Runollinen joulukalenteri 6.12.2022

Jatkan runon Suuren haudan toisen sielun tarinaa. 

Toinen sielu

"Tämä, siskoni, on se se syy,

miksi portit on suljettu minultakin.

Sillä minä kunnolla juotin

Moskovan valtiaan hevosen 'Batrurinissa, 

kun hän palasi Pultavasta.

Olin vain pieni tyttönen,

kun yöllä moskoviitit

polttivat suuren Baturin

ja tappoivat Chechelin

ja hukuttivat nuoret ja aikuiset

Seyma-jokeen.

Minä kaaduin ruumiiden keskelle

Mazepan kamareissa.

Ja minun ympärilläni

äitini ja siskoni,

toistensa syliin tapettuina,

makasivat vierelläni kuolleina,

Sitten minut vietiin väkivalloin

äitiraukkani viereltä.

Ja minä anelin 

moskoviittien päällikköä

tappamaan minut.

Mutta hän ei suostunut siihen.

Ei, he veivät minut 

moskoviittien leikkikaluksi.

Mutta minä pakenin 

ja löysin suojapaikan

roihuavista lieskoista.

Koko Baturinissa oli jäljellä

vain yksi talo.

He olivat päättäneet,

että siinä talossa

tsaari viettäisi yönsä

palatessaan Pultavasta. 

Ja minä vein vettä 

siihen taloon.

Ja hän viittoi minulle

ja pyysi hoitamaan hevostaan.

Joten minä annoin sille vettä.

En tajunnut tekeväni

niin pahaa syntiä.

Olin tuskin päässyt talon taakse

kun kaaduin maahan hengettömänä.

Seuraavana päivänä, 

kun hän oli lähtenyt

minut hautasi isoäitini, 

joka oli loimujen keskellä.

Hän asetti minut hellästi makuulle

taloon vailla kattoa.

Seuraavana päivänä

hänkin kuoli

ja maatui paikalleen

sillä Baturinissa ei ollut ketään

hautaamassa uhreja.

Mutta talon he tuhosivat

ja kiroten polttivat hirret.

Minun pitää liidellä 

allani rotkot ja niityt

ja kasakkojen arot.

Enkä tiedä,

mistä minua rangaistaan.

Ehkä siksi,

että autoin kaikkia pulassa,

ja annoin vettä

Moskovan tsaarin hevoselle."

 ---

Ukrainan kansallisrunoilija Taras Sevtsenko syntyi Ukrainassa vuonna 1814 maaorjan lapsena ja kuoli Pietarissa 1861. Hän jatkoi opiskeluaan Pietarin akatemiassa, jossa hän sai tukijoita ja vapautui maaorjuudesta. Hän tuli takaisin Ukrainaan ja toimi Kiovan yliopiston piirustuksen opettajana, josta hänet pidätettiin kansallisaatteen levittämisestä ja keisarin arvostelusta. Hänet tuomittiin sotilaspalvelukseen, jossa häntä rangaistiin taiteen tekemisen vuoksi. Piirtäminen tai maalaaminen ei ollut luvallista. Lisäksi keisari Nikolai I lisäsi siihen rangaistusta kieltämällä häneltä kirjoittelunkin.  Kun Nikolai I kuolee, Sevtsenko vapautuu sotilaspalveluksesta ja saa luvan matkustaa Ukrainaan, jossa hänet kuitenkin pian pidätetään ja palautetaan Pietariin. Siellä hän vietti elämänsä kuusi viimeistä vuottansa.

Runollinen joulukalenteri 5.12.2022

Taras Sevtsenko on Ukrainan kansallisrunoilija (en osaa käytää venäläistä s:ää) 1800-luvulta. En voi olla tuomatta esiin hänen runojaan, jossa todetaan Ukrainan aina olleen jotenkin Venäjän ikeen alla. Tuon esille hänen kolme runoaan, joissa hän kolmen kuolleen naisen sielun kautta tuo esiin sen aikaisia kärsimyksiä. Nämä eivät siis ole kovin lohduttavia runoja. 

 

Runossa esiintyvä sana "hetmani" tarkoittaa kasakkapäällikköä, tai Venäjää edustavaa virkamiestä.

Suuri hauta

Kolme lumivalkeaa lintua lensi Subotivin halki ja ne laskeutuivat vanhan kirkon raadellulle ristille. "Luoja armahtakoon, me olemme nyt sieluja, emme enää ihmisiä! Ja täältä korkealta näemme selvästi kuinka ihmiset kaivavat hautaa auki. Mitä pikemmin hauta avataan, sitä pikemmin me pääsemme taivaaseen. Sillä niin on herra Pietarille luvannut: " Voit päästää heidät taivaaseen kun moskoviitit ovat kaiken vieneet ja kaivaneet auki suuren haudan."

Ensimmäinen sielu

"Kun olin kuolevainen

oli nimeni Prisea. 

Synnyin tässä kylässä

ja vartuin täällä.

Tällä kirkkomaalla minä leikin

tovereitteni kanssa.

Yara oli hetmanin poika,

me leikimme hippaa,

Ja hänen äitinsä tuli 

käskemään meidät sisään. 

 

Hän antoi minulle usein 

rusinoita, viikunoita ja hedelmiä.

Hän piti minusta.

Ja kun Chyrynistä tuli vieraita

hetmani kutsui usein

minut liittymään heidän seuraansa.

He antoivat minulle

vaatteita ja kenkiä.

Hetmani oli saattajani 

ja hän suuteli minua.

Joten täällä Subotivin kylässä

minä vartuin ja kukoistin kuin kukka.

Kaikki ihmiset rakastivat minua,

enkä minä koskaan 

puhunut pahaa kenestäkään.

Olin mustasukkainen neito.

Kaunis, uskokaan pois.

Ja pojat riiasivat minua.

Moni tavoitteli kättäni.

Olin valmis siihen, 

kapioni kudottuja, 

ja pian olisin suostunut,

kun turmio saapui.

 

Hyvin varhain, 

joulun tienoilla,

niin, sunnuntaina,

juoksin hakemaan vettä...

Mutta lähde oli mutainen ja kuiva.

Ja minä jatkoin kiitoa.

Sitten näin hetmanin seurueen.

Ja sain vettä.

Kuljin heidän edessään

täysien saavien kera.

Sillä enhän minä tiennyt,

että hän oli käynyt Perejaslavissa

ja vannonut valan Moskovalle!

Oli  vaikea kantaa 

sitä vettä kotiin.

Miksi en tajunnut 

rikkoa saaveja?

Isän, äidin, itseni ja veljeni

ja koirammekin minä myrkytin

sillä kolmesti kirotulla vedellä!

Siitä minua rangaistaan, siskot,

sen takia en pääse taivaan porteille."

 

Taras Sevtsenko, Ukraina, Valitut runot

Kustantaja  Oppian, Helsinki 2022, suomentanut ja toimittanut Alla Bondarenko

 

Runollinen joulukalenteri 4.12.2022

Nikolai Gumiljov (1886-1921) oli Anna Ahmatovan mies ja hänen kohtalonsa. Kaltaisensa löytävät usein toisensa. Heidän liittonsa ei kauan kestänyt. Molemmat elivät vapaata elämää ja heillä oli lukuisia rakkausseikkailuja. Kaikesta huolimatta Anna ja Nikolai arvostivat toisiaan taiteilijoina.

 

 

On kai kohtalon luonnetta, että nämä kaikki edellä mainitut runoilijat liittyvät jotenkin yhteen, kun ajattelee kuinka suuresta (suurista) maasta on kysymys. Gumiljov matkusti paljon ja tutustui eri kulttuureihin. Hän liittyi Gorkin perustamaan Maailman kirjallisuus-kustantamon toimituskuntaan, josta seurasi se, että Gulmijov ammuttiin vastavallankumoukselliseen kapinaan osallistumisesta syytettynä.

Kuitenkin Venäjä on ollut joskus vapaampikin maa, ja ihmiset ovat olleet rohkeita yksilöllisessä ilmaisussa ja tahdossa toimia omien periaatteittensa mukaisesti. 

Oliskohan tässä runossa Nikolai ajatellut Annaansa?

 

Nainen

On nainen: yön vaikeneminen,

väsymys sanaan kitkerään

ja tuike arvoituksellinen

elävät silmäterissään.

 

Vain runon vaskimusiikille

hän sisimmässään ahne on,

ja viihdykkeille maallisille

on kuuro sekä tunnoton.

 

Niin merkillistä sulavuutta

on verkkaisessa käynnissään,

ei, hän ei loista kauneutta

ja silti onneni on hän.

 

Kun tahdon omavaltaisuutta,

käyn, uljas, luokseen oppimaan

makean kivun viisautta,

kun raukenee hän hourimaan.

 

Ja silloin valoisana kantaa

hän salamoita käsissään, 

ja paratiisin tulisantaan

saa unenvarjot piirtymään. 

Nikolai Gumiljov

 

Uuden runon Venäjä

Karjala-Kustantamo Petroskoi 1989,

kokoelman laatinut Toivo Flink, kuvittanut Nikolai Brjuhanov

 

Runollinen joulukalenteri 3.12.2022

 

 

Toinen kuuluisa venäläinen runoilija on Marina Tsvetajeva, yhtä maailmallinen kuin Anna Ahmatovakin. Tsvetajeva syntyi Moskovassa 1892 ja kuoli Jelabugan kaupungissa 1941 tehden itsemurhan. Tämä rauhaton runoilijasielu asui mm. Berliinissä, Pariisissa ja Prahassa ja toteutti kaukokaipuun, kuten Ahmatovakin, joka oli hänen hyvä ystävänsä. 

Jani Saxel (Kiiltomato 18.9.2017) tuo Tsvetajevan esiin avantgardistina ja klassistina, elämäntavoiltaan epäsovinnaisena hengen aristokraattina. 

Tsvetajevan elämä ei ollut helppoa. Hänen toinen tyttärensä Irina kuoli nälkään 1920. Hänen miehensä toimi NKVD:n vakoojana heidän ollessaan Pariisissa, josta mies ja toinen tyttäristä palasi Neuvostoliittoon. Mies tapettiin vuonna 1941 ja tytär vangittiin. Runoilija ja perheen myöhemmin syntynyt poika evakuoitiin Tatarstaniin, jossa Marina pian hirttäytyi.

Marinan runoja sävelsi musiikiksi mm.  Dmitri Šostakovitš ja Sofia Gubaidulina. 

Minua kiehtoi hänen runonsa Runoilijasta.

 

RUNOILIJAT

1

 

Runoilija alkaa puheensa kaukaa.

Puhe kantaa runoilijaa kauas pois.

 

Planeettoina, ennusteina, kiertoilmausten

kuopanteina... ein ja kyllän välitse

hän jopa kellotornista pudetessaan

tekee mutkan...Sillä komeettojen tie

 

on runoilijoitten tie. Hukkuneet syysuhteen siteet,

siinä siteet hänen! Kohti taivasta otsa! 

Mutta luopukaa toivosta! Runoilijan järjenpimennystä

ei voi kalenterin mukaan ennustaa. 

 

Hän on se, joka sekoittaa kortit,

sotkee keskenään tilit ja painot,

se joka kysyy pulpetista,

lyö Kantia kaaliin

 

se  joka kiviarkussa Bastiljin,

on kuin omassa kauneudessaan puu.

Ja se, jota ei koskaan näkynyt mailla halmeilla,

se juna, josta kaikki

myöhästyivät...

sillä tie komeettojen

 

on runoilijoitten tie: lämmittämättä he palavat,

korjaavat repimällä, he ovat räjähdys ja murto,

ja heidän kieroa polkuaan, pitkin kumpua kulkevaa,

ei voi kalenterin mukaan ennustaa!

 

8.4.1923

 

Marina Tsvetajeva, Valitut runot, Pulvis & Umbra, 1997,

suomentaneet Liisa Viitanen, Sergei Tserasov ja Hannu Helin 

Runollinen joulukalenteri 2.12.2022

 

 

Anna Ahmatova syntyi Odessassa vuonna 1889 ja kuoli Moskovassa 1966 pian sen jälkeen, kun hänet oli promovoitu Oxfordin Yliopiston kunniatohtoriksi. Tämä kertonee jo paljon tämän runoilijan kuuluisuudesta ja arvostuksesta. Hänen elämänsä oli hyvin vaihteikasta, mutta vasta viimeisinä vuosina Ahmatov kohoaa maailmanmeineeseen. Hänen runojaan on käännetty monille kielille. Marja-Leena Mikkola on syvällisesti paneutunut hänen elämäänsä ja kirjalliseen tuotantoon, tämä ilmenee kirjan esipuheessa "Anna Ahmatova, Valitut runot". 

Seuraava runo ilmentää Ahmatovan energiaa ja luonnetta:

Omistuskirjoitus kokoelmaan Ratamo

Se salamyhkäinen taiteilja,

joka kynti Hoffmannin unta? Ei hän -

tuosta oudosta keväästä kauan sitten

muistan vain nöyrän ratamon.

Se verhosi kaupungin vihreään mattoon,

se koristi leveät portaikot,

ja Psykhe palasi alttarilleni

kädessään vapaiden laulujen soihtu.

Ja neljännen pihan perukoilla

yksijalkainen posetiivi

soitteli tahdin, ja puun alla

lapset tanssivat riemuissaan,

 

ja elämä kilisi kelloina ...

Ja hurja vereni johdatti minut 

luoksesi sitä ainoaa tietä,

joka on kaikille sallittu. 

 

18.4.1941

 

Anna Ahmatova, Valitut runot, Kustannusosakeyhtiö Tammi 2008

Toimittanut ja suomentanut Marja-Leena Mikkola

 

Runollinen joulukalenteri 1.12.2022

Jälleen on kalenterin aika! Ja minulla aika uppoutua runojen maailmaan. Tällä hetkellä maailma on niin synkkä, että en etsi iloisia ja kovin romanttisia runoja, vaan tuon tämän päivän realiteettiin niitä vähän surullisemmasta maailmasta. Kalenterissa käytän omia talvisia valokuviani.

Mietin vähän, voinko ottaa esille venäläiset runoilijat tällaisina aikoina. Mutta runot ja runoilijat eivät halua sotaa, eivät tappaa eivätkä kiduttaa. Runot ovat aina ihmisen puolella ja toivon puolella. Runot valloittavat sydämiä, luovat kauneutta ja lohtua. Ne auttavat ymmärtämään erilaisuutta ja erilaisia elämän olosuhteita. Toivon. Iirin kielessä "poet" on "hän joka näkee".

Huomasin runoja lukiessani sen, että en voi erottaa venäläisia runoja ukrainalaisista. Nämä kaksi maata limittyvät hyvin usein yhteen, ei niinkään aina veljellisesti, vaan hyvin traagisesti. 

Sekä Venäjä että Ukraina huutaa tällä hetkellä äitiä! Siksi aloitan kalenterini naisrunoilijoista, ja ehkä yhdestä suurimmista, Anna Ahmatovasta. Esittelen häntä enemmän tuonnempana. Tähän haluan tuoda hänet esiin äitinä, joka itkee vankilassa olevaa poikaansa. Hänen poikansa Lev Gumiljovilta estettiin Moskovassa pääsy yliopistoon, mutta hän ehti puolustaa väitöskirjaansa. Pian sen jälkeen 1949 Lev pidätettiin "neuvostovastaiseen terroristiryhmään kuuluvana" . Hän vapautui vankilasta vasta 1956 Nikita Hrustrovin aikana.

Seuraavat runot kuvastavat äidin tuskaa:

Näkisitpä, koiranleuka,

ystäväpiirisi lemmikki,

Tsarskojen hilpeä syntinen,

mitä tapahtuu elämällesi -

olet kolmassadas jonossa,

kun vankilapaketti kädessä

seisot Krestyn portilla,

ja kuuma kyyneleesi sulaa

uuden vuoden lumessa.

Ja vankilapoppeli huojuu,

eikä ääntäkään kuulu sieltä,

missä viaton elämä sammuu...

 

                    Seitsemäntoista kuukautta

                    olen kutsunut sinua kotiin,

                    langennut pyövelin jalkoihin,

                    sinä poikani, kauhuni.

                    Kaikki sotkeutui ikuisesti,

                    en enää kykene sanomaan,

                    kuka ihminen on, kuka peto,

                    ja milloin teloitus odottaa.

                    On  vain kukkien uhkea loisto

                    ja suitsutusastian kilinä

                    ja jäljet, jotka johtavat 

                    jonnekin ei-minnekään.

                    Ja suunnattoman suuri tähti

                    suoraan silmiini tuijottaa

                    ja nopeaa tuhoa ennustaa.

 

Anna Ahmatova, Valitut runot, Kustannusosakeyhtiö Tammi 2008

Toimittanut ja suomentanut Marja-Leena Mikkola

Oi kuusipuu, oi kuusipuu...

Nyt ollaan kuljettu ja kurkittu metsän reunoja, jos löytyisi se sopivan kokoinen joulukuusi. Yhden sellaisen olen jo löytänyt ihan oman pellon päästä.

Mutta kun kuusien juhla-aika lähestyy, haluan esitellä muutamia kuusipuita.

Kuusi kuuluu korpimaisemiin, mutta yhtä hyvin se voi olla pihamaan kuningas jylhänä, suurena varjona ja suojana puutarhapöydälle ja sen syliin on hyvä istahtaa. Olenkin kuullut surullisia tarinoita siitä, jos sen pihakuusen on kaatanut tai salama siihen iskenyt, on talon onni mennyt sen mukana. Hohhoh, ei pidä uskoa kaikkea.

Minä olen nimennyt puita perheelleni. Kuusi on ehdottomasti edesmenneen mieheni puu. Naapurin mies pienellä kauhalla siirsi tien vieressä olevan pienen nätin näköisen kuusenpoikasen tuonne pellon päähän. Ja huh kun kuusi kasvaa sekä leveyttä että pituutta. Pikkuinen kuusi varmasti ilahtui kun sai oman paikan ojan varrelta, josta se saa vettä ja aurinkoakin riittämiin. Ja se on selvästi ylpeä kunniastaan, kun nimesin sen "Einon puuksi".

 

Eino aina kunnioitti metsän puita. Kuljimme paljon metsäteitä ja suunnistimme linjoja myöten. Usein kävimme tervehtimässä myös salaperäistä "käärmekuusta" ja sen käärmemäisiä maata myöten laskeutuvia oksia. Onkin ollut mielessä, että pitäisi käydä katsomassa, onko käärmekuusi vielä siellä olemassa. Toivon niin. 

Toinen tällainen käärmemäinen kuusi on Merjan pihalla, olenkin tehnyt siitä joskus juttua facebookissa. Sekin aivan oma persoonansa kuusipuiden joukossa. Nykyään uusille pihoille istutetaan vähän oudoimpiakin kuusipuulajeja, mutta ne eivät sovi minun puolivilliin pihaani. Tavallisia toinen toistaan komeampia kuusia kasvaa taloni ympärillä. Salaperäisin paikka on vanhan saunan takana, jonne rakennettiin pojantyttären kanssa leikkipaikkaa ja pikkukeinuja. Nytkin olen katsellut, miten upea pieni mökki niiden välille syntyisikään.... pojanpojalle, mutta sitä en ainakaan minä pysty rakentamaan.

Vähän pelolla katselen joskus noita huojuvia kuusenlatvoja syysmyrskyissä kodin lähellä.Vanhoja kuusia näkee metsissä usein myrskyn kaataneina. Kunhan lähimmät kuuset eivät kaatuisi talon päälle. Niiden kaatamisesta minä en voi päättää, kun metsä on naapurin omaa. Mutta aina kuiskaan, että 'olkaa vielä vahvoja ja mökkiäni kunnioittavia, pliis'.

Kiitän kuusenkärkkäsiirapista, joka hoitaa kurkkua kutkuttaessa. Oravatkin hyppelevät niin riemuissaan, kun käpyjä riittää. Kuinka paljon kuuset antavatkaan lahjaansa meille muille eläville olennoille! 

Kysyin naapurin isännältä, jos saisin noita kuusien kuivia alaoksia karsia pesän syttypuuksi. Sain luvan. Ja arvata voi kun annoin 3-vuotialle pojanpojalle sahan käteen, että hän voisi auttaa. Miten ihmeessä pikku käsi jaksoi niin sahata! Oli vaikea irrottaa häntä tästä hommasta. Kun kerroin hänelle, että harakkakin käyttää tällaisia risuja pesävärkiksi, niin hän alkoi heti erotella: - Tämä pieni oksa harakalle ja tämän suuremman saat sinä.

Kiitos kuusipuu!