Mitä jos? Metsätontun päähän tuli eräs hullu ajatus.
Meillä on Suomessa virallinen kansalliskukkamme kielo, kuten myös joka maakunnalla on oma luonnonkukkansa. Katselin Pinterestin postimerkkikuvastoa, jossa minäkin niitä kerään, ja ihailin kaunista kieloamme niissä.
Ja löytyihän sieltä myös Juhannusruusumme tai taiteilijan tulkinta siitä.
Suomi on niittänyt mainettaan kainolla, feminiinisellä ja nöyrän oloisella kielo-symbolillaan. Olemmehan valkoliljojen maan kansa. On olemassa hyvin merkittävä teos "Valkoliljojen maa", Grigori Petrova, jossa kerrotaan suomalaisten ylösnousemisesta savuisista maakuoppamökeistään upeaan kukoistukseen perustamalla oma valtio mm. Snellmanin avulla. Tätä kirjaahan on käytetty Turkissa valtionoppaana, ja varmaan siellä jo unohdettukin.
Olemme 100 vuotta olleet Valkoliljojen kansaa. Onkohan mitenkään mahdollista muuttaa tuota kansalliskukkaa Suomen ruusuksi, Juhannusruusuksi? Ei meidän enää tarvitse olla kainoja ja nöyriä. Voisimme jo ylpeinä kohottaa päämme pystyyn kuten ruusumme tekee ja loistaa koko komeudellaan. Olemme tulleet uudelle vuosisadalle! Ja vaikka tuo ruusumme ei ihan villiruusu olekaan, on se luonut maamme olosohteissa ihan oman lajikkeensa.
Tähän olisi montakin syytä, joita en nyt ala selvittelemään. Tähän päätteeksi kerron tarinan siitä, miten kielo on syntynyt. Tämä tuskainen polku on kuljettu. Eikö olisikin jo toisenlaisen polun vuoro!
"Tarina kertoo ajasta, jolloin maailmassa eleli vielä noita hirmuisia lohikäärmeitä, joita varottiin ja pelättiin. Aivan kuin tässäkin kylässä, mistä tarina alkaa. Eräällä kyläpäälliköllä oli oikein kaunis kultatukkainen tytär. Sepän poika oli rakastunut kovasti tyttöön, mutta tytön isälle hän ei kelvannut. Eipä tietenkään. Kultatukkainen tytärkin oli rakastunut sepän poikaan. Kerran taas isänsä tuomiota tuo neito juoksi itkien kedolle suremaan kohtaloaan. Arvaamatta lenteli seudun kamala lohikäärme juuti silloin ilmavirtoja kierrellen ja näki tytön alhaalla. Yksi sukellus vain, ja pian oli kultatukkainen kaunotar lohikäärmeen kynsissä. Sen näki isä ja sen näki sepän poika ja moni muukin kyläläinen. Kaikki huusivat ja kiljuivat kauhusta, eivätkä voineet tehdä muuta kuin katsoa suuntaa mihin lohikäärme lensi.
Sepän poika takoi miekkaa. Hän hioi ja teroitti sen hyvin. Sillä miekalla hän aikoi iskeä lohikäärmeen hengiltä. Hän aikoi pelastaa tytön, sillä tiedettiin, että lohikäärmeet pitivät neitoja vankinaan vuorilla luolissaan. Sinne suuntasi tämä nuorukainen miekkansa kanssa. Kyläpäällikkö oli nyt luvannut tyttärensä hänelle vaimoksi, jos hän vain voi hänet pelastaa.
Viikkoja vaellettuaan ja tiedusteltuaan sepän poika sai tietää, missä lohikäärme majaili. Sinne hän suuntasi miekkansa kanssa. Hän löysi hajun perusteella lohikäärmeen luola-asunnon eräältä vuoren rinteeltä ja alkoi maanitella hirviötä esiin. Tulihan luolasta lohikäärme suurta päätään heilutellen ja höyryjä päästellen. Siitä alkoi kamala taistelu, jota kultatukkainen neitokin oli kauhuissaan tullut seuraamaan.
Lohikäärme sylki tulta ja huitoi terävillä kynsillään ja nuorukainen hyppeli tulta estellen ja huitoi terävällä miekallaan. Lohikäärme vuosi mustaa verta haavoistaan ja nuorukainen punaista. Hän ei antanut periksi, vaan viimeiselläkin hengenvedollaan vielä iski kaikin voimin, kunnes tuupertui kuolleena maahan. Niin tuupertui lohikäärmekin. Voi kuinka neito itki. Hän istui monta päivää nuorukaisen vieressä ja itki.
Vuoristojyrkännettä alas valui lohikäärmeen musta veri ja nuorukaisen punainen veri. Ja siinä vieressä valui myös neidon kyynelten virta. Kun nämä norot saavuttivat laakson pohjaa, tapahtui ihme. Siihen paikkaan nousi aivan uusi, kaunis kasvi. Kasvi sai kauniit, tuoksuvat ja valkoiset kukkaset neidon kyynelistä. Lehdet muistuttivat terävää miekkaa. Kasvin marjat saivat verenpunaisen värin nuorukaisen verestä. Mutta juuret imivät lohikäärmeen myrkyllisen mustan veren, joka kulkeutui kavalasti koko kasviin. Siksi kasvista tuli kaunis, mutta kuollettavan myrkyllinen. Tälle kasville annettiin nimi The Lily of the Valley eli laakson lilja, valkolilja. Convallaria majalis eli toukokuussa kukkiva kielo. Suomessa sitä kutsutaan kieloksi. "
Tarinasta jokainen saa tehdä omia päätelmiään. Suomen ruususta ei ole olemassa tarinaa, en minä ainakaan sitä tunne. Tietenkin sen voisi keksiä.
Mitä jos kielo olisi tehnyt jo tehtävänsä, ja paikalle nousisi Juhannusruusu eli Suomen ruusu kansalliskukaksi?
Mitä jos kielo olisi tehnyt jo tehtävänsä, ja paikalle nousisi Juhannusruusu eli Suomen ruusu kansalliskukaksi?
Mielenkiintoista tietoa! Paljon uutta itselleni :)
VastaaPoistaKaunis kielon tarina. Itse en ole innokas vaihtamaan kansalliskukkia tms, vaan tykkään perinteistä, mutta mielenkiintoinen ehdotus silti. Olisi kiinnostavaa kuulla tarkemmin, miksi juhannusruusu olisi sinusta parempi kansalliskukka. :) Joku voisi mieluusti kehitellä juhannusruusun tarinan, sellainen olisi kiva lukea. Mukavaa viikonloppua! :)
VastaaPoistaMinun rapu-energioineni kuuluisi olla mitä suurin perinteiden kannattaja, mutta... olen mielelläni myös kaikkien piintyneiden rajojenkin rikkoja. Tuo kukkaperinne ei liene niin tärkeä ja onhan kyseessä luonnonkasvit, kuten kieli ja suopursu tämän maakunnan kasvina. Ehkä ajattelen liian ronskisti. Tuo ruusu kuvaisi niin meidän uutta imagoa maailmassa, osoittaisi osaltaan jotain pimennossa olevaa voimaa ja kauneutta, loisi itsevarmuutta enemmän. Symboliltaan. Mutta voisihan se olla ihan vain Suomen kansallisruusumme! Näitä nimityksiä ei kuitenkaan vielä ole esille otettu. Suomen Ruususeura nimeää joka vuosi uuden vuoden ruusun ja sekin on hyvä. Mutta mistä kehitellä Suomen ruusun tarinaa. Oma pääni on siihen kyllä tyhjä. Siihen voisi liittyä sitkeys ja selviytymis ehdot. Kiitos sinulle mielenkiinnosta, Keijunkukkanen!
Poista