Ruusuihmisiäni, osa 1

Olen usein miettinyt, miten on tultu tähän ruusujen intohimoon. Mistä se on syntynyt? Ketkä siihen ovat minua olleet ohjailemassa?

Ja ajattelin tehdä pienen sarjan tarinoineen minun ruusuihmisistäni. 

Kun palaan ruusuisen polkuni lähtökohtaan, on se ilmiselvästi minun oma äitini. Hän oli ruusuisen romanttinen ja positiivinen ihminen iloisine nauruineen ja ideoineen. Sitä en tiedä mistä äidille tuli tuo kukkaisinnostus, mutta sen tiedän, että hän oli onnellinen jokaisesta kukasta, jokaisesta ruususta ja luonnosta yleensä. Isä myös. Teimme paljon retkiä yhdessö merenrantaan. Äitini ohjasi meidät lapset retkille metsään. Hän antoi meille viltin, evästä ja mukavaa luettavaa mukaan. Niin opimme harrastamaan retkiä luontoon! 

 

Mustavalkoisessa kuvassa äitini nuorena. Maalauksessa olen itse ollut mallina puoli tuntia, kun tätini mies Antero Keränen halusi koota maalauksia näyttelyynsä. Sen puolituntisen jälkeen hän käytti maalauksessaan mielikuvaansa. Aika osuvaa. Mutta luulen, että hänellä oli mielessään äitini, kun hän kuvaa maalasi. Kuinkahan usein hän tapasikaan äitini kukkia sylissään?

Muistan, että äitini kävi jonkinlaisen kirjekurssin puutarhanhoidosta. Usein selailin sellaista ruskehtavaa, ohutta puutarhakirjaa, jossa oli epäselviä mustavalkoisia kuvia.

Asuimme tuolloin pienessä kylässä, kahden huoneen mökissä, jota isäni laajensi yhdellä huoneella. Sitä mukaa kun isäni rakensi, rakensi äitini pienelle tontille kukkaisloistoa. En ymmärrä mistä hän sai siemeniä tai taimia, kun raha oli tiukassa, mutta lapsuudessani kotipiha oli kukkia täynnä. Niitä oli talon ympärillä, perunapellonlaidassa, tontin ympäröimän kiviaidan päällä, kantojen nokissa ja kaikenlaisissa kehikoissa, mitä äitini sai käsiinsä. Isä sitten harrasti hyötyviljelmää, marjapensaita ja kasvimaata. Hän rakensi myös nätin aidan tontin ympärille, josta pääsi ulos vaaleansinisestä "rintistä" eli portista. Eipä silti, talommekin oli vaaleansininen. 

Muistan, että vieraat ihmisetkin pyysivät lupaa saada tulla katsomaan äitini puutarhaa. Mutta ruusuja ei ollut muuta kuin se ihanan suuri juhannusruusu, joka kukki kesän heleimmän ajan. Sitä äiti perkkasi ja hoiti milloin tuhkaämpärillä, milloin pienoisella määrällä kompostia. 

Täytyi sen kaiken mennä minullakin veriin jo lapsesta, koska muistan kaikki kukat, mitä äiti kasvatti iiriksistä saippuakukkiin, malvasta, leijonankidoista resedaan asti. Ainoa kasvi, jota minulla on tuosta lapsuudenkodistani mukana tässä pihassa, on saippuakukka, rohtosuopayrtti eli latinaksi saponaria officinalis. Hennolle tuoksuva valkoinen kukka, joka minulla tällä hetkellä on huonolla hoidolla, mutta suunnitteilla siirtää parempaan paikkaan. Sitten kokeilen tuota juurien saippuamaista kykyäkin. 

Äidilleni ja miehelleni olen tuon ruusutarhankin omistanut. Itse kuljen siellä varmasti samalla tavalla juhlavin ja iloisin tunnelmin kuin äitini joskus omalla pihamaallaan.