Miten tehdään sammalsohva?

Olen tehnyt sammalsohvan. Mutta en tiedä yhtään miten se tehdään. Miten se siis tehdään? Kokeilin tällaista systeemia:

Ensin raahasin navetan vintiltä tällaisen särkyneen hetekan puoliskon. 

Sitten vähän nikkaroin, tein sille toisen päädyn ja sivulaudoitukset. Ajatukseni olikin ensin tehdä siitä vähän kompostimallinen laatikko, jota aloin täyttämään kaikella laholla laudoilla (vanha aitanlattia) ja kaikesta oksasta, melkein jo lahoista pajunvarsista ja kaikella lahoavalla moskalla. Multaa  vain väliin. Eli tuohon päälle voisi rakentaa myöhemmin kukkapenkin. Siis kohopenkki?

Olin navettaan viime syksynä kerännyt sähkölinjan alle kaadettuja pajuja, joita nyt liotin pikkulammaessani. Ajattelin, että teenkin siitä 'sohvan'. Käytin vähän samaa sitomiskaavaa kuin pajuaidassanikin. Ruohokin alkoi viheriöimaan sitä mukaa kun sohva valmistui.

Sivelin vanhat laudat jugurtilla siitä syystä, että kuvittelin sammaleen saavan siihen hyvää kasvualustaa. En tiedä. Olin kysellyt naapurin metsänomistajalta, jos saisin ottaa sammalta hänen metsästään, joten siellä kävin kottikärryineni. Löysin niin kaunista karhunsammalta, että ajattelin kokeilla sitä ensin. Voi kun se olikin ihanan pörhöstä, kasvoi vanamoa ja puolukkaa ja ties mitä mukana! 

Huomasin sitten aika venkeän ilmiön. Sammalhan meni aivan suppuun auringolla, mutta kun sitä kasteli, se pörhisteli heti itsensä. Sitä en tiedä miten se asettuu kasvamaan tuohon. Saako se juuriaan sinne lautojen väliin sinne missä on multa. Ja miten käy, kun laudat ja puut siellä sisällä alkavat lahotessaan alentua? Ja alkaako sohvan päällyslaudat lahota sopivasti, jotta siinä kasvaisi sammal? En tiedä mitä sohvan kanssa tapahtuu. Mutta märällä säällä sitä voi ihailla ja kuivalla säällä siihen voi aivan turvallisesti istahtaa.

Siis tässä kaunis sammalsohvani! Olkaa hyvä ja istukaa. Sohvan edessä on hevosenkengän muotoinen kivinen ruusupolku, jonka keskelle olen viime syksynä istuttanut 8 eri rugosalajia. Ne ovat vielä pieniä, mutta terhakoita. Ihan Ritausmaa myöten ne selvisivät hyvin talvesta.

Kauniina päivänä tässä voisi ihan kivasti juoda kahvet! 

Mutta tulevat vuodet näyttävät, mitä sohvalla saattaakaan istua joskus. Ehkä kukkasia?

Olen kansanpelimannin tytär. Siksi tähän Kesän tullessa ja Konsta Jylhä.

Saanko esitellä, sen oikean Metsätontun!

Kukas sieltä Ruusumuorin kahvilan ikkunasta kurkistaakaan. Ei kai vain ole itse Metsätonttu?

 

Metsätonttu: - Kyllä vain. Mikäs tämä Ruusumuori oikein onkaan?

Minä: - No se nyt on sellainen muori, joka kahvia keittelee ja pullia paistelee. Mutta mikä on Metsätonttu?

Metsätonttu: - Luulen, että olen se Ruusumuorin ujompi, vähän piilossa olevampi versio. Vaikka itsetuntoa on minullakin. Hoitelen tuota puutarhaa, mutta en minä mikään oikea puutarhuri ole. Joskus onnistun, joskus menee täysin pieleen. Enkä ole mikään pikkutarkka. Olen luonnon olento ja kaikkien kukkien pitää saada kukkia.

Minä: - No ei se Ruusumuori sen kummempi. Luulee osaavansa, mutta välillä saattaa pullat palaa uunissa. Mukava nähdä sinua kuitenkin.

Metsätonttu: - Voisin vähän esitellä sinulle tätä puutarhaa. Tässä on muuten minun hyvä ystäväni,

Metsäkauris. Tämä nyt on vaan symbolina tässä. Kyllä niitä ihan oikeastikin kulkee metsissä ja joskus hypähtelee tässä pihallakin. 

- Ja onhan meitä tonttuja tässä vaikka millä mitalla.

Tässä on oikein tonttujen tonttu, tämä isompi kivi. Se on tonttukivi ja markkeeraa maskuliinista voimaa. Vieressä on sitten feminiininen vastike, heh.

Ja puutarhatonttu tässä tämä pienin.

- Hm....mutta minä olen vikkelin!

 - Ja tuossa savusaunalla asuu tietenkin sitten ystäväni saunatonttu, mutta se kaveri vasta arka on. Harvoin sitä näkee. Joskus saunan lämmityksen päälle lauteilla kuorsaa.

- Viimeksi hän valitteli, että kun on kylmää. Saunaa lämmitetään vissiin harvemmin.

- Tästä pöydästä minä en oikein tykkää. On niin julmetun näköinen. Ruusumuori tykkäs, että tämä vanha paisuntakattila toimisi vähän niinkuin pöytänä. Ja kun se on punainen, niin teki siitä leppäkertun.

Liekö tämän ääressä moni on uskaltanut kahviansa juodakaan?

Minä: - Hei, johan paikan löysit! Sinä voisit vähän auttaa minua ja halkoa nuo pölkyt, mitkä jäivät pojiltani vähän kesken.

Metsätonttu: - Eihän sitä tiedä, jos joku päivä yllätänkin. Osaan käyttää kyllä sahaa aika hyvin, mutta en ole tohtinut vielä kirveeseen tarttua.

- Minulla on vähän toisenlaiseen hommaan nämä kädet. Kun rupesin tuota ruusutarhaa väsäämään.

- Nyt näytän mitä viimeksi olen väsännyt, katsohan. Tässä on mukava ottaa päiväunet! Tämä on nimittäin 'sammalsohva'!

- Vaikka en minä tiedä mikä tästä vielä tulee. Joskus ehkä kukkapenkki.

Minä: - Mitäs sinä tahtoisit nyt, kun noin odottavan näköisenä siinä istut? Ruusumuorilla on muuten aika hiljaista. Ihmisiä palelee eikä niillä ole noin lämmintä villapaitaa päällä kuten sinulla.

Metsätonttu: - Kerropa sille Ruusumuorille, että toisi kuumaa pakuriteetä. Jos se auttaisi noihin suonenvetoihin ja reisien kolotukseen.

- Puutarhatyö, varsinkin lapiotyö on raskasta. Ja nälkäkin minulla on. Yksi pulla tai kakunpala ei riitä. Tuo kaksi, kiitos!

Metsätonttu: - Enkös ole rakentajanakin aikamoinen? Tämä Onni-ruusu kasvaa niin kauheaa vauhtia, että tarvitsee kunnon asunnon. Ei heti seinät kaadu.

- Ja ikkunoista on ruusujenkin mukava kurkistella!

Ruusunpesä tai siis ruusun talo. Mutta minä annoin nimeksi Onnentupa.

Minä: - Muuten, oli kyllä ihan sattuma, että sinut tapasin. En tiennyt, että kun Ruusumuori kutsuu erään huopataiteilijan (Kaarina Sarviranta) töitä kahvilaansa esille, niin silloin sinäkin siihen tupsahdit. Aivan säikähdin, kun sinut siinä kahvilan kaapin päällä näin.

Metsätonttu: - No johan oli minun aika oikeasti tulla.

Metsätonttu: - Näissä kivissä on kuitenkin ollut suurin ja oikeastaan hupaisinkin työ. Kiviä kun kannoin pitkin metsiä ja mantuja, kauempaakin. 

- Tässä on mukava tepsutella. Ei kastu tossut kuten märässä ruohikossa.Tosin routa nostaa kiviä väliin ylös ja laskee väliin alas. Mutta polku on sellainen, ei se mitään asfalttia ole, eikä koskaan suora. 

- Noihin tulppaaneihin ihastuin kyllä kovasti. Laitan niitä lisää joka syksy. Samaan tahtiin kuin ruusujakin.

-Nyt pitäisi löytää joku mukava kolo nukkumapaikaksi...

- Tässä on  hyvä tuoksu, oikein unettavan mukava.

Hyvää kesäyötä!

Hyvin hiljaa....

Ps. Tämä tonttu on oman kyläläisen Kaarina Sarvirannan luoma, kuten monet muutkin tontun ystävät ja on tullut vieraaksi Ruusumuorin Kesäkahvilaan. Iloisesti tervetullut onkin!

Ennen näkemätöntä!

Johan on kevät! Ensin kylmää, sitten hellekausi ja lämpötilan pudotus yhtäkkiä 20 astetta alaspäin!

Koivu kukkii aivan kamalasti. Niitä norkkoja riittää nyt tuulen ja sateen jälkeen pihan peitolta. Ehkä parempi näin, sillä se siitepöly sotkee joka paikan. Mutta en ole koskaan ennen joutunut niitä haravoimaan kuin koivun lehtiä ikään. Olin minä ihmeissäni. Pari kottikärryllistä kannoin kompostiin. Tykkääköhän komposti niistä?

Kävin metsäretkellä etsimässä huhtasieniä, minkä sellaisen löysin jo omalta pihaltani. Ajattelin että sielläkin, vanhojen raitojen juurella, kuten kerran löysin. En löytänyt ainuttakaan. Mutta naapurin pihalla näin tällaisen ilmestyksen:

Jee!! Milloinkahan pääsen lähimetsiin safariajelulle?

Tämän olen nähnyt sitten ennenkin, mutta taas tuli aikavoitto. Yleensä täällä kukkii omenapuu juhannuksen aikaan. Mikä juhannus nyt on? Maailma on kyllä sekaisin. Onkohan ne Maan navat vähän keikahdelleet?

Ja arvatkaa, kuinka paljon kukkia tuleekaan kärhöön nimeltänsä White Swan?

Se tykkäsi kovasti liiterin lämpimästä seinästä ja vanhasta joustinpatjan rautaosasta.

Hyvää kesää! toivoo Metsätonttu

Pienet joutsenet!

Kolmas traktori toden sanoo!

Kuten jo viime syksynä todettiin, niin istuttaa ruusu, siihen menee ehkä kolme tuntia. Mutta repiä vanhat syvälle juurtuneet ruusupensaat irti! Siihen menee toista vuotta näköjään! Tai ainakin kolmen traktorin ja monen ihmisen verran työtä.

Tässä yritettiin ensin naapurin pikku traktorilla ja kauhalla, jopa liinan kanssa vetää noita pensaita irti. Tänä keväänä tuli siihen toinen naapuri vähän isommalla kauhalla ja yritti. Pintaa ruopasi ja rattaat jauhoivat saunapihan upoksiin. Ei auttanut. Tosin routakin oli vielä esteenä.

Mutta sitten tuli sellainen vehje, että oksat pois!! Todellakin. Nimittäin satuin olemaan kotona, kun tuohon pellolle tuli traktori kaivamaan ojia. Kiiruhdin toiveikkaana paikalle, että jos ja voisko, ja mitä se maksais jne. - Höh, ei mitään, eihän siihen mene kuin minuutti, kun tuossa ohimennen kaappaan ne kauhaani.

Ja niin se tapahtui! Se oli onnen päiväni! Olin surrut jo kamalasti, miten huonolla selälläni kiskon juuria. Siinähän menisi koko kesä!

Kyllä koneet ovat ihmeellisiä! Täytyy nostaa hattua ja kumartaa!

Noin se nappas pensaista kiinni ja nosti pois. Nyt olen istuttanut siihen kauniisti kaksi pilvikirsikkaa ja ystävältä lahjoitetun lumipalloheisipensaan. Tosin jälkihommia ja tasoittamista löytyy vielä tarpeeksi minullekin. Tuohon eteen haaveilen uutta grillipaikkaa. Saas nähdä, joko tänä kesänä?

Annetaan Loirille vuoro; Laivat puuta, miehet rautaa!

Energiasyöppöjä puutarhassani!

Blogissa Rikkaruohoelämää Between kertoi puutarhahuolistaan ja siinä sivussa muutkin. Hyvä aihe!

Minäkin. 

Maailma muuttuu. Luonto muuttuu. Sielläkin on siirtolaisia, pakolaisia, valloittajia vai miksi niitä nyt voisi kutsua. Loisia! Viemässä energiaa niiltä, joita haluaa kasvattaa, joille maan tarkoittaa.

Kun muistelen lapsuutta, jolloin minuakin vähän niin kuin pakotettiin leikkieni keskeltä sinne vihannesmaahan, perunamaalle ja mansikkamaalle, välillä kukkapenkkeihinkin perkkaamaan ja möyhentämään, niin muistan hyvin myös millaisia rikkaruohoja nyhdin. Oli juolasta, saviheinää, vesiheinää ja juolasta, juolasta, jonka valkoisia juuria sai perkata mullan seasta.

Mutta...en minä silloin nähnyt pelloilla esimerkiksi valvattia tai vuohenputkia. Mistä ihmeestä ne ovat ilmestyneet?!

Ne tulevat salamatkustajina, kun tuodaan etelästä tai muualta kukantaimia. Tiedän melkein hilikulleen, mistä tähänkin pihaan ovat tulleet esim. vuohenputki ja valvatti. Samperi!! Pikku pätkä juurta riittää yhtenä kesänä ja muutamassa vuodessa se on vallannut pihan.

Sanotaan, että sitä mitä löytyy pihalta, sitä kehosi tarvitsee. Kyllä sekin on totta. Nokkosta nyhdän talvenkin tarpeeseen ja vuohenputkiteetä keitän joskus. Mutta liikaa löytyy nokkosta kiusaksi asti. Juolaan ja valvatin vuoksi laitoimme aikoinaan perunapellon kesannolle. Siihen se jäi, kun perunoita sai kaupastakin, ja väkiä oli vähemmän. Nyt istutan siihen ruusuja. Syvemmällä, noin 20 sentin päässä kaivamalla tulee vastaan sininen savimaa. Toivon, että sieltä ruusuni löytävät kosteuden ja ravinnon.

Tämä maa on saarien ympärillä olevaa vanhaa merenpohjaa. Se on hiekansekaista, muhevaa ja hyvää maata. Mutta myös liian hapanta. Sillä kun meri häipyi, se jätti laaksoihin soita. Kukkamaissani viihtyy aivan liian hyvin suolaheinä ja peltokorte, vaikka kuinka kalkitsen. Näköjään ikuinen riesa.

Toinen hapan maan riesa voisi olla nurmikolla oleva sammal. Kuitenkin vähän ihmettelen, miksi sen pitäisi olla riesa. Minusta se on ihanan pehmeää kävellä. Ja vaikka sitä on, niin on kyllä nurmiruohoakin, aina vain hikeen asti leikata. Joten nurmikkoani en sure. Vanha maalaispiha saa olla sammaleinen. Tämän jutun käännän vielä positiiviseksi itselleni. Kerron siitä myöhemmin.

Olen nähnyt mitä on savimaa ja mitä on kivikkoinen maa. Joten kuitenkin minun pitäisi olla tyytyväinen tähän mitä on. Nyt kun kompostorini on alkanut toimimaan, ehkä se auttaa, kun taas kukkapenkkejäni käännän ja möyhennän sitä kompostimullan kanssa. 

Kiitos maa siitäkin mitä annat!  Ei rikkaruohokaan kasva köyhässä maassa.

Tämä on hieno! Apocalyptica ja Vuoren Kuningas!

Tarjanruusu - mielikuvitus lentää!

Olen ilolla seurannut joidenkin ruusujen mahtipontista kasvua. Nähtävästi juuret ovat löytäneet syvältä ravinteita savensekaisesta mullasta. Uudet varret ovat voimakkaita ja kurottavat korkeuksiin. 

Yksi tällainen, Tarjanruusu, kurkottelee päätänsä muutaman suuren kiven lomasta, missä sillä on varmasti turvallista ja lämmintä olla, kun kevätaurinko alkaa porottelemaan. Mutta kuinka surkea oli alku. Minullakin oli silloin surkea päivä, kun löysin yhden surkean näköisen ruusuntaimen vähän hyljätyn näköisenä erään rautakaupan oven pielestä. Sen kyljessä roikkui alennuslappua, mutta ei ollut kelvannut enää kenellekään.

Minä hellyn tuollaisiin reppanoihin Kaappasin sen kainalooni ja ilokseni huomasin omistavani ruusuntaimen nimeltä Tarja Halonen. Tutkin ruusun alkuperää ja löysin itseni jälleen Bengt Schalinin puutarhasta. Hänestä olen kirjoitellut aikaisemminkin. Ruusu on sieltä löydetty tuntemattomana ja nimeämättömänä ruusuna. Hoidossani se alkoi voimistua ja ehti jopa tehdä pari kukkaa samana kesänä. Kun siitä ei tiedetä enempää, niin minullahan mielikuvitusta riittää. Keksin tarinan:

" Vielä vanhemmilla päivillään Bengtin sydän kerran lämpeni. Hän oli tavannut aivan ihastuttavan rouvasihmisen, joka oli vieraillut hänen pihassaan. Bengt oli saanut niin paljon kehuja ruusuistaan ja puutarhastaan, että uni ei meinannut tulla yöllä. Arvokas rouva (nimeä ei tässä tohdi kertoa, ei Bengt itsekään) oli hyvin tietoinen hänen palkinnoistaan ja arvostuksesta ulkomaita myöten. Mistä hän olikaan tuon kaiken ottanut selvää? Miehen pää oli aivan pökkyrässä saamastaan huomiosta. Rouva tulisi pian uudestaan katsomaan niitä ruusuja, jotka eivät vielä olleet aukaiseet kukkia. Niin tapahtuikin. He istuivat sherrylasin ääressä puutarhassa monta tuntia, eikä useinkaan Bengt ollut sellaisessa keskustelussa viihtynyt niin hyvin. Hän oli kuin uudesti syntynyt!

Tälle ystävyydelle tarvittaisiin ihan oma ruusulajinsa. Niinpä Bengt vielä vanhoina päivinään innostui risteyttämään uutta ruusua. Hän teki tarkkaa työtä. Hän halusi luoda aivan uuden lajin, upean ja kauniin, ja hän voisi antaa sille arvokkaan rouvan nimen. Hän voisi lahjoittaa sen kasvamaan hänen puutarhaansa. 

Pari vuotta meni. Alkuihastus kuitenkin alkoi hiipumaan, sillä Bengt huomasi, että arvon rouva kujerteli yhtä innokkaasti muidenkin nimekkäitten miesten kanssa. Ja kerran hän kuuli erehdyksessä keskustelun, missä rouva mainitsi hänen nimensä ja nauroi. 

Bengt oli muutenkin ollut allapäin monesta huolesta ja vatsatauti vaivasi häntä. Hän katseli kehittämäänsä ruusua surullisena. Ei se kummosempi ollut, ei sellainen kuin hän siitä halusi. Eikä hän sitä arvon rouvalle antaisi, ei nimeäkään. 

Ruusu unohtui ilman suurempaa huomiota tai  kunniaa. Mutta ruusu itse ei surrut sitä. Se raivasi elintilaa puutarhassa ja alkoi kukoistaa. Sen luoja itse ei jaksanut enää kiinnostua ruusujen jalostuksesta. Hän oli viimeisinä vuosinaan enemmänkin innostunut alppiruusuista. Joten tämä ihastuksesta ja naisen hurmiosta syntynyt ruusu jäi vähän oman onnensa nojaan. Kaikissa taisteluissa yleensä ruusu on voittaja, kuten tämäkin laji. 

Kun se myöhemmin löydettiin, eikä sen risteytyksestä ollut enempää tietoa, ja kun ruusu katsottiin kuitenkin kauniiksi ja omansa arvoiseksi, sille annettiin nimi Suomen presidentin mukaan: Tarja Halonen. Tiedä häntä, olisiko Bengt ihastunut Tarjaan, mutta puutarha varmaankin olisi ollut heille yhteinen aihe. Olihan Tarja Halosella puutarhapalsta jo nuorena tyttösenä kaupungin laitamilla."

Vanha kaunis mies - Jippu laulaa kauniisti

Onnentupa

Kuka tietää mikä tai mitä on 'Onnentupa'? Netistä löytyi niitä jos minkäkilaisia; ravintolaa, lastentarhaa, hoitokotia ja kahvilakin esimerkiksi.

Minulle Onnentupa on satukirja. Pienille oppilailleni luin ja luetutin suomalaista  Martti Haavion satukirjaa 'Onnentupa', jossa kerrottiin Kissa Kirnauksesta ja Porjas Urheasta jne. Kirjan juoni oli etsiä kaunis ja kova äänisin laulaja. Kukkohan se oli. Tässä kirjassa kerrottiin myös sadusta 'Onnentupa', mutta siitä en paljoa muista.

Mutta... kun minulla on ruusu nimeltä Onni, halusin rakentaa sille ehdottomasti Onnentuvan. Olen suunnitellut sitä jo parin vuoden ajan. Ehkä ajatus lähti alkujaan siitä, kun eräs ruusuihminen näki, miten olin tukenut heppasilla muovijutuilla onnenruusuni. Hän nauroi ja sanoi: - Odotapas kun tuo ruusu kasvaa, niin nuo eivät tue mitään.

Minä siihen puolustauduin: - No odotahan. Minulla on vahvoja heinäseipäitä.

Nyt olen ystäväni avustamana rakentanut niistä heinäseipäistä onnenruusulle kunnon tuen. Junttasin maahan pesässä poltetut heinäseipään päät (eivät laho niin helposti) ja sahasin lahjoituksena saamiani harmaantuneit laudanpätkiä siihen ikkunoiksi. Siis minä kuvittelen, että ruusuni kurkistelee noista ikkunoista hyvinkin iloisena vielä korkeutta kasvaessaan. Tietenkin se pursuilee seinien lävitse sieltä täältä ja on tarkoituskin. Itse tykkään, että tuo tupa on ihan söpö. 

Kauniin harmaja tupa!

Siitä on ruusun mukava kurkistella pihan tapahtumia. Toivon että se hassuudessaan on myös tukeva.

Eihän se ihan yhtä tiivis ja jämerä ole kuin Porsas Urhean valmistama, mutta eiköhän se muutaman vuoden kestä.

Tähän sopinee 'humppa-humppa-hei!