'Ruusumesi' eli ruusu-uutteen valmistus aurinkomenetelmällä

  Sain Rauha-ystävältäni tämän ohjeen ja hän varmaankin on saanut sen Sirkka Tampion kurssilta. Googlettamalla löytyy varmasti enemmänkin ohjeita. Rauha oli kirjoittanut muistiinpanoihinsa näin:

Laita lasikulhoon (jonka olet steriloinut aiemmin ja jonka sisäpintaan ei enää steriloinnin jälkeen tule koskea) lähdevettä niin että se on lähes täynnä. Jos kasvupaikka on kauempana, lähdevesi kannattaa ottaa mukaan lasipullossa ja täyttää kulho keräilypaikalla.

Minä: - En sterilisoinut kulhoani, mutta puolustaudun sillä, että en käytä tätä uutetta jatkomenetelmiin, ja kyse on juomasta, jossa nautin maun ja auringon lämmön. Kyllä siihen varmaan tulee muutakin eliksiiriä (ruusuöljyä) mukaan. Näinhän aikoinaan keksittiin ruusuöljy, kun eräs nainen huomasi veden pinnassa tippuneiden ruusunlehtien jäljiltä öljypisaroita. Minulla lähin lähde on kilometrin päässä ja vesi kyseenalaista, joten ostan ihan suomalaista lähdevettä kaupan pullossa.

Kukat poimitaan yksitellen käsin koskematta käyttäen saman kukan lehtiä apuna. Jos kukan lehdet ovat liian pienet tms., voit käyttää jonkin muun saatavilla olevan kukan lehtiä läheltä, tai sitten voit käyttää kukan varsiosaa taivuttamalla se kahtia. Näillä ’pihdeillä’ lähtee tukevakin kukka irti helposti.

Minä: - Jos ihan aidointa uutetta haluaisi ihan hoivatarpeeseen, olisi käytettävä villiruusun lehtiä. Mutta ne ovat kukkineet ja kukkia oli aivan liian vähän. Joten nyt käytän hansaruusun runsasta kukintaa ja apuna sen terälehden suuria lehtiä. En ota kukkaa, vaan nypin kukan terälehdet lehden avulla veteen. Ymmärrän, että ihon entsyymi rikkoo kukan omaa entsyymiä, joten iho ei saa olla kosketuksessa kukkaan.

Kulhon vesipinta saa täyttyä kokonaan kukista. Kulho asetetaan lähelle kerättyjen kukkien kasvupaikkaa aurinkoon 3-4 tunniksi. Auringon pitää paistaa mahdollisimman paljon, vaikka sen energia tulee toki pilvienkin lävitse. Varmista että kulho saa tässä tärkeässä vaiheessa olla rauhassa ja ettei se joudu varjoon.

Minä: - Tietenkään kukat joita poimii, eivät saa olla kosteita eikä kasteisia vaan jo aamuauringon kuivaamia. Mutta mieluummin tehdä tämä homma aamupäivästä kuin iltapäivästä, jolloin kukatkin voivat olla kuivahtaneita ja uupuneita omasta energiastaan.

Siivilöin veden ja käytän sen mieluummin heti, auringon lämpimänä. Mutta kyllä olen laittanut loput jääkaappiin ja seuraavanakin päivänä siinä on maku. Kovin monta päivää se ei säily. Tätä vettä voi juoda tai laittaa kylpyveteen, suihkuttaa huoneeseen, iholle ja masentuneena ja sairaana ottaa ryyppy vaikka tunnin välein. Näin ohjeistaa Sirkku Tampio lisää.

Tietenkin tästä uutteesta voi laittaa pikkupulloihin ’äitiuutetta, varastouutetta ja käyttöpulloja’, mutta silloin tarvitaan jo brandyä ja muita juttuja. Minä käytän ruusumettäni vain päivän tai toisen vieraitten iloksi.

Ja mikä onkaan parempi tervetuliaismalja vieraille!

Evert Tauben laulu Ruusulle!

Kuningatar ja haltija ruusutarhassa

Olen rehkinyt mitä olen ehtinyt ja jaksanut. Liika lapiotyö ei ole hyväksi selälleni. Mutta ruusutarhaa ei synny ilman sitä. Se on ruusutarhan konkreettinen taso. Eipä silti. Ei se minua stressaa, päinvastoin, sehän hoitaa minua. Se konkreettinenkin taso. Ja minä olen ruusutarhani haltija. Minä luon sen.

Mutta vielä enemmän minua hoitaa jokin toinen taso, jota on vaikeampi selittää. Ehkä sinne tasolle vievät minua aistit; tunto, näkö, haju, kuulo ja jopa makuaisti (tein tässä yksi päivä ruusumettä, sanon mettä, koska se ei ole sama asia kuin ruusuvesi, ja voi kun se maistui hyvälle ruusulle…kerron siitä myöhemmin).

On olemassa vielä jotakin muutakin, jolle on vaikea löytää nimeä. Sen löytää symbolitasolla, ehkä sillä kuudennella aistilla. Toiset viisi ovat vain osoitteita sille. Se taso on alitajunnassa, hyvin paljon tiedostamattomissa. Miksi joku päivä ihastut ihan uuteen väriin? Joku päivä kaipaat tiettyä hedelmää, kaipaat jotain vanhaa tuttua vaatettasi. Mikä sinua viehättää juuri jossakin esineessä, korussa, kivessä? Miksi juuri tietty kukka vetää sinua puoleesi? Kun kysytään tiettyä eläintä, miksi usein juuri yksi sama tulee mieleen. Miksi sinuun liitetään jokin asia? Kaikki se voisi kertoa sinusta jotakin sellaista, mitä et ole tiedostanut.

Minulla on Rosa-asteroidini tullut Ravun merkkiin ja yhtymään syntymäkarttani Merkuriukseen. Diana-asteroidi kulkee kimpassa transiiteissa Merkuriuksen kanssa Leijona-merkissä. Astorologian pikku asteroideista on tullut minulle hauskaa symboliikkaa, jota on mukava seurata silloin tällöin. Syntymäkartallani Rosa on yhtymässä Chironiin, haavoittuneen parantajan asteroidiin ja on siellä sosiaalisen luovuuden huoneessa Horuksen kanssa. Myös Horus ja Rosa kulkevat kuin käsikädessä samaa vauhtia suhteessa karttaani. Horus minulle symboloi kuollutta miestäni.

Ruusu on symbolisesti suruni parantaja, ystäväni, lohduttajani, ilon antaja. Merkurius on planeetta, jonka energioissa ilmaisen itseäni. Minulla on tarve ilmaista itseä ruusu apunani. Tuo Diana on roomalaisten jumalatar, Kreikassa sen nimi on Artemis. Hänet on usein kuvattu kulkemassa metsäkauriin kanssa. Minunkin käteeni on tarttunut sellainen pieni patsas matkoilta. Luonto on Artemiksen elämää. Symbolisesti löydän itsestäni samoja piirteitä kuin mitä on tuossa Artemiksessa. Ja eläinsymbolina olen löytänyt itseni metsäkauriina (blogiosio Faabeli Ruusutarhan kuningattaresta).

Metsäkauris tässä, pajusta tehty, on yhä kiinnitetty köyden avulla ruusutarhaani. Vaihdan vain paikkaa. Nyt se on kiinnitetty rautapenkkiin. Olen kiinnittänyt samalla tavalla itseni kiinni ruusutarhaan. Vaikka olen sen haltija, olen myös sen vanki. Tahdon olla niin. Lujasti kiinni siinä.  

Eli metsäkauris on kuitenkin se puutarhani kuningatar, jonka olen liekaan pistänyt. Kauris itsesään on villi ja vapaa. Se on valpas, ylpeä ja tietoinen jostakin enemmän kuin minä. Se eli alitajuntani puhuttelee minua ja ehkä joskus ymmärrän jotakin enemmän. 

The Secret Garden, Sometimes when it rains...Salainen puutarha; Joskus kun sataa...Niin kaunista!

Siivoaminen kannattaa!

Kukkapenkkejä siivotessa ja uusia alueita ruusutarhalle raivatessa, on hyvä välillä tarttua muuhunkin hommaan. Yhtenä päivänä otin tähtäimeen savusaunan vieressä olevan ladon, jossa tarkoitus oli säilyttää vain saunapuita. Savusaunaanhan kelpaavat vain leppäpuut (haapa), ei koivun tuohtakaan tulisi käyttää, muuten tulee kitkua (katkua).

Kyllähän siellä kaiken romun seasta olen löytänyt leppäpuitakin, heh.

Nyt tyhjensin koko liiterin ja pinosin nätisti löytämäni leppäpuut seinän viereen. Siihen on mukava kärrätä rantteelta puupinoista löytämäni leppäpuut myös. Kun on puulämmitys, on hyvä tehdä erottelua. Isoimmat koivupuut pannuun, pienemmän sytykkeeksi ja kakluuneihin, pitemmät hellan pesään jne.

Näin ne pitää olla!

Voi mitä aarteita löytyi liiteristä! Vanhaa, mutta hyvää vesijohtoa ’kilometreittäin’. Heinäseipään pätkiä, hyvä lyödä tueksi ja  hirrenpätkiä, pitkiäkin. Niillä voin paikata saunan kuistia. Kaksi vanhaa sänkyäkin löytyi. Sivustavedettävä (vanha 'hääsänky' ja vanha hetekka, josta naapurin mies paikalle sattuessa tokaisi, että onpa hieno, tammesta rakennettu ja hyvänlaatuinen. Muistelen, että itse siinä joskus nukuin pienessä punaisessa mökissä asuessani. Latoliiteriin se oli joutunut sipulinkuivaustelineeksi, hyvä siinä roolissaan. Nyt ei sipulia ole kasvatettu moniin vuosiin.

 

Vanha muovipöytäkin löytyi. Kuljin sen kanssa myymässä leivonnaisia joskus kävelykadulla Raahen Rytmikkäiden nimiin. Kerran pöydän siteet aukenivat ja se lensi pitkin tietä. Onneksi ei tullut autoja perässä! Muistona yksi pöydän kulma rikki. Jalat olivat ehyet. Ne reissut olivat rankkoja 'työmatkoja'.

Sainpas siitä mainion taimityöskentelypöydän tuohon verannan varjonurkkaan. Ei tarvitse enää kyykkiä selkä köyryssä. Hassua muuten, ettei monetkaan pakkastalvet olleet murtaneet tuota muovia, kuten usein käy.

 

Luulenpa, että kaikki nämä aarteeni löytävät vielä ruusutarhaan hetekata myöten. Hauskinta ja ruusuisinta oli tietenkin se, kuinka juhannusruusu oli löytänyt latoon. Lattiarakosista se työntyi siellä täällä ja kasvatti vihreää lehvistöään. Aivan säälitti katkoa ne pois. Vähän kuin sitä anteeksi pyydellen tein toisenkin hikisen työn. Perkkasin melkein kaikki nokkoset  juhannusruusupuskien seasta pois. Siinä sai olla vaatetta ja kinnasta päällä.

Odotan pensaalta aika monta kukkaa ensi kesänä sitten!

Hauska siivouslaulu, Lapinlahden linnut!

Hävettää...

Olen yleensä ollut ylpeä siitä, että erotan esim. maitohorsman ja lubiinin. Tässä tiedossa en voinut olla nauramatta eräälle ystävälle, kun maitohorsmaa lubiiniksi nimitti. Jo 8-vuotiaana kyselin äidiltä kaikkien mahdollisten kasvien nimiä. Ihmeen paljon äitini tiesi, kissankäpälästä hiirenvirnaan jne. Kun äiti ei tiennyt, menin opettajani luo ja kysyin häneltä. Näin sain tietää, että löytämäni ihmeellisen kaunis kasvi oli lehtosinilatva ja ihanasti tuoksuva kasvi rantaminttu. Siitä asti olen ne muistanut.

Nyt niin tietäväisenä tuolla eräässä vanhassa huhtikuun blogissani kirjoitin ruusujuuresta, Pohjolan ginsengistä ja sitä tuolla hehkuttelin. Niinpä niin. Teoriaa se kaikki vain! Pentele sentään! Sillä miten sen ruusujuuren kanssa kävikään!

Pari viikkoa sitten näin sitä somasti penkissä, silloin vielä kukassa, erään ystäväni luona ja  pyysin, että jos häneltä sitä voisin syksymmällä saada. En löytänyt sitä taimitarhastakaan. Kaikkea muita sen serkkuja oli, mutta ei itse varsinaista ruusujuurta.

Sitten aloin ihan oikeasti fundeeraamaan. Jokin välähti sameissa aivoissani jopa kaikkien ruusujen keskellä:

-        Mitähän ihmettä tuo kukka sitten on?

 

Sain sen naapuriltani. Tai oikeammin hän oli kyllästynyt roikaleeseen ja oli viemässä sitä kompostiin. Minä pelastin sen ja pistin kiireessä vain sinne missä tilaa näin. Mutta pieni särkynyt sydän on vienyt tilan ja voiman myös tuolta roikaleelta. Ei kai se vain …?

-        Ja mikäs tämä kukka on?

 

Sen nappasin joskus vuosia jostakin alennusmyynnistä, vähän surkean näköinen perenna oli. Ja istutin sen maahumalien keskelle vanhaan muuripataan, missä se on ihmeesti kasvanut ja tullut toimeen, vaikka se raukka on niin sivussa tien laidassa, että harvoin muistan edes kastella. Ei kai se vain…?

Kysyin sitten ystävältäni: - Mikähän lie tuokin kukka? – Ruusujuurihan se on. Hyvä lääkekasvi, sanoi hän ykskantaan.

Niskani meni köyryyn.

-Oletko ihan varma?! Kun minäkin aloin epäilemään.

Siis minulla on ollut tuo arvokas yrtti ainakin kymmenen vuotta, enkä minä poloinen ole tunnistanut sitä huonolta hoidoltani. Häpeä tyttö! Häpeän.

Nyt olen ahkerasti miettinyt parempaa paikkaa sille. Syvästi anteeksi pyydellen. Laitan tähän vielä linkin tästä mainiosta kasvista, jota minäkin nyt aion hyödyntää paremmin. Ehkä toisesta mättäästä otan juurta ja uutan sitä koskenkorvassa.

Häpeätkö nyt, Kristina Brask

Istuttaa ruusu!

Jos joku luulee, että ruusuntaimen istutus sujuu tuosta vaan lonkalta, niin sen kus yrittää.

Ja näinhän se minullakin aluksi sujui, lonkalta. Toki vähän ajattelin suuntia, mihin niitä istuttaisin, mutta vähän minulla oli hajua suunnitelmallisuudesta. Ja kun taimia tuli ja usein piti saada piankin ne maahan, paljaana kun olivat. Mutta korjauksia pitää tehdä!

No ajattelin, että antaapa luonnon ja luontaisen luovuuden järjestää asiat. Sujuuhan se niinkin. Mutta korjauksia pitää tehdä.

Sillä en arvannut, että saisin niin paljon ruusuja. Pienellä päällä tuumailin, että aloittelen ihan pienesti, parista pensaasta ja laajennan vuosittain. Hehheh. Suuri suu puhui ja sitä kuunneltiin. Ja on siinä käynyt niinkin, että kun antaa pikkusormen, menee koko käsi. Himo syttyy!! Ja olen ruusuja itsekin sitten hankkinut, pyytänyt, ostanut, pelastanut ja jopa ryöstänyt.

 

Toki olisin voinut tehdä suunnitelmat, että tuohon pimpinellaruusut, tuonne kurttulehdet, tuonne neidonruusut ja tuonne villiruusut. Esimerkiksi. Mutta mitä pahaa siinä on, jos ne ovatkin vähän sikin sokin? Olen tehnyt kuitenkin puutarhakirjaan merkintöjä, mihin mitäkin olen istuttanut, jopa sen keneltä ja mitä ne ovat. Piirtänyt pohjapiirrosta. Myöhemmin laitan kyltin ruusujen viereen.

Naureskelin eilen itselleni sponttanisuuttani, että käynpäs ruusun istuttamassa ja sitten syön. Lähdin toimeen kello 15. Ja miten kävikään!

Mietiskelin, että mihin tuo Malvaruusu sopisi. Mietin värejä ja näköaloja. Miten mistäkin kulmasta näyttää. Mistä se näkyy, mihin se sopii tilaltaan ja väriltään. Ei ole mukava jos vaaleanpunaiset ovat vierekkäin jne. Sitten mittailin välejä ja oikeita suuntia. Kas kun mittakin löytyi niin helposti.

Ja lapion hakuun! Oliko se nyt rantteella vai työkaluvajassa vai missä käytin sitä viimeksi? Huhuu, missä keltainen kädensija? Sitä hakiessa kastelin mennessä malvaruusun hyvin törpössään. Kottikärrytkin löytyivät siinä ohi kulkeissa ja viimein lapiokin. Sillä merkkasin sopivan ympyrän ruohikkoon, puolen metrin säteellä.  Nostelin turppaita kottikärryihin ja kärräsin niitä vanhan ojanuoman täytteeksi. Ohi mennessä huomasin Ruskealan ruusun ja sen pienen olotilan. Joten lapioinpa sillekin parikymmentä senttiä lisää tilaa. Multaahan oli nyt kuormallinen, eikä niitä pieniä säkkejä, joita kannoin kaupungista. Niiden kanssa tuli sellainen pihistämisen tarve.

Kaivoin lisää pois maata malvanruusulle. Ja tasoitin maata toisaalla. Piti löytää piikkiharavakin, missähän se? Kun lähdin sitä hakemaan, huomasin pahasti rikkaruohoja yhden kukan kimpussa ja jäin sitä perkkaamaan. Matkalla löysin sopivan kiven pieneen altaaseeni, jota olin rakennellut. Kylläpä kävi hyvin. Ja samalla piti hakea siihen pari muutakin kiveä. Unohtui se harava.

Katselin ruusun kuoppaa ja huomasin, että pikkukivet olivat minulta loppu. Maa oli kuitenkin siinä kaltevaa, joten ei ollut pelkoa seisovasta märkyydestä. Ja pohja oli savensekaista, joka toisaalta pitää hyvin vettä. Kärräsin siihen karkeaa hiekkaa pohjalle. Laitoin ruskeaa maanpeittokangasta vierustoille niin että juuret löytäisivät syvemmälle keskeltä. Ja noin kourallinen kanankakkaa. Annoinpas kakkaa myös Ruskelanruusullekin.

 

Kärräsin pari kolme kottikärryllistä multaa malvaruusun paikkaan ja täyttelin ruskealanruusun laajentamaa kuoppaa samalla. Huomasin ohi mennessäni, että yksi heinäkasa oli unohtunut niitoltani puun juurelle. Jos tulee sade, sitä on sitten kelju poimia siitä. Mitä lie heinien alla silloin?

Joten kumma kyllä löysin lehtiharan seinän viereltä ja haravoin heinät kärryyni. Vein ne metsään kuusen juurelle.

Näin yhden sienen puun lomassa, ja kun saappaat olivat jalassa, piti mennä katsomaan, olisko niitä enemmänkin. Näin että mustikat ovat kypsymässä, parhaimmillaan ehkä viikon päästä. Palasin noutamaan multaa. Ja ohi mennessä löytyi se rautaharakin.

Harasin mullat tasaiseksi paikalla, jota olen tasoittanut oikeastaan koko kevään ja kesän. Pikkuhiljaa. Jotta siitäkin voisi ruohonleikkurilla ajaa.

Hain pari ämpärillistä vettä, jota kaadoin pikkuhiljaa ruusumultaan. Sitten istutin ruusun. Juttelin sille mukavia ja tasoittelin multaa. Siihen jätin se olemaan ja mullan ässehtimään. Kun se painuu, laitan ehkä lisää multaa. En tiedä vielä mitä juurille laitan. Puun murskaa tai jotakin pientä kukkaa. Kiviä pitäisi saada lisää.

Nyt vein kaikki työkalut samaan paikkaan. Tulin sisälle. Huomasin, että minulla oli kauhea nälkä. Ja kello oli kuusi.

Siis kolme tuntia meni ruusun istutukseen. Ei minua  varmaankaan huolittaisi puutarhalle töihin!

Tässäkin puutarhuri kasvattaa kukkaa, tanssin avulla!  Kaunista!

Salaperäinen malvaruusu

Kun kuljin eilen ruusuntaimien keskellä Särkän taimitarhassa, huomioni kiinnittyi tähän ruusuun, jolla on hyvin epätavalliset lehdet, melkein apilamaiset. Sen nimi on malvaruusu, mutta sen latinalainen nimi Rosa Majalis (purkin kyljessä) eksyttää kyllä hiukan. Kansanomaisesti sitä kutsutaan 'malvankukaksi'.

Kun selasin kirjoja en sieltä malvaruusua löytänyt. Löysin kylläkin Rosa Majaliksen, mikä on metsäruusun nimi. Olin ymmälläni, kunnes etsin sitä netistä. Sieltähän se löytyikin, eikä ihme että ruusu veti niin minua puoleensa. Sehän on Raahen yksiä nimikkoruusuja. Muistin nyt, että ystäväni Rauni lupasi laittaa minulle Raahen ruusua ruukkuun juurtumaan. Onkohan kyseessä nyt sama ruusu? Olen kuullut Raahen ruususta, mutta en siitä että sitä kutsutaan malvaruusuksi.

Muistelen, että se on juuri se ruusu, mikä usein pursusi melkeinpä kadulle asti raahelaisten pikkupihojen aidan tai portin pielestä. Villiruusuja se kuitenkin on ja kuten siitä kerrotaan, sen alkuperää ei tunneta, metsäruusun mutaatioksi ilmoitetaan. Ei muuta kuin että se on löytynyt Ollinsaaren kartanosta.

Ollinsaaren kartanosta minulla on lämpimiä muistoja, olihan se melkein naapurini. Kuljin sen ympäristössä vähän salaa, peläten että minut huomataan ja ihailin puustoa, kukkaketoja ja niittyjä. Siellä oli silloin hiekkaisen mukavia polkuja kulkea. En koskaan käynyt itse kartanossa. Minusta jo itsesään kartano oli jotenkin salaperäinen paikka, ainoa sellainen Raahen seudulla.

Kartanon poika oli kuitenkin samalla luokalla alakoulussa, hiljainen ja ystävällinen. Hän soitti urkuja silloin kun mieheni ja minut vihittiin. Olin liikuttunut siitä, että koulutoverini oli mukana. Vietimme mukavan ja muistorikkaan hetken Siikajoen pappilassa juoden kahvia hänen ja tutun papin, sekä todistajien kanssa.

Tällaisia muistoja tuli yllättäen esiin malvaruusun mukana. Ja niitähän olisi, mutta ei kaikkea tähän. Malvaruusuun liittyy monenlaista salaperäistä. Antaa sen olla niin.

Tämä oli meidän vihkiseremoniamme urkukappale, jonka urkurin olin luvannut itse valita.

Voi jäärän ja muorin päiviä!!

Ensimmäistä kertaa minä istahdin alas aurinkotuoliini tänä kesänä. Join siinä kahvit. Ja mietiskelin.

Enhän minä siinä kauaa malttanut istua, vaikka päivä oli mitä kaunein. Mieheni hautakivi on pystyssä ja tarvitsee kukkia. Ja minulla on käyttämättä vielä työtovereitteni lahjakortti Särkän Taimitarhaan.

Pian olin siellä. Viimeistä penniä myöten käytin arvokkaan lahjakorttini ja arvaahan sen, että autoni oli täynnä ruusuja. Lisäksi tarvitsin kiviä, joten ajelin pientä metsätietä myöten kotiin päin. Löysinkin tien vierestä paikan, joka näytti lupaavalta. Vaihdoin kengät saappaisiin ja otin hanskat käteen. Ne minulla on aina auton perällä kaiken varalta. Ja sen verran löytyi autosta vielä tilaa, että muutaman kivenkin sain mukaan, sellaisia laattakivejä ruusutarhani polkuja varten.

Naureskelin kuormalleni, että 'voi muorin päiviä sentään'! Ja matkalla piti poiketa vielä kotikirppikseenkin, josta löysin juuri sopivan kokoiset renkaat ulkohellaani, josta osa hellarenkaista on mennyt rikki. Voi miten antoisa oli matka!

Kotiin tullessa tervehdin ensimmäisenä Minetteä ja mitä näinkään!! 

Kaksi jäärää parittelemassa keskellä kauneinta Mustialan ruusun kukkaa! Eikä ne olleet minusta moksiskaan. Painelin sisään hakemaan kameraa, ja siinä ne vielä nautiskelivat. Ettäs kehtaavatkin. Täytyy kyllä myöntää, että eivät tyhmiä olleet. Etsiä se maailman kaunein paikka rakastelulle! Huokailin ja hymähtelin.

Tuo pieni itikka kiersi kehää kukan ympäri. Oli varmaan harmissaan, kun ei päässyt mettä imemään. Tai sitten se oli jonkin sortin kamaripalvelija.

Pitkän aikaa niitä katselin, kunnes muistin ruusun taimet kuumassa autossa. 

Myöhemmin tutkin kirjoista ostamiani uusia ruusuja ja myös jääriä. Jäärä on nimeltään nelivyöjäärä. Sillä on komeat keltaiset vyöt ympärillään. Se ei vahingoita ruusua, ehkä mettä imee. Siis näillä rakastavaisilla oli myös paras mahdollinen nektari nenänsä alla mitä löytää voi. 

Taisi olla oikea häämatka jäärillä! Minulla ruusumatka! Jotakin yhteistä sentään.

Honey Moon, oijoi!