testi muistilleni. Onneksi olen ryhmittänyt ruusuni villiruusuihin, harisoninruusuihin, tarhapimpinellaruusuihin ja kurttulehtiruusuihin, joten siten on helpompi muistaa. Löytöruusuja olen sitten pirottanut pitkin pihaa omille paikoilleen. Oma paikkansa on myös kanadalaisilla ja ranskalaisilla ruusuilla. 

 

Hah! Kyllä minä lapseni muistan! Ei tarvinnut pitkään miettiä, mihin kylttini iskin. Laskin syksyllä, että minulla on nyt 114 eri lajia tai lajiketta. Tosin nyt en vielä tiedä aivan pienistä ruusuista, ovatko ne elossa. Siitä varmistun vasta kesäkuussa. Joten ihan kaikkia ruusukylttejä en vielä paikoilleen laittanutkaan. Toivottavasti saan niidenkin viereen vielä ruusukyltin laittaa.

Ruusujen kuritusta

Tänään oli niin kaunis tyven päivä, aurinkokin mukana, etten tahtonut sisällä malttaa olla ollenkaan.

Vaikka on lunta ja jäätä, niin yritin haravoida pahimpia paikkoja.

Sitten hain isot oksasakset ja ajattelin antaa vähän kuristusta ainakin Martta-ruusulle, joka on tosi sitkeä pullistelija. Samoin ajattelin leikata Belleä (Poitevine tai Rudolf tai Anna-Liisa). Se kyllä kukkii aina runsaasti, mutta jospa vähän nuorentuisi. Olen lukenut, että rugosa-ruusut tarvitsevat leikkaamista silloin tällöin. Nyt sen tein.

Belle-ruusu on varmaan vuodesta 1970 kasvanut ylhäisessä yksinäisyydessään leviämättä. Nyt kun sitä on rakastettu ja varastettu sen juuritaimia, se näyttää leviävän. Mutta ei se haittaa. Niin moni puutarhavieras sitä mieloo. Viime syksynä istutin erääseen väliaikaispaikkaan useampia juuritaimia, josta kasvavat siirrän ruukkuun kasvamaan.. Juuritaimi ei aina onnistu.

Kuvassa näkyy Bellen korkeus, se on noin 2 metriä. Muistan alussa, kun aloin sitä hoitamaan (sitä ennen se oli hyvin kivuliaskasvuinen), sen korkeus oli pitkään 1,5 metriä.

Nyt olen ollut iloinen sen loistokkuudesta. Ja juuri tästä pensaasta olen poiminut ruusujuomalehdet, tehnyt hilloa ja muutakin kokeillut. Se on yksi tuoksuvimmista ja runsaskukkaisimmista ruusuista.

Nyt leikkasin siitä 1/3 osan pois. Varsinkin vanhat oksat.  Saas nähdä mitä se sanoo!

Alhaalla raakattuna. Eteen jätin juuritaimia, joista voin lisätä niitä purkkeihin.

Sitten Martta, Haukiputaan löytöruusu! Se on yhtä kuriton ruusu kuin keijuruusukin, joka on tosin omalla paikallaan. Mutta kun Martta on valloittanut sammalsohvan edessä olevan kukkapenkinkin kauniine helokkeineen ja tähtikukkineen. 

Ei kai auta muu kuin siirtää perennat muualle ja antaa se tila Martalle. Martta on rugosalajeista ensimmäinen kukkija tuossa joukossaan. Kaunis ja tuoksuva!

Tosin sen harittava muoto on vähän kiusallinen ja joudun sitä keväisin aina leikkelemään. 

Eipä tuosta kuvasta juuri leikkominen näy, vaikka kärryllisen siitä oksia leikkelin. Muut pensaat ovat ihan kiltisti vielä paikoillaan, kuten kuvasta näkyy. Jopa villi nukkeruusu, Rosa nitida, tuossa etualalla ruosteenpunaisine varsineen. Ja pitkä rivistö spinosissimapensaita. Ruskela niistä on vanhin ja on tehnyt joitakin juuritaimia. Mutta silmälläpidon alaisia ovat ruusut! Mitä tapahtuisikaan, jos niiden antaisi ihan rauhassa olla esimerkiksi nurmea leikkaamatta! Sitten oltaisiin helisemässä, kuten kurittomien lapsien kanssa joskus käy.

Suurella kunnioituksella, ruusujen äiti Pirjo Rautio!

Tänään on Minna Canthin liputuspäivä. Tällaisena päivänä on hyvä tuoda esille blogissani Suomen ruusujen äiti Pirjo Rautio. Ruusuja hänelle, lippua ei vielä ole.

Pirjo Rautio hänen kotisivultaan

Olen usealla sivulla maininnut Pirjo Raution, esitellyt hänen kirjojaan, kiitellyt sitäkin, kun hän kerran otti  minut vastaan väsyneenä Saksanmatkan jälkeen ja esitteli itse minulle ruusujaan Simolan Rosariossa.

Olen huomannut, että ruusujen kasvattajat tai jalostajat ovat yleensä miehiä. Olen kohdannut vain kaksi naista, joilla on yhtä suuri intohimo ruusujen kasvattamiseen. He ovat Felicitas Svejda Kanadasta ja Suomesta Pirjo Rautio! Kumpikaan ei elä enää, mutta kummatkin muistetaan ja heidän ruusulapsoset valloittavat maailmaa.

Tässä Simolan Rosarion esittely ja ruusut: http://www.simolanrosario.com/

Tässä on Pirjo Rautiosta kirjoitettu muistokirjoitus:

https://www.nurmijarvenuutiset.fi/artikkeli/710469-muistokirjoitus-simolan-rosarion-perustaja-pirjo-riitta-rautio-on-poissa 

Felicitas Svejdasta olen kertonut tässä: https://ruusutarha.blogspot.com/2016/06/kanadalaisten-ruusujen-kasvatuskoe-6.html

Mutta Pirjo Raution olen maininnut ohi mennen. Hänestä parhaiten kertovat hänen kirjoittamansa kirjat. Tiedän, että hänen jalostamiaan ruusuja on otettu myyntiin muuallakin kuin Suomen taimitarhoilla ja suosio on laajenemassa.

Minulla hänen jalostamiaan ruusulajikkeita on kahdeksan; 'Aila Korhonen', ' Veronica Sundman', 'Viggo', 'Posliinikaunotar', 'Hienohelma', 'Heinrich Ilmari', 'Marzipan' ja 'Liisa'. Tosin olen hankkinut useimmat näistä ruusuista kolmen viimeisen vuoden aikana, joten en ole vielä nähnyt heitä suurimmassa ihanuudessaan. Olen lukenut ja todennutkin, että ruusu on aikuinen pensas vasta noin viiden tai kuuden vuoden vanhana. Tässä omat kuvani pihaltani.

'Heinrich Ilmari'

'Hienohelma'

'Marzipan'

'Posliinikaunotar'

Felicitas Svejda antoi ruusuilleen nimen tutkimusmatkailijoiden mukaan ajatuksena se, että nämä ruusutkin sitten vuorostaan tekisivät tutkimusmatkoja ympäri maailman ja etsisivät paikkoja, missä viihtyisivät. Minulla on niistä neljä; William Baffin, Henry Kelsey, John Cabot ja Martin Frobisher. Täytyy sanoa, että ne eivät ole oikein hyvin ainakaan minun pihallani paikkaansa löytäneet. Ne kukkivat vasta loppukesästä, olisivat  parhaimmillaan syys-lokakuussa, mutta kärsivät kylmistä yöpakkasista ja sateista. Kituvat suorastaan, ainakin minulla. Elossa ne vielä ovat. Niitä vaurioittavat myös tuholaiset.

Minun pihassani Pirjo Raution ruusut ovat myös kärsineet kuivista kesistä. Parhaiten on kasvanut ja kukkinut 'Heinrich Ilmari.' Ruusun nimi luotiin hänen taidemaalarimiehensä mukaan. Kuten muillakin nimillä hän on halunnut kunnioittaa Ruususeuran uranuurtajia ja ruusunkasvattajia. 

Tämä ruusu Rosa 'Merveille' oli Pirjon suurin ja kaunein yllätys hänen jalostustyössään. Minäkin sen sain silloin nähdä kukkivana ja yritin kasvattaa sitä omassa puutarhassanikin. Talven jälkeen sitä ei noussut enää. Yh! Enkä yhtään ihmettele, jos Pirjo itse halusi haudattavan hänet tämän ruusun juurelle. Hän on taivaan suuressa ruusutarhassa, jossa kukkii varmasti kaikki hänen ruusunsa.

Arkihommien ristiriitoja

Nyt en juttele ruusuista, en paljoa muutenkaan kukista. Juttelen aivan arkisista asioista, joita puran mieleni päältä.

Tosin sen verran, että vaihdoin pelargonioille mullan.

Mutta haluan purkaa vähän noita arkisia ristiriitoja, joihin olen törmännyt. Ensinnäkin. Koronan vuoksi kulttuuripaikat ovat Raahessakin kiinni, joten ihan tyytyväisenä olen kotisalla, teen kotitöitä ja kirjoitustöitä.

Asiaan: Ristiriitaa löytyy puiden käytöstä lämmityksessä ja ilmaston saastuttamisen välillä. Omaatuntoani on kolkuteltu tuolla syytöksellä, että puilla lämmitetty talo saastuttaa. No uskon kyllä, jos kaikki fossiilinen polttoaine lopetettaisiin, jopa kaikkien talojen puulämmityskin (se pieni osa teollisuuden energiasta), niin voisi vähän ilmaa puhdistaa. Vähän. Ihan pikkuisen.

Se on kuitenkin ristiriidassa sen käytännön ja ohjeen kanssa liittyen sähkönjakelun epävarmuuteen siinä, että kaikissa uusissa taloissa tulisi varalta olla puilla lämmitettävä uuni tai hella. Näin ei tarttisi kyhjöttää aivan kylmissä taloissa, jos sähkökatkoja tulee.

Me elämme kylmällä alueella!

Kyllä meille Pohjolan asukkaille tuollainen lämmitystapa on jo perinteellistä ja kuten edellä mainitsin, tarpeellistakin hengissä selviytymisessä. Ja mehän 'haravoimme' huolella metsiämme, kuten Trump kerran viisaudessaan ilmaisi!  Olen lukenut, että avohakkuista siirrytään pikkuhiljaa harvennushakkuuseen ja osa sinne jäänyttä perkkaamme ja käytämme kotilämmitykseen. Mukavaa ja terveellistä työtäkin. Kuitenkin osa perkkuusta jää luonnollisesti lannoittamaan metsiä. Hoidamme metsiämme ja meitä on vain viisi miljoonaa. Suuri osa saa lämpönsä maalämmöstä ja jopa aurinkopaneeleista ym. järkevästä (tuulivoimaloita en kannatat). Ilmalämpöpumppu auttaa minullakin tässä. Jos olisi varaa, laittaisin minäkin aurinkopaneelit! Mutta ensin tarttis uusia katto.

Minulla on kakluuneita kaksi, hella tuvassa ja keskusuuni, jonka saa sähkölle ja puille. Sähkö on kallista, joten poltan siinä kerran tai peri kertaa puita keskuslämmityksessä. Kovilla pakkasilla laitan kakluuneihin tulen tai keittiön uuniin. Hellassa välillä pidän tulta. Mutta! Savua ja nokea leijailee huoneissa, pakostakin. Kun ovi pannuhuoneeseen menee tuvasta suoraan, niin pöllähtäähän sieltäkin nokea ja savua joskus. Siis asun melkein savupirtissä. Huomaan sen myös siitä, kun vaaleat villasukkani ovat aika nopeasti harmaat pohjasta. Noki ohuena leijailee, vaikka pidänkin pannuhuoneen oven suljettuna, mutta kun siellä on vessaan ja kylpyhuoneeseenkin vievät ovat. Tosi huonoa suunnittelua se on joskus ollut, anteeksi vain rakas edesmennyt mieheni!

Tänään sitten siivoilinkin. Yksi ristiriita siinä on lattian muovimatto. Se laitettiin siksi, ettei mieheni liukastuisi hänen ollessa sairas ja heikko. Muovi on aika huokoista sen vuoksi. Minulle sanottiin, että onpa nyt helppo pitää puhtaanakin (puulattiaan verrattuna), että pyyhkäistä vain! Mutta voi kuinka se imee sitä likaa ja nokea itseensä. Ei siinä pyyhkäisyt auta. Väliin liotan lattiaa ja hankaan juuriharjalla, toisella vedellä sitten viruttelen. Ja nytkin hinkkasin pitkävartisella sitä kaikin voimin, kaksikin kertaa ja harmaja vesi siitä lähtee. Vai luuleeko joku, että päivittäin sitä pesisin? En sellaiseen haaskaa aikaani, kun on tuo luovuuden voima, joka teettää enemmän.

Siis kaikissa asioissa on huonot ja hyvät puolensa.

Muuten hauska ilmiö metsien hakkuusta puheenollen on tuo " halkoholismi', jonka poikani toi esiin, kun tuli puunkaatohommista. On kuulemma oikein sairaus joillekin tuo metsässä työn teko. Tehdään halkoja enemmän kuin mitä itse tarvitsee ja mitä ehkä kaupaksi menee. Hamstraamista sekin. Eihän ne halot ihan parissa vuodessa mätäne. Hyvä homma!

Mitä tarkoittaa villi puutarha tai puolivilli puutarha?

Villi puutarha? Puolivilli puutarha?

Joskus kuulee noitakin käsitteitä puutarhoista. Ymmärtäisin, että itse luonto ilman ihmisen kosketusta (suojelualueet) on villi. Mutta voiko sitä sanoa puutarhaksi?

Siis villi puutarha täytyy olla puutarha, mikä on jätetty oman onnensa nojaan. Tai uskoisin, että suomalainen mökkielämä on parhaimmillaan villin puutarhan kanssa. Ehkä pensaat ja joku puu järvinäköalan edestä on raivattu pois, mutta mitään istutuksia ei ole, eikä siis myöskään puutarhastressiä, mikä on ihan viisasta. 

Mikä kumma se on, että ihmisen pitää kuitenkin aina muokata luontoa jollakin lailla. Tehdä se oman näköiseksi? Eikös se ollutkin Homo Ludens eli leikkivä ihminen? Kyllä vain. Näin ajatteli ihmisen  olemusta kulttuuriteoreetikko Johan Huizinga. Että leikki olisi kulttuuri-ihmisen välttämätön edellytys. 

Minustakin se olisi parempi vaihtoehto ihmisen olemukselle kuin Homo Sapiens (viisas ihminen). Kun se ei ole viisas, ei vieläkään. Yhä hullummaksi menee! Maapallo sen todistaa.

Vaikka ei ne ihmisen leikitkään elämää paremmaksi tee. Leikkihän on saalistamisen alkutoimi, tappelemisen, sotimisen alkutoimi. Suorastaan hirtehistä ajatella, että ihminen leikkii tämän ihanan maailmamme kanssa ja tuhoaa sen kuin hiekkarakennelman laatikollaan.

Ei ollut tarkoitus mennä näin rumaan, ei. 

Mutta olen nähnyt jopa kirjoja "villistä puutarhasta" ja sen ihannoimisesta. Pihalla saa kasvaa kaikki, rikkaruohot, luonnon kukkaset ja puutarhakukkaset, mitkä seasta nousta jaksaa. Siellä täällä on kaikkea hauskaa härveliä, joka valokuvissa näyttää suorastaan taiteelta. 

Minä nimeän oman puutarhani puolivilliksi puutarhaksi. Se tarkoittaa sitä, että siellä kasvaa ritirinnan jalokukkien kanssa luonnonkukkiakin. Ritarinkannusten joukossa mesiangervo on kaunis ja nokkosia tuskin huomaa. Samoin nousee yhdestä penkistä keväällä pelkkää vuohenputkea, mutta arvatkaa miten käy, kun sieltä nousevat loistoalpin voimakkaat kukkavarret. Sinne jää vuohenputki reilusti häviölle ja loistoalpin keltaiset kukat loistavat kuin parhaitenkin hoidettuna.

Tai lehtotädyke, mikä tuli varkaana Lammin metsistä kähveltämälleni pienen vaahteran alun mukana. Sallin tädykkeen kauniin taivaan kietoa muutaman ruusupensaan juuriston omalla voimallaan. Näyttää kuin nuo ruusupuskat kasvaisivat sinisessä lammessa. Kaunis se on, eikä ruusut siitä kärsi. Kun tädyke on kukkinut, leikkaan ruusun ympäristön ruohonleikkurillani ja taas on siistiä. Tädykehän hän valtaisi koko piha-alueeni, jos sallisin. Toinen valtauskasvi on valkoapila. Eikä mikään nurmikko voi olla kauniimpi valkoapilan kukkiessa!

Entäs sitten maahumala, kumina ja nokkonen? Miten minä voisin elää ilman niitä yrttejä; maahumala yskä- ja lentsulääke, kumina vatsalääke ja nokkonen yleiseen heikkouteen! Ne saavat tietyissä paikoissa kasvaa. Ja onhan siellä muutakin syötävää ja lääkitsevää: voikukka, maitohorsma mm.

Yksi villi merkki on pihamaani vallannut sammal. Oikein märkinä päivinä ei auta nurmea leikata, sillä siihen uppoa koko kone! Mutta voi miten pehmeä se on avojalkaisin kulkea! En tuhoa sitä! 

Mutta puolivillissäkin pihassa pitää olla kuri! Se on kuitenkin niin kutsuttu puutarha, jopa ruusutarha! Jopa kahvilapuutarha tai kahvilaruusutarha. Vielä. Niin kauan kuin puutarhurissa henki pihisee!

Ja eiköhän se ole niinkin, että villi puutarha tai puolivilli puutarha syntyy siitä, että on laiska hoitaja.

Se "laiska hoitaja" yhtä hyvin voi olla viisas hoitaja, sillä eihän puutarhurointi ole onnellista sellaiselle, haluaa kaiken olla viimeisen päälle ja on perfektionisti ja stressaa itsensä hengiltä. Tai ehkä niinkin on hyvä, jos sen tekijä on tyytyväinen.  Toinen juttu on sitten se, mitä puutarhuri haluaa näyttää ulkopuolisille. Aina varmaan sen oman luovuutensa ja omanlaisensa puutarhan.

Ja ennen kaikkea, ihmisen elää ja toimii voimiensa (ja rahavarojenkin) mukaan!

Verikurjenpolvikin on villikukka, tämä kotoisin Tukholman eräästä saaresta. Se on kaunis tuollaisena mätästävänä ihan omalla paikallaan.

Taitaa tuolla taustalla olla maitohorsmaakin.

Muuta punaista - suloisia löytöruusuja ranskalaisittain

Minun suosikkejani ovat sitkeät, vähään tyytyvät löytöruusut. Otan nyt esille taas muutamia, lisää niitä punaisia flammentanzin ja robustan perään, tosin ei yhtä punaisia, nyt tummia aniliininpunaisia.

Kaikille lukijoille ei ehkä löytöruusu-käsite ole ihan tuttu, joten tässä tietoa: Suomen Ruususeura levitti tietoa kaikialle etsiä ja ottaa esille oudon näköisiä ruusupensaita, joista heillä ei ollut tietoa. Huomattiin, että Suomesta löytyi hyvin paljon toisista poikkeavia ruusulajikkeita, joita oli vaikea tunnistaa. Jos ruusu poikkesi ulkonäöllään täysin muista, sille annettiin nimi ja se "rekisteröitiin" luetteloihin usein löytöpaikkakunnan mukaan. Tässä linkkejä, joissa on enemmän tietoa niistä. 

https://jukuri.luke.fi/handle/10024/474846

https://www.ruususeura.fi/a-suomi/a-loytoruusuja/loytoruusuja.html

Olen ymmärtänyt, että näitä löytöruusuja on syntynyt siemenkasvuna, mutaationa ja ehkä myös ruusun itsensä evoluutiona pystyä selviämään Suomen luonnossa. Nythän kyllä pystytään tekemään DNA-testeja niistäkin ja alkuperä löytyy. Monet ruusuihmiset ovat myös risteyttäneet ruusuja, eivät ole merkinneet niistä muistiinpanoja ja näin ruusu on jäänyt tuntemattomaksi, esimerkkinä Bengt Schalin teki näin.

Minun mielestä nämä ovat hurjia sinniruusuja, jotka ovat halunneet juurtua Suomen luontoon. 

Otan esille niistä kaksi uusinta ruusuani; Iitin Tiltu ja Leskelä.

Rosa 'Iitin Tiltu' on ollut minulla vuodesta 1916 ja on kukkinut mukavasti joka vuosi isoine tumman aniliininpunaisine kukkineen. Viimeisessä kuvassa on jo tuessaan metrin korkuisena, kasvaa täällä ehkä 1,5 metriä. Kuuluu ranskanruusuihin (Rosa Gallica-ryhmään) ja senhän näkee jo lehdistä. Kukka on tuoksuva, 10 cm läpimitaltaan. Se viihtynee hyvin V-vyöhykkeelle asti ja kukkii pitkään, heinäkuun ajan edellisen vuoden versoilla. Tykkää puolivarjostakin. Juuritaimia ei näy, joten niitä se ei varmaan paljoa tee, kaunis yksittäisenä pensaana!

Tosin Simolan Rosariossa se kasvaa yli 2-metriseksi. Linkissä ihania kuvia siitä!

Ruusu on löydetty Iitistä  ja on saanut nimensä Hiski Salomaan laulun mukaan. Puutarhassa vierailijoita aina naurattaa tuo nimi, se varmasti jää mieleen. Tykkään kovasti tästä ruususta ja voin suositellla muillekin. Hänen serkkuruusukseen nimeäisin Olkkalan, jolla on vaaleammat kukat.

Toinen uusin löytöruusuni on Rosa 'Leskelä'. Nimi tulee kylän mukaan. Se on "bongattu Piippolan Leskelänkylältä. Tosin se saattaa olla seurauksena Pohjolan Taimiston kurtturuusukylvöksestä, kertoo Pirjo Rautio kirjassaan Tuoksuvat tarhakurtturuusut. Leskelällä on sille tunnunsomaista viininpunertava varsiväritys ja lehdissä myös samaa sävyä. Ruusu lasketaan tarhakurtturuusuihin kuuluvaksi. Matti Kuljun esittelyssä sen risteytys on Rosa rugosa x Rosa Gallica. Eli voisin lisätä tämänkin ruusun ranskalaisiin ruusuihin. Niistä olen nyt rakentamassa kolmatta Ruusutarhan tarinoita- kirjasta. Se ilmestynee vasta kesällä 2021. Ensin pitää katsoa tämä kevät. Pelkään pahoin, etteivät arimmat ranskanruusut kestä tällaista talvea.

Sain juuritaimen ruusuystäväni Liisalta, joka oli hajoittamassa juuristoa. Hän päivitteli, että se on kamala leviämään ja on ottanut aivan liian paljon tilaa. Otin vaarin hänen huomiostaan ja istutin saamani juuritaimen tuonne pihan perälle ojan toiselle puolella parkkipaikan päähän. Saa rauhassa levitä. 

Näiden ranskanruusujen uskon selviävät pahimmastakin talvesta!

Laulua ranskalaisittain...