Onneksi omistan Onnen!

Uskon, että kaikki omistavat jonkinlaisen "onnen". On onni syntyä Suomeen, on onni omistaa koti, omistaa jonkin sortin terveyttä vielä, omistaa ystäviä, työtä, tietokoneen ja internetin! Minä omistan myös ruusun nimeltä Onni. Ja siitä on kasvamassa parissa vuodessa etupihani komeus.

Noukin Onni-ruusun Oulujoen taimitarhasta kesällä 2012. Jo yhdessä vuodessa se on kasvanut pituutta, ei vielä tosin leveyttä.

Haaveilen rakentaa sille vanhoista heinäseipäistä Onnentuvan. Olen sen jo valmiiksi piirtänytkin. Teen siihen pari ikkunaa ja harjakaton. Siis harvanlaisen sellaisen, kuitenkin niin, että noita oksia tulvehtii ikkunoista ja joka raosta. Tueksi sille sen tarkoitan, sillä sain kuulla, että se kasvaa aika korkeaksi ja tuuheaksi.

Monelle ruusuntutkijalle on jo onni löytää ruusu, joka poikkeaa muista. Tällaisia ruusuja kutsutaan LÖYTÖRUUSUIKSI. Edellä kerroinkin jo yhdestä; malvaruususta. Juhannusmorsiankin lasketaan kuuluvaksi löytöruusuihin. Suomen Ruususeura on kustantanut Pirjo Raution kanssa ihanan kirjasen "Kauniit löytöruusut". Siinä löytöruusua tulkitaan esim. näin: "Löytöruusu on vanha viljelty ruusu, joka on jäänyt unholaan nimineen päivineen, mutta löytynyt myöhemmin uudelleen ja viljelyn arvoiseksi todettu (Henry Väre)." Lisäksi Sirkka Juhanoja toteaa siitä myös näin: "Löytöruusu on ruusu, joka on ainutkertainen löytöpaikallaan, esim. spontaani risteymä, jonka syntyä ei tunneta".

Yksi pulma siinä vain on. Pikkukiukusta kiviin sen istutin kiven viereen. Se sen vuoksi, että ruohonleikkurini tökkää siihen usein. Se kivi on niin iso, että en sitä saanut ylös kammetuksi. Istutin onnenruusun sen viereen merkiksi maan petollisuudesta. Toivoa vain saa, että juuret löytävät tien pitkin kiven sivustoja, ja että kivi somasti sitä lämmittäisi siinä. Pulmana nyt se, että miten saan nuo onnentuvan seipäät sopivaan paikkaan, ettei kivi ole esteenä. Oliskohan rakentajallakin onnea siinä?

Onnenruusu liitetään kirjoissa kartanoruusuihin kuuluvaksi, Centifolia-ryhmä. Kartanoruusujen kerrotaan olevan peräisin Hollannista, ensimmäinen maininta vuonna 1581. Ruususuvun perimästä mainitaan Rosa gallica, Rosa phoenicia, Rosa Moscata ja Rosa canina. Näitä ruusuja esiintyy mm. hollantilaisissa maalauksissa. Tiedot poimittu Pirjo Raution kirjasta Suomen ruusut.

Siis olen hurjan onnellinen, että minulla on ranskalaisperäinen kartanoruusu pihamaallani. Yksi sellainen ainakin.

Tämä löytöruusu löydettiin n. 50-60 vuotta sitten erään rovaniemeläisen talon pihamaalta. Kulkukauppias oli sen tuonut juhannusruusunimikkeenä, mutta olikin sitten aivan muuta. Talon isäntä toivoi sen nimeksi Onnea, koska häntä oli kohdannut suuri onni. Tekisi kyllä kauheasti mieli tavata tuota onnen saajaa tai ainakin kuulla hänen tarinansa. Mutta kun ei ole kontaktihenkilöä, keksin tarinan tässä itse kuulemani perusteella.

On tosiasia se, että täällä kylmässä Pohjolassa on löydetty runsain mitoin ihmeellisiä ruusuja, jotka ihmeesti ovat selvinneet elossa kylmät talvet, ja jotka ihmeellisesti ovat risteytyneet keskenään tai kehittyneet omaksi lajikseen, ja joiden alkuperä ei  ole tiedossa. Tällaiset ruusut ovat oikeastaan ihmeitä ruusuiksi.

Joskus muinoin oli lappilaisen talon pihaan tullut kulkukauppias mukanaan kaikenlaista tavaraa. Lapissa heitä vielä kulki pitkäänkin, koska kylät olivat kaukana keskuksista. Silloisen talon emäntä katseli kulkukauppiaan tavaroita eikä oikein keksinyt mitä ostaisi. Kahvit ja korvapuustin hän tarjosi kauppiaalle, ja siinä samalla kerrottiin kuulumiset. Pois lähtiessään kauppias huomasi puoleksi muokatun kukkapenkin pihamaalla ja muisti, että hänellä olisi pari ruusuntainta mukana. Siihen talon emäntä innostui ja osti molemmat. Kauppias muisteli juhannusruusuja niiden olevan.

Seuraavana kesänä toinen pensaista todellakin kukki emännällekin jo tuttuja valkoisia ruusuja, mutta toinen pensas oli vähän hidaskasvuinen, lehdetkin toisenlaiset  ja kantoi vain yhtä ruusunnuppua. Siitä ilmestyikin kauniin vaaleanpunainen ilmestys.

Emäntä ihastui siihen niin, että päätti siirtää ruusun tuvan päähän aurinkoiseen ja suojaiseen paikkaan. Hän haki aimo annoksen kanalasta lantaa ja kasteli kunnolla. Ruususta kehkeytyi emännän silmänterä. Seuraava kesä oli lämmin ja ruusu kasvoi hyvin. Se tuotti jo kymmenen kaunista ruusua, jota naapuritkin tulivat ihastelemaan.

Emäntä hoiti ruusuaan rakkaudella, peitteli välillä kuumina kevätpäivinä ja hoiti kompostimullalla. Näin vahvistui ruusu vuosi vuodelta tottuen pohjoisen kylmyyteen ja ilahdutti joka kesä talon väkeä. Juurivesoja jaettiin naapureille ja ystäville. Usein huonolla menestyksellä, sillä tämä ruusu tarvitsi erityishuomion ja rakkautta paljon.

Eräs ruusuasiantuntija sitten matkoillaan kuuli ruususta ja ihmetteli kovin miten tällainen kartanoruusua muistuttava ruusu menestyi näin pohjoisessa. Huomattiin, että sitkeästä ruususta oli kehittynyt aivan oma lajinsa. Kun ruusulla ei ollut nimeä, pyysi talon isäntä, voisiko sitä nimetä Onneksi. Häntä oli vastikään kohdannut onni, josta hän punastuneena ei alkanut enempää kertomaan. Kell' onni on, se onnen kätkeköön! 

Vuonna 2001 tämä "onnenruusu" nimettiinkin vuoden ruusuksi. Sitä kasvatettiin taimistoissa ja sieltä se on löytänyt paikkansa Linnapellonkin pihamaata kaunistamaan.

Ps. Tämä blogisivu on yksi luetuimmista sivuistani, joten laitan tähän vähän lisää. Sain tietoa Onni-ruusun korkeudeksi 1,5. Se ei pidä paikkaansa, vaan kasvaa hojottaa nyt pitkästi yli kahden metrin. Ehkä tukeminen saa sen kurottelemaan. Oksat kuitenkin taipuvat ja lakoavat helposti pitkin maata, joten tämänkaltainen 'tupatuki' oli varmaan sille tarpeen. Tässä kahden vuoden vanha Onni!

Ps. Ps. Tuota tukea olen korottanut niin, että olen rakentanut harmaista rimoista myös katonharjan tuonne ylös. Siellä viime kesänä ruusu kurotteli jo taivaita, yli kahden metrin. Jos se siitä vielä kasvaa, niin en tiedä mihin joudun. Kerrostalonko rakentamiseen?!

Oliskohan tämä 60-luvulta? Paula Koivuniemi ja Onnen ruusut!