Viikko 27 kuva!

Vetisen ajan muistoksi vielä tämä kuva! Jospa se kesä vihdoinkin on tullut.

Ja koska olen nainen, miksi en sitä ylistäisi tässä Lin Jutangin runon muodossa!

Laakson henki ei kuole koskaan.

Sen nimi on naisellisuuden mysteeri.

Ja naisellisuuden mysteerin portti on paikka,

missä taivas ja maa nousevat.

Se on kaikkialla luonamme.

Ammenna siitä niin paljon kuin haluat, 

se ei koskaan kuivu.

Ruusutarhassani ikäviä ja mukavia vierailijoita!

Hurja sentään! Joku käy napsimassa ruusun lehtiä ja kukannuppuja poikki! En voi mitään!

Olen jopa myrkyttänyt niitä ruusuja, joissa tuo napsija (mikä lie ankeroinen?) voisi liikkua, mutta kun sadevesi on pian huuhtomassa myrkkyä pois. Hyönteiset taitavat tykätä tästä sateesta! Lehtien syöjäksi epäilen etanoita, sellaisia pieniä, joita olen noukkinut sieltä täältä. Ehkä ne eivät pelkää tolusuihkettakaan. Joka sekin sateessa liukenee pois!

Ps. Otin selvää tuosta nuppujen katkaisijasta. Se on nähtävästi VATTUKÄRSÄKÄS. Se elää karikkeiden alla, munii nuppuun (myös mansikan ja vadelman nuppuun) munansa, puree sitten poikki nupun, jotta se putoasi maahan, missä munista tulee toukkia ja uusia kärsäkkäitä. VAROKAA TÄTÄ! Minä olen poiminut talteen kourallisia erilaisista ruusuista ja laittanut ne pesään, jossa poltan ne. Onneksi se ei ehdi tuhota kaikkia.

Tässä tuholaisesta enemmän.

Olemme säiden armoilla! Onneksi pari vuotta sitten sain aikaiseksi (naapurin avustamana ja kyläläisten talkootyönä) salaojaputken tuohon ruusutarhan viereen. Tarhan maasto laskeutuu mukavasti, joten juuret eivät ehkä kärsi märkyydestä. Siltikin hometaudit voivat uhata.

Pientä se, sillä en odota ruusujen tuottavan muuta kuin kauneuttaan. Toista se on maanviljelijöillä ja muilla hyötykasvien kasvattajilla. Tässä on hätä käsillä!

Täällä päin on kuitenkin ollut ampiaisia ja kimalaisia, joten pölyttäjiä on riittänyt. Leppäkerttujakin näkee usein.

Mutta eräs uusi vierailija (monta sellaista) löytyi minun kohopenkistäni, johon olen alle kätkenyt vanhoja lautoja ja oksien jämiä, päällä ruohonjätettä ja muuta. Nyt siitä on tullut hyvä kompostoiva kohopenkki. Pöyhin ja kaivelin sitä istuttaakseni siihen kurpitsan taimeni.

Mitäs löysinkään! Paksuja vaaleita matoja kymmenittäin. Kauhistuin ensin. Sitten peitin ne ja läksin hakemaan kirjallisuutta ja nettiä.

Tulkitsin ne sarvikuonokkaan toukiksi. Hengitysreiät sivuilla ja pää oranssi pienen sarven kera.

Kuvassa toukka kompostissa

Kuvassa toukka valkoisella paperilla ilmeisesti aivan shokissa.
Vein sen pian takaisin.

Löysin netistä tuon näköisen ja näissä olosuhteissa olevan toukan sarvikuonokkaan toukaksi!

Tässä tietoa siitä enemmän.

Kun luin enemmän tästä Toukka Paksulaisesta (Eric Carlen tämän niminen kirja oli nuorimman poikani suosikki. Toukka kun söi vaikka mitä. Ilmankos poika kiinnostuikin ruoanlaitosta.), tulin tosi iloiseksi puutarhavierailijoistani! Toivotan ne sydämellisesti kohopenkkiini tervetulleiksi!!

Toukka syö puunjätteitä eläen tällaisissa lehtikasoissa ja komposteissa 3-5 vuoteen, ennen kuin ne tulevat täysikasvuisiksi. Hyvä näin. Syötävää tuossa läjässä kyllä riittää! Aikuisetkaan eivät ole puutarhatuholaisia, joten odotan innolla joskus tapaavani tällaisen n. 5 senttimetrin mittaisen komistuksen sarvineen. En ole sellaista aikaisemmin nähnyt.

Nyt olen tuohon rumiluskompostiin istuttanut kurpitsaa ja kurkkua. Vielä tuo läjä näyttää rumalta, mutta kuvittelen kasvien köynnöstävän nätisti penkin reunoja pitkin vielä. Kuvittelen saavani jopa syötävää!

Varhaiskeväinen kuva kompostista.

Sitten rupesin leikkimään vähän tämän ruman kompostikasan kanssa. Tein siitä viikinkiveneen. Kas näin!

Elokuussa viikinkivene oli jo paljon muuttanut muotaan. Kurpitsa kukoista sen päällä!

Ja syyskuussa olin helisemässä näiden jättikurpitsojen kanssa. Kokeilin varmaankin viisi eri reseptiä. Sosetta pakastin ja aina sitä johonkin löysin laittaa.

Rölli ja Mauno Mato! 

Ruotsalainen Nils voitti sateisen kevään 2015!

Uskon, että Nils voitti suotuisan sijaintinsa vuoksi kesäkahvilan punaista aittarakennusta vasten.

Onneksi olkoon! Muut ruusutkin pukkaavat kilvan nuppujaan. Ihmettelen metsäruusuja. Niissä ei vielä näy nuppuja. Ehkä ne eivät pidä tästä sateisesta keväästä.

Jotka haaveilevat valkoisesta puutarhasta, niin tässä vielä lisää Nils-ruusun sivua. 

Ruusujoukosta ovat poissa Pohjolan kuningatar sekä Louise Bougnet. Kuningattaren veivät joko muurahaiset tai muu vitsaus. Louise ei kestänyt viimeisen yön hallaa, oli niin herkällä hennot varret. Siskonsa Therese on hyvin voimissaan ja pukkaa kymmeniä paksuja nuppujaan.

Ja tässä ihana kuppimainen Nilsin ruusu! Omat kuvat.

Miten olisi Nils Holgerson ja hanhet tunnussävel? Se on niin kaunis.

Loppukiri

Huomasin puutarhassani neljä ruusua, jotka kilpailevat 'maaliin saapumisesta'.

Se tarkoittanee sitä, että ruusunnuput paisuvat aika samaa tahtia joillakin ruusuilla. Joten en vielä tiedä, kuka niistä on se ensimmäinen, kuka toinen. Ehkä huomenna sen näkee.

Tässä neljä lähinnä maalia olevaa:

Nilsin ruusu, Ruotsi

Kiimingin ruusu, Suomi 

Therese Bougnet, Kanada

Mökinruusu, Suomi

Annetaanpas Mustarastaalle lauluvuoro!

Viikko 26 kuva!

Jotenkin on niin hyvä mieli juhannuksen vietosta, että lähetän viikon kuvaksi tämän. Se voisi olla parempikin. Hetki, jolloin sateenkaari piirtyi tuplaten pihamme eteen, oli kruunu juhannusaaton tunnelmalle, jolloin istuimme myöhään terassilla ja grillasimme herkkuja. Sateenkaari tuo hyvää, uskon. Hyvää kesää! Lämpö tuli vihdoinkin!

Ystäväni Rita Hawin kaunis runo kirjastaan Thoughts of A Moment;

The Sun

You control everything

Your beams are necessary

For growing

Your energy gives us the vitality

Let me respect your power

The greenness around

The joyful noises of children

Hour by hour

You warm our emotions

And clear our thoughts

You give us the feeling

That there are no worries

You give us the daylight

Without you there was

Only a dark night

Hyvää Juhannusta!

Omenapuu on kukkinut voimakkaimmin kuin koskaan ennen. Ehkä kerrankin saanut tarpeeksi vettä.

Harmaissa päivissä se on ollut kuin valkoinen aurinko puutarhassani.

Otin siitä monta kuvaa, mutta en osaa sanoa mikä niistä olisi paras. Kolmonen on minun numeroni, joten nyt laitan kolme kuvaa tästä vanhasta puukaunottaresta.

Ehkä tämä alimmainen on paras, koska siinä yhdistyy pihapiiri ja omenapuu.

HYVÄÄ JUHANNUSTA KAIKILLE LUKIJOILLENI!

Tove Janssonin runo:

Muumipeikon juhannusruno

Pään painan ruohikolle ja oion jalkojain.
En jaksa pohdiskella, mä tahdon olla vain.
Sen viisaammat voi tehdä, mä päivän kultaan jään.
Mä tunnen kaikki tuoksut ja luonnon loiston nään.
Voi leikitellä mielikseen, voi ottaa jättää paikoilleen
tai olla niin kuin luonnostaan ja maata vaan.
Mä peikko siihen uskoon jään,
on maailmaa tää minkä nyt mä nään.

Romanssifantasia, Matti Tuhkala (isäni) serkkuni Craig Johnson pianossa. Kuuntelisin tätä vaikka kuinka...

Aika avuton olotila

Minä en ole oikein käytännön ihminen. Täytyy myöntää. Eräs ystäväni sanoi kai aika osuvasti, kun hän mittaili minua ja sanoi minua 'maan pinnan yläpuolella leijailevaksi'. Olen idealisti ehkä pahinta laatuaan. Melko avuton, kun on miesten töistä kysymys. Vaikka olen jotakin oppinutkin.

Koko kevään olen sellaista jotakin pikkuisen tehnyt. Kahdessakin paikkaa talon tonttia. Toinen on kesäkeittiö ja muuraushommat. Toinen on salaojitus talon kivijalan viereen. Pikkuisen tehnyt, varjellut selkääni ja varjellut idealistista viisauttani. Salaoja on syntynyt pikkuhiljaa. Mutta suuria kiviä en ole saanut liikkumaan. Onneksi poika innostui nyt niitä kaivamaan ja niitähän nousee.

Kun puutarhaan tekee hassutuksia, saa mielikuvitus lentää. Mutta kun pitää tehdä jotain järkevää, ei mielikuvitus saisi lentää. Kuvittelin jopa, että osan hommasta saisi valmiiksi juhannukseksi. Ei käy. Ja taas sataa taivaan täydeltä. Sekin salaoja, jota olen työstänyt virtaa vettä. Se pitäisi tehdä kuivana aikana. Yritin saada saaveja taas rännin alle.

 

Kyllä nainen on avuton ilman työkaluja, ilman voimia ja tietoa ja ennen kaikkea ilman rahaa. Minulla on neuvojia ja yritän heitä kuunnellakin. Mutta tekijä uupuu. Yritin kaupasta löytää rännikaivoja ja niiden osia, mutta eihän he kaikki myyjätkään oikein tiedä kaikkea saati sitten löytää oikeita osia. Enkä itse osaa selittää, kun ei ole käsitteitä eikä oikein tajuakaan koko asiasta. 

Ongelmahan ei olisi näin suuri, jos olisi rahaa, siitä vain työt ammattimiehille. Mutta kun kierrätystavarasta yrittää jotakin kasata. Ja se kierrätystavarakin on lainattu naapureilta. 

Alun perin tarkoitus oli saada ruma, rikkinäinen ja uretaanilla korjailtu kivijalka levyn alle. Siis kaunistaa paikkaa. Ja eihän kauneudessa pelkästään ole mitään järkeä. Routa ja vesi liikuttaa kivijalkaa, johon nyt ei tässä hädässä edes uskalla koskea. Eläkeläisten avustaja suunnittelutyössä kävi katsastamassa paikan ja teki siitä jonkinlaisen suunnitelman. Aikoi hän sitten käydä katsomassakin sitä, kun se on työn alla, mutta ei ole miestä näkynyt.

Pikkuisen tuo masentaa. Miehet virnuilevat minulle. Oma poika pauhaa. 

Turkanen! Olen selvinnyt pahemmastakin. Yhtä hyvin tämäkin talo voisi olla autio. Moni minun sijassani oleva olisi lähtenyt kävelemään. Viikon kuva tuolla edellä kertoo omaa lohdutonta tarinaansa.

Ruusut rehottavat nupuillansa. Mielenkiinnolla odotan kuka niistä avaa silmänsä ensimmäisenä. Ei ainakaan juhannusruusu. Eikä villiruusutkaan. Ehdolla on yksinkertaiset juhannusruusun serkut ja Teresan ruusu. Ruusut sentään lohduttavat minua. Hekin idealisteja!

Lastensairaalan hyväksi pidetty konsertti oli mahtava! Tässä LOHTU!

Viikon 25 kuva!

Sain vierailla pojantyttäreni suureksi mielenkiinnoksi eräällä autiotuvalla. Utelias 5-vuotias ei pelännytkään tuvan romuluista kuntoa, vaan se jopa ihastutti häntä. Hiljaa hän kulki ovista, katseli ympärilleen kuin olisi nöyrtynyt kaiken edessä. Kuuntelimme oppaamme tarinointia.

Aina se muistuttaa katoavaisuudestamme. Alkuun on rakkaus ja usko tulevaan. Sitten jossakin vaiheessa pitää luopua.

Löysin serkkuni Annikki Luukkosen koskettavan runon liittyen tähän aiheeseen:

Kuljen polkua päivän harjanteella

pysähdyn ja katson eri suuntiin.

Nousin harjulle etelärinnettä.

Nyt edessäni rinne jyrkempi

kivien välistä alas 

tummaan kuusikkoon.

On jätettävä harju polkuineen

suunnattava rantaan,

jossa vene odottaa jo.

Viehkeä valkoinen!

Valkoinen pursuaa puutarhassani. Eikä sitä voi olla ihastelematta.

Valkoinen 'Joutsen'- kärhö pursuaa pitkin liiterin punaista seinää. 

White Swan

Morsiusleinikki on löytänyt oman paikkansa.

Pikkuinen Pirje omenapuu kukkii ensimmäistä kertaa.

Saksankirveli lehtinensä ja kukkinensa ihanaa hörhelöä!

Ihanasti omenainen...

Ja puhumattakaan suklaakirsikasta ja pilvikirsikkapuun kukinnosta! Ja pian pihlajatkin!

Harmi, kun on varaa ollut aina vain yhteen pensaaseen, yhteen puuhun. Joskus tulee mieleen, olispa niitä runsaimmin.

 Vackert är land! Kaunista...

Oikea hetki!

Varmasti jokainen puutarhuri on istuttanut puun tai pensaan joskus jonkun rakkaan muistolle tai nimettynä jollekin esim. lastenlapsille.

Jo vuosia sitten mietin, että haluan istuttaa puun mieheni muistoksi. Silloin etsin 'surukuusta', joka oli kysyttyä, enkä sitä ehtinyt koskaan itse saada puutarhoilta. Oikeastaan se oli ihan hyvä!

Kun tänä keväänä olen traktorimiehen avustuksella saanut putsattua ja siivottua tuota pellon päätä, mietin, että siellä on nyt hyvä paikka jollekin puulle mieheni muistoksi. Katselinkin jo taimia netissä ja puutarhallakin. Kalliita olivat kaikki ne hienot kuusilajit, joita katselin. En ostanut. Ja oikeastaan sekin oli ihan hyvä!

Pari päivää sitten pysähdyin tuossa metsätiellä kotini lähellä katsomaan erästä kaunista pientä kuusen alkua. Se oli jo toista metriä korkea, tasaisen leveä ja hyvin voivan näköinen. Huomasin, että sehän on se sama pikkukuusi, josta otin vuosia sitten kauniin valokuvan varjoineen eräs pakkaspäivä. Innostuin jopa maalaamaan sen. Harjoittelin varjoja ja halusin pitää tästä aiheesta näyttelyn, jonka sitten pidinkin. Mutta maalausta pikkukuusesta en huolinut sinne. Se oli minusta mauton ja huono. Vaikka nimikin sillä oli; 'Pikku prinsessa'. Se maalaus on muuten tässä oikealla. Löysin vanhan kuvan. Kamalan näköinen maalauksena! Miksi ihmeessä siitä innostuinkin? Nyt sen toinen puoli on käytetty ruusun maalaukseen.

Mutta...tarkoituksensa kaikella. Nyt katsoin samaa kuusta suurempana. Ihan kuin se olisi hymyillyt minulle ja iskenyt silmää. Tuossahan se kuusi olisi minun mieheni muistoksi. Juuri luonnon oma kuusi sen pitää olla! Olihan mieheni nuoruuden toive tulla metsänhoitajaksi. Kaikkea muuta teki, mutta ehti hoitaa vähän metsiäkin. Minulla oli nyt kuitenkin pari ongelmaa. Kuusi on vieraan mailla ja liian iso minulle kaivettavaksi.

Kuinkas kävikään! Seuraavana päivänä eli eilen tuli metsänomistaja minua vastaan traktorilla juuri samaisella paikalla. Pysäytyin hänet ja näytin hänelle kuusta. - Joo, ilman muuta saat sen ottaa. Se onkin aivan liian lähellä tietä. 

Näin ratkesi yksi ongelma. Ja uskokaa tai älkää, toinenkin ongelma ratkesi tänään, kun toinen traktori-isäntä tuli pienen kauhan kanssa tuohon ojaa kaivamaan. Häneltä kysyin, nostaisiko hän kauhalla myös tuon pienen kuusen, jonka niin toivoisin voivan istuttaa toiseen paikkaan mieheni muistoksi. Johan se sopi! 

Yksi nykäisy vain ja kuusi oli kauhassa ja matkalla omaan uuteen paikkaansa pajukosta puhdistetun pellon päähän. Kaivoin sille kuopan, ja siihen se laskettiin.

Voi kuinka oikeanlainen puu siihen tuli! Jos mieheni on kuusi, niin mikähän minä sitten olisin? Sen istuttaisin mielelläni tuohon viereen.

Ritva Oksanen - Vanha viini

Nöyrän kaino Adele ja Kirovskin ruusut

Joskus tekee jotakin aivan hetken mielijohteesta. Särkän Taimitarhalta tarttui mukaani aivan outo ruusu, jonka nimeä en ollut kuullut aikaisemmin mainittavan missään. ADELE- ruusu, kuuluen rugosa-ryhmään.

Tulin jälleen aivan uuteen maailmaan. Maailmaan, missä ruusut kasvoivat kylmissä tunturilaaksoissa kovan pakkasen ja paksun lumen maassa.

Tämän koin, kun lähdin tutkimaan mitä on Adele-ruusu. Ja törmäsin Kirovskin ruusuihin ja maailman pohjoisimpaan Kasvitieteelliseen puutarhaan.

Kirovsk, suomeksi Hiipinä, on kaupunki Kuolan niemimaalla Hiipinätunturin juurella, asukkaita noin 30.000, pakkasen ja lumen saartama kaupunki. Sielläkin on innostuneita puutarhureita, jotka ovat perustaneet Kasvitieteellisen puutarhan ja samalla tutkailleet mitkä ruusut näinkin pohjoisessa menestyisivät. Tornion kaupungin puutarhuri Raimo Lindquist on saanut sieltä siemeniä 1990-luvulla ja kasvattanut näitä ruusuja istuttaen niitä ympäri Tornion kaupunkia. Tässä linkki sivulle näistä ruusuista, josta lainaan myös kuvan ostamastani Adele-ruususta. 

Rosa Adelesta tulee mieleen nöyryys ja kainous. Kerrotaan, että kukat nuokkuvat alaspäin. Rugosa-ruusuksi Adelen oksisto on vähäpiikkisempi ja noin 150-180 cm korkea. Olen istuttanut tämän neidon muiden rugosa-ruusurivistön jatkeeksi kuivalle paikalle Pitkäjussi-katajan viereen ja toivon, että se viihtyy siinä.

Linkityksestä löytyy useitakin venäläisiä ruusuja, joissa näkyy nitida eli nukkeruusun lehdistölle tuttua muotoa. Mielelläni toivotan niitä levitettäväksi enemmänkin Suomeen. On aina kyseenalaista kokeilla etelässä menestyviä ruusuja, kun pohjoisessa kestäviä lajeja olisi saatavissa enemmänkin.

Nyt ovat kaikki ruusut kasvamassa vauhdilla, tosin viime syksynä istutetut rugosa-lajit aika pieninä vielä. Kukintaa odottelen kuitenkin. Ainoastaan Pohjolan kuningatar ei suostu nostamaan päätänsä mullasta. Taimi oli alennusmyyntitaimia ja ehkä lannoitin sitä liikaa. Suren kyllä yhdenkin ruusun menettämistä. Ehkä istutan siihen toisen samanmoisen syksymmällä. En anna periksi.

Toinen reppana ruusu minulla on Suviruusu, jonka juuritaimen nyhdin naapurini rehevästä kasvustosta. Aluksi se kasvoi liiaksi heinikon keskellä, joten siirsin sen muiden pimpinelliruusujen joukkoon. Aina on vanha taimi menehtynyt ja uusi varso kuitenkin kituliaasti nostanut päätänsä, kuten tänäkin keväänä. Uskon, etta sitäkin olen lannoittanut liikaa. En vain anna periksi. Vanhana opettajana uskon jokaisen pienen alun mahdollisuuteen. Onneksi on Wanhassa Kastellissa niin komea suviruusu, että jo sitä kannattaa käydä siellä ihastelemassa.

En ole niin kauhean kiinnostunut noista Kasvitieteellisistä puutarhoista, joissa olen jonkin verran kyllä vieraillut. Ne ovat luontoon nähden vähän keinotekoisia, vaikka tutkijoille tuikitärkeitä ja kaikille kaunista kulkea. Tutkailinpa kuitenkin, että maailmassa on noin 1400 kasvitieteellistä puutarhaa, joten niissäkin riittää tutkimista ja katselemista. Minulle lähin tällainen on Oulun Yliopiston puutarha, jossa joskus perheeni kanssa olen vieraillut. Olisi toki aika ottaa vierailu uusiksi tänä kesänä.

Kaukainen ystävä, oikea nimi alunperin 'Ystävä' ja Annikki Tähti, ei ole löytynyt hänenlaistaan äänenväriä muualta.

Viikon 24 kuva!

Märkä metsä on kimmeltävän kaunis ja tuoksuva! Varsinkin kun oksien lomasta kurkistaa aurinko ja linnut laulavat.

Keväällä siivoan kaikki aitat ja ullakot,

Miten turntuu vuodesta toiseen

siirrellä samoja sänkyjä,

tuulettaa takkeja.

Ja aina kun laskeudun viimeisiltä portailta

tunnen oloni oudoksi.

Kävelen tallin päätyyn ja annan ylen;

että sitä voi olla raskaana

muustakin kuin miehestä.

Onneksi on auringon aika

ja käki kukkuu.

(Eeva Heilala, Kirje maalta, 2000)

Ruusujen kansainvälisyys

Ruusuja voi katsella hyvin monesta näkökulmasta. Yksi mielenkiintoinen näkökulma on ruusujen kansainvälisyys.

Ruusuhan on jo aikojen alussa kasvanut eri puolella maapalloa. Ihmisen mukana lajit ovat levittäytyneet ympäriinsä eri puolille maailmaa. Joten tänä päivänä näemme kanadalaista, venäläistä, eurooppalaista villiruusua ja niiden muunnelmia hyvin useiden maiden puutarhoissa.

Myös ruusujen kasvattajia löytyy varmasti jokaisesta maasta. Heidän omat ruusukehitelmänsä on kiitollisena otettu vastaan ympäri maailman. Näitä nimiä on esim. Bugnet, Kordes jne. Suomessakin meillä jo on mm.Schalin,  Peter Joy, Pirkko Kahila ja Pirjo Rautio.

Innostuin puutarhassani tutkimaan siis myös tätä puolta ruusuista ja huomasin omankin puutarhani aika kansainväliseksi. Löysin ruusu-jen alkuperää jopa 10 eri maasta (Suomi, Ruotsi, Saksa, Venäjä, Liettua, Ranska, Kanada, Altai,se epävarma, Hollanti ja Englan-ti). Innostuinkin ensin, että liputan puutarhaani. Teimmekin pojan-tyttäreni Malenan kanssa lippuja yksi päivä. Sitten huomasin, että ne ovat aivan liian isoja. Sellaisena ne vettyisivät tai muovitettuna olisivat kankeita. 

Sitten printtasin lippuja koneelta ja kiinnitin muovin kanssa kyltteihin. Halpa muste, esim. punainen kuihtuu heti auringossa. Ei hyvä! Eikä se aina kerro katselijalle heti mitä maata lippu edustaa.

Tässä nimi raahelaisittain, mutta kyseessä varmaan William Douple Yellow.
Näköjään tuo ryhmä harisonii on väärin kirjoitettu. Anteeksi se! Korjaan kun ehdin.

Päädyin siis kirjoittamaan maan nimen samalla kun tein lisää ruusukylttejä.

Ruusukylteistä puheenollen, olen aina puutarhoissa harmitellut sitä, etten näe mikä ruusu on kyseessä. Joskus alunperin niitä lappusia on siellä ollut tai pikkukylttejä maan rajassa, jota sitten ei enää löydy tai tunnista ollenkaan. Jos ruusun lajia kysyy joltakin puutarhassa työskentelevältä, ovat he yleensä kesäapulaisia, eivätkä tunne ruusuja. Siksipä itse olen tehnyt sellaiset kyltit, että ne varmasti näkyy ja löytyy, ja joita voi siirrellä ruusun kasvun myötä.

Nämä ei vät ole hautamuistomerkkejä! Uskon, että kivi antaa lämpöä ja minun on helpompi
 trimmata nurmikkoa. Kun ruusut kasvavat, otan kivet pois ja mietin mitä sitten teen.

Toki vielä nämä kyltit pikkuisten ruusujen rinnalla näyttävät 'variksenpelättimiltä', mutta aikojen saatossa löytävät puutarhassani ominaisen harmaan värisävyn. Ja kyllä ruusu kasvaessaan ottaa ne pian kainaloonsa, ja niitä saa etsiä. Toivottavasti ne kuitenkin löytyvät, ovat siirrettävissä ja luettavissa. 

Koska olen köyhä eläkeläinen ja yksin, ei minulla ole varaa ostoihin, eikä työkaluja laittaa mitään hienoa. Käytän mahdollisimman paljon kierrätysmateriaalia eli vanhoja laudanpätkiä, vanhoja maaleja niitä ohentaen. Kyltit ovat vähän 'yksinkertaisen rouheita'. Toki olisin voinut niitä sahata pyöreiksi ja hioa. Mutta arvatkaa onko minulla sellaiseen aikaa? Ehkä joskus sen voin tehdäkin, kun sitä aikaa on. Suosin puutarhassani kuitenkin sellaista viimeistelemätöntä, karheaa arkityyliä. Ruusut saavat sitten loistaa ja tulla esiin sitäkin komeimpana. Niiden komeuden ja alkuperän haluan esitellä!

Kyltteihin tulee virheitä, kuten tässä Schneekopesta on n-kirjain jäänyt pois, mutta kai lukija arvaa, mikä on kyseessä. Tämä on sitä käsintehtyä jälkeä. Vuosiluku kyltissä tarkoittaa sitä vuotta, milloin ruusun olen istuttanut. Ei ole helppoa maalata höyläämättömälle pinnalle. 

En ole laittanut latinalaista nimeä, koska olen ryhmitellyt ruusuni kyltein kuten tarhakurtturuusut eli Rosa Rugosa ja pimpinellifolio-ruusut. Löytöruusuihin olen laittanut paikkakunnan, jos sitä ei ole muuten nimessä, kuten yleensä. Toivottavasti kyltit kertovat katselijalle tarvittavat tiedot. Ja minulle myös! En itsekään tunnistaisi vielä kaikkia ruusujani. Varsinkin rugosalajit muistuttavat hyvin paljon toisiaan. 

Jo näistä ryhmistä näkee ja kuivasta paikasta, miten ruusut hitaasti kasvavat. Olen saanut neuvoksi, että ruusuja ei pidä liikaa kastella. Silloin ne pakosta joutuvat kaivautumaan juuristonsa kanssa. Toki kuivina aikoina olen noita pieniä alkuja kastellut ja kastelen vieläkin.

Tämä on sitä tonttumasta Metsätontun puutarhuilua!

Kun nousee päivä uus...Jukka Poika