Retki Vaivankalliolle ja matka mielikuvitusmaailmaan

Vielä hanget kestivät, vaikka jossain paikoissa vähän jo jalka upposi. Mutta juuri suolla ja suo-ojissa oli nyt mukava vielä kulkea. Tein retken soille löytääkseni Vaivankalliot. Täällä päin kun juuri ei kallio maasta kohoa, niin niitä usein mennään oikein ihmettelemään. Ja kun sinne kuljin, alkoi mielikuviin nousta tarina mistä nuo kalliot ovat nimensä saaneet. Tähänpä sen nyt omasta päästäni kirjoitan:

” Kaapo oli erämies. Hän ei juuri vesille mennyt kuin siinä tapauksessa, että pääsi porukassa veneellä jokea pitkin syvänmaille, missä riistaa oli paljon. Hänelle oli tullut tutuksi kaikki jokirannan maisemat ja suo- ja korpimaastotkin, sillä aina syvemmälle metsiin hänen mielensä oli tehnyt. Hän tiesi mäkikumpareiden jätinkirkot ja tiesi pienet hautarauniot. Jätinkirkoilla hän hiljentyi toivomaan metsän haltijoilta hyvää saalista.

Samoillessaan hän oli löytänyt suojaisan näköiset kalliomuodostelmat, joiden kupeessa hän usein sytytti nuotion ja viivähti pitempäänkin. Siellä hän kuivatteli  kenkiään ja vaatteitaan, sillä soiden ylitykset olivat aina työläitä ja joskus hän kasteli jalkansa.

Kuinka kaunista graniittia, vaaleanpunaista ja valkoista!

Tervamatkoilta tulleilta miehiltä hän oli kaupungissa kuullut tietoa idästä saapuvista vainoajista, jotka olivat surutta tappaneet, ryöstäneet,  polttaneet kyliä ja jopa kaupunkeja. Hyväkuntoiset he olivat orjiksi ottaneet. Hän tiesi monta kaveriaan, jotka olivat rakentaneet piilopirttejä näille seuduille, jopa peltoja sinne raivanneet maanomistajien luvalla. Nyt kun hän katseli ympärilleen, hän näki, kuinka turvallinen piilopirtti tässäkin olisi paikallaan. Jos saisi lehmänkin tänne kuljetettua, niin suoniityiltä saisi heinää. Marjoja oli kovasti ja riistaa yli tarpeen.

Syksyllä hän pani toimeksi. Hän oli kahden vanhimman poikansa kanssa kantanut työkaluja ja muuta tarvetta mukanaan. Koska yöt olivat lämpimiä eikä sade kastellut, viipyivät he usean päivän paikalla kaivaen maata ja kaadellen puita. Sopivaa lujaa kiveäkin löytyi uunia varten. Kallioiden lomasta oli löytynyt suojaisa paikka, mihin ei vesikään juuttuisi, ja jota ei helposti huomaisi maisemasta. Pieni yhden huoneen tupa valmistui pian. Hyvä vesipaikkakin löytyi suohetteiköiltä. Vielä muutaman reissun miehet tekivät paikalle syksymmällä ja laajensivat tiloja niin että lehmällekin löytyisi suoja ja ruokavarastoille tilaa. Myrskyn murjomia puita löytyi kuivanneena ympöristöstä ja polttopuita saatiin kokoon. Kyllä siinä hädän hetkellä kahdeksan henkinen perhe voisi ainakin yhden talven viettää.

Jäkäläasu on saanut olla rauhassa näillä kallioilla.

Keväällä huhut levisivät vainoajien liikkeistä ja lähestymisestä tähänkin kaupunkiin. Viholliset tuhosivat ja polttivat kaiken minkä tieltään olivat löytäneet. Jopa tiettömiltä taipaleilta olivat tuhonneet asujaimistoa. Kotikaupungista osa oli paennut Ruotsiin, osa sukulaistensa luo maalle, osa piilopirteillensä. Myös Kaapon perhe lähti kulkemaan jalan yhden lehmänsä ja vasikan kanssa, oli repussa Liisassa ja äidillä kolme kanaakin ja kukko mukana. Aamulla aikaisin lähdettiin ja yhdessä talossa matkalla yövyttiin. Pienimmät lapset eivät jaksaneet koko matkaa kulkea kerralla. Ja vaikein osa oli vielä edessä. Soiden ylitys. Kun saavuttiin Jätinkirkon liepeille, levähdettiin ja rukoiltiin Luojalta apua. Pienemmät lapset olivat jo tosi väsyneitä. Onneksi lehmältä lypsetty lämmin maito antoi lisävoimia.

Kaapo oli kierrellyt soita ja etsinyt parasta ylitystä soiden läpi. Perheelleen hän selitti, että näitä soita ei vihollinenkaan lähtisi ylittämään. Tosin metsiäkin myöten sinne pääsisi, mutta se tekisi kymmenien kilometrien mutkaa. Sade yllätti retkueen ja suo kasteli jalkoja. Kaapo otti pienimpänsä syliin ja pari vanhempaa poikaa mukaansa ja sanoi, että näin osa pääsisi nopeammin perille. Pojat voisivat laittaa jo tulen takkaan, että olisi lämmintä muille tulla. Kaapo palasi tuvalta takaisin suolle. Siellä osa perhettä ja eläimet olivat hitaasti edenneet yrittäen kulkea Kaapon jälkeensä jättämiä merkkejä myöten. Lehmällä oli ongelmat suurimmat, sillä sen sorkat vajosivat syvemmälle ja välillä äiti oli saanut itkien vetää sitä mukanaan. Suuri oli helpotus, kun Kaapo siihen ehti auttamaan. Hän lohduttikin, että enää ei ole pitkästi matkaa.

Vihdoin viimein saapuivat kaikki tuvalle. Mikä helpotus oli tuntea jalka kiinteällä maalla ja haistaa sieraimissa savun tuoksua. – Kyllä tämä oli vaivan väärti, sanoi äiti, kun pääsi tuvan lämpöön kuivattelemaan vaatteita. Onneksi tuvalla olikin jo iso joukko vanhoja vaatteita tuotuna etukäteen, jotka nyt oli tarpeen vaihtaa. – Siinäpä hyvä nimi tuvallekin. Vaivantupahan tämä on, ja kalliot Vaivankalliot, tuumasi Kaapo.

Näin Kaapon perhe säilyi hengissä vainolaisilta.”

Tässäkin on käytetty mielikuvitusta; Olavi Uusivirta ja Sydänmaa