Ruusuihmisiäni, osa 3

Aivan kuin ruusut olisivat hiipineet perässäni, tietämättäni, odottaen vuoroaan, kun kuljin maailmaa siellä täällä ja tein sitä sun tätä.

Sitten löysin miehen, sen oikean! Eino oli ehdoton ruusujen ystävä. Kun tulin taloon, kellarissa oli odottamassa vanhoja äitienpäiväruusuja, varmaan jo edellisen vaimon ajoilta, joita mieheni sitten hoiti. Kesää myöten ne kukkivat sisätiloissa kauniisti suuren maisemaikkunan ääressä. 

Minä vähän nolostuinkin, kun yhtenä aamuna kuulin mieheni kysyvän: - No mitenkäs sitä on nukuttanut? - Ihan hyvin, vastasin. - En minä sinulta kysynyt, kun näiltä ruusuilta täällä kysyin, vastasi armas mieheni. 

Sellaista.

Kuva on poikani Aleksin ottama

Myöhempinä vuosina siirsin äitienpäiväruusut ulos pihalle kasvamaan, mutta parin vuoden päästä ne menehtyivät siellä. Kun mieheni huomasi, ettei minusta oikein ruusunkasvattajaksi ole, hän usein ostikin minulle leikkoruusuja. Niitäkin hän hoivasi paremmin kuin minä. Yöksi hän kääri ruusut sanomalehteen ja vei ne kylmempään huoneeseen asettaen ne vesiämpäriin. Aamulla hän jälleen nouti ne sieltä ja laittoi vaasiin. Näin ruusut säilyivät paljon pitempään.

En ollut vielä syttynyt ruusuihin, mutta hymyillen seurasin miestäni, kun saavuimme jonnekin kauniiseen kotipuutarhaan. Siellä mieheni ensi töikseen kävi tervehtimässä ruusupensaat, kosketteli niiden kukkia ja jutteli. 

Hän todella rakasti ruusuja! Kovin vähän niitä omalla pihalla vielä oli, vain juhannusruusu ja Belle Poitevine. Oli aika, jolloin kasvatin mansikoita, juureksia, vihanneksia ja yrttejä. Myöhemmin innostuin perennoista ja vasta nyt mieheni kuoleman jälkeen ruusuista. 

Kun kuljen ruusutarhassani, en kulje siellä yksin. Siellä on äitini ja mieheni kanssani niitä ihailemassa.

Ruusunoksa ja kyyhkynen...