Ruusunvarsi, elinvoiman ehto!

Aurinko paistaa. Elo voimistuu. Kaikki kohoaa ylös!

Kiertelin puutarhassa ihailemassa voimaantuneita ruusunvarsiani. Ne ovat kaivaneet juurensa vähän happamen maakerroksen läpi syvemmälle savimaahan. Sen saavuttamisen ilosta ne pukkaavat nyt voimakkaita varsiaan ylös.

Ruusuni! Minä tässä, nöyrin palvelijanne! Olen osannut tukea teidän kasvuanne, löytänyt teille pakkaanne. Osaan sen. Ja osaan kirjoittaa, vaikka nyt siirsinkin Ruusutarinakirjan ensi talveen. Teen siitä ehomman ja kokonaisemman. 

Jos joku epäilee kirjoitustaitoani, ajatukseni syvyyttä, voi kurkistaa mitä olen kirjoittanut ruusunvarren voimasta tässä sinä vuonna kun aloitin ruusujen kasvatuksen vuonna 2011. Se kirjoitus on pulpunnut myös itseni kasvusta, ihmisen kasvusta.

Ilo-ruusulla on vähän kuten alla äidillänsä Kempeleen kaunottarella alla vähän samaa lohenpunaa varressaan
kuin on kukinnossaankin.

Kempeleen kaunotar, taustalla köynnösruusuja peitettynä kevään ahavalta.

Malvaruusulla on tummanpunaiset varret.

Kun taas malvaruusun sukulaisella metsäruusulla on kanelinpunaiset.

Minette-ruusun varret ovat kauniin vihreät.

Orjanruusun uudet varret ovat samanvihreät kuin Minetellä, mutta vanhoissa varsissa
näkyy ruskeita kauniita juovia.

Nukkeruusulla on kauniin ruosteen-kuparisen väriset varret ja erottuu joukosta.

 Victory song!

Onko ruusu sittenkin liian ylhäinen kasvi minulle?

Koen mitä pahinta ruusukompleksia. Puran sen tähän. En usko, että olen ainoa, joka kokee joskus tämänkaltaista tautia puutarhassaan.

Olenko oikeassa sittenkin, että se mitä lapsuudessa koin ruususta, on totta? Että ruusu on liian ylhäinen minun maailmaani. Luulen, että blogini nimikin on jo suureellinen. Sivuilleni eksynyt voisi luulla tulevansa johonkin 'hienoon' ja siellä onkin vain joku kummajainen metsätonttu, joka unelmoi ruusutarhasta. Metsätontun taakse kätken tyhmyyttäni ja osaamattomuuttani. Tonttu tonttuilee.

Onhan ruusu kuitenkin ollut minulle kuin pelastava enkeli. Se on vetänyt minut syvänteistä silloin kun olin heikoilla. Sitten henkeni nousikin ihan ruusun tasolle, huomaamattani.

Nyt olen tullut ryminällä alas. Olen koko talven ajan pähkäillyt ruusutarinakirjasen tekoa. Olen sillä pyrkinyt tuomaan ruusua sieltä ylhäisyydestään enemmän pienen ihmisen tasolle. Sille tasolle, että osaamaton puutarhurikin voisi tosiaan haaveilla pienestä ruusutarhastaan. Joka ruusulla on oma ihmeellinen historiansa ja tarinansa, mutta myös tiedemaailman vaateet. Tarinoiden kautta haluaisin tuoda ruusun esille ihastuttavana persoonana, joka haluaa tulla kenen tahansa ihmisen luo. Se ei olisi pelkästään kartanoiden tai asiantuntijoiden ystävä, vaan myös tavallisen ujon tallaajankin. 

Kun olen saanut ensimmäisen tarinakokoelman valmiiksi, tulee heikkous. Onko siitä kukaan kiinnostunut? Osaanko edes kirjoittaa? Tehdä tarinoita, sadunomaisiakin juttuja ylhäisestä ruususta! Voiko ruusua käyttää noin? - Sinä et ole edes pätevä, kuiskaa 'pikkupiru' korvani takana.

Olen lueskellut käsiini saamia Suomen Ruususeuran painattamia Ruusunlehtiä vuosienkin takaa. Vanhoissa lehdissä on käyty kovaa keskustelua jo siitä, miten ruusuja saa nimittää. Sitä kuinka tarkka pitää olla siitäkin, mihin ryhmään ne luo kuuluvaksi. Tuntuu, että joka ruusukirja ryhmittelee ja jopa nimittelee ruusuja eri tavalla, riippuen tietenkin millä vuosikymmenellä kirjoja on kirjoitettu ja kuka niitä on kirjoittanut. Ota nyt sitten selvää, miten saa tehdä, miten ruusua saa nimittää!

En ole biologi, en asiantuntija enkä puutarhuri. Tontulla on vain rakkaus ruusuihin. Miksi ihmeessä minun pitää aina tehdä jotakin sellaista, mihin en ole perehtynyt syvemmin, mitä en ole opiskellut?Pitääkö kaiken olla niin syvällistä, oikeaa ja varmaa? Teen näköjään aina epäpätevänä jotakin. Olin aikoinani epäpäteva opettajakin 8 vuotta. Eipä silti, ympärilläni oli muitakin epäpäteviä. Isäni oli epäpätevä musiikinopettaja. Miehenikin oli työssään hyvin epäpätevä. Lohtuna kaikki tuo, sillä kunnioitus löytyy epäpätevyydenkin kompleksista, jos on uskoa itseensä ja päässä järki.

Nyt kompastelen epäpätevyyden kivikossa. Ympäristöpaineita! Kaiken tieteen ja oppimisen tarkoituksena kautta kaiken maailman ajan on ollut kehittää onnellinen ihminen ja onnellinen yhteiskunta. En luota siihen tipan tippaa. Ehkä juuri se, että on nähnyt tuon instituaalisen unelman rappion, saa minut aina yrittämään vain ittelläni. Sillä kai pyrin olemaan epäpätevä 'kirjailijakin', vaikkakin omakustanteisena. Mutta nyt annan ehkä periksi. Olkoon!

Viimeinen lyönti vaaleanpunaisille kasvoilleni oli kirjasen painamisen hinta. 100 kappaletta värikuvin, en kehtaa hintaa sanoa, mutta liian iso raha minun budjettiini. Kun alunperin asiasta keskusteltiin, hinta-arvio oli puolet pienempi.

Onhan minulla lohtuna tässä kissat (niidenkin hoidossa olen epäpätevä). Ja astrologia. Siinäkin olen epäpätevä! Tätäkö kaikkea tarkoittaa Pluton neliö MC:lleni. Se yrittää vetää minua maan tasalle, turhia kurottamasta. 

Ei kun lapiohommiin vain ja talon kivijalkaa pelastamaan!

Sittenkin! Carry on wayward Son! 

Tämän kappaleen pitää sitten soida niin isolla, että seinät raikaa!

Ilo-ruusu sai iloisen tuvan!

On ollut sellainen talvi täälläkin Pohjanmaalla, että maa ei ehtinyt paljoakaan routia, vain ehkä varjopaikoissa.

Olen melkein valmis inttämään, että pensaat ovat kasvaneet talven aikana. Onkohan se mahdollista?

Ainakin Ilo-ruusuni on jotenkin noussut korkeuksiin jo 2 metriä. En muista syksyllä sitä tällaisena nähneeni. Kyllä sitä kehuinkin!

Ja voimaantumisen palkaksi ajattelin antaa sille jonkinlaisen palkkion. Irrotin tuon vanhan metalisen kehikon ja annoin sen toiselle, pienemmälle ruusulle tueksi. Sitten hain liiteristä kuivumassa olevia pajuja. Asetin ne jäljellä olevaan lumeen vettymään. Ja löysin sopivia tukirimojakin.

Näpräsin tällaisen vähän iloisemman ja keveämmän oloisen tuvan Ilo-ruusulle tueksi. Tykkääköhän se tästä? Sen näyttää kesä!

Rapu-ihmisille kuulemma sopii tällainen musiikki: Bad moon rising (Ilkeä kuu nousemassa)!

Nythän on Rapu-kuun aika, jolloin on hyvä koulia taimia. En kuitenkaan usko 'ilkeään' Kuuhun, vaikka se lumisateen viime yönä toikin, ravitsee sopivasti jo kuivaa maata.

Mitä on Kappadokia? Osa 6: Mukavaa asumista ja olemista!

Vaikka piha tarvitsee vielä paljon työtä, niin ei sitä vanha jaksa ihan 'tolokuttomasti' siellä ahertaa.

Välillä on mukava istahtaa ja käydä uudestaan läpi kokemuksia tällä ikimuistoisella Kappadokia-matkallani. Joku asiasta kiinnostunut voi vaikka lukea tätä...

Mitä on Kappadokia?

Nyt kun olen kertonut ihmeellisestä vuosisatojen luolarakentamisesta, voin kertoa myös, mihin niitä tänä päivänä käytetään. Yhä vieläkin osa niistä on käytössä tavalla ja toisella. 

Ensinnäkin muinoin jo todettiin, että kyyhkysten uloste on tosi hienoa lannoitetta viljelyalueille. Muutenkin ne ovat mukavia lintuja, jopa kirjekyyhkysinä ovat toimineet. Luolaston yhteyteen rakennettiin niille pesäpaikkoja, oikein kauniisti neliöitä vieri viereen kuin koristuksia, joiksi ensin niitä luulinkin.

Turistit käyvät ihmettelemässä niitä Kyyhkyslaaksossa, jossa niitä on pesimässä runsain mitoin.

Kaupungeissa ja kylissä luola-asumukset ovat usein sulautuneet muuhun rakentamiseen.

Toisekseen ihmiset asuvat niissä yhä. Munkkilaaksossa pääsin vierailemaan yhdessä sellaisessa. Monissa paikoissa luolakodit ovat avoinna turisteille tulla ja  ihmetellä. Kunhan muistaa asettaa muutaman lantin emännän käteen.

Vierailin Marian luolakodissa, jossa etualalla hänen poikansa pitää pientä kahvilaa. Hänen sukunsa on asunut samassa luolastossa jo kolmatta sukupolvea. Ymmärsin, että Mariankin jälkeen poika sen ylläpitoa jatkaa. Tyttäret ovat aviossa läheisessä kylässä. 

Asunto näytti viihtyisältä ja mukavalta. Siinä oli keittiö-osio ja eri huoneita. Sain nähdä myös olohuoneen (jossa oli kaunis parveke ulkona) ja makuuhuoneen. Maria osasi hiukan englanninkieltä ja oli iloinen, kun sai jutella. Hän on aina viihtynyt asua tässä eikä kaipaa muualle. Hän kertoi, että koko seudulla on hyvät energiat. 

Sitten, tietenkin, noita luolastoja ovat hotellit käyttäneet yhdistämällä vanhan ja modernin turistien tarpeiden mukaisiksi. Luolastosta on kyhätty myös suuria ravintolatiloja, jossa on areena myös erilaisille esityksille. Yhdessä tällaisessa katsoimme kansantanssiohjelmaa juhlanillan merkeissä. Toisessa istuimme hartaana ja seurasimme sufilaisten tanssia. Tyypillisessä turkkilaisessa luolakahvilassa (joka toimi myös asuntona) myös vierailimme. 

Jopa autotallina toimi luola aivan mainiosti. 

Valitettavaa oli usein näky, jossa tuo luolan ja modernin yhdistäminen ei aina ollut harmoonisessa muodossa. Ja surkea näky myös tuolla museoalueilla olivat pellistä ja muusta tuulen kestävästä materiaalista kyhätyt rihkamakojut, joita usein oli vieri vieressä. Monet esineet olivat samoja, joita näkee ympäri maailman eri markkinapaikoissa. Ymmärtää voi, että näin kaikki yrittävät jotakin tehdä elantonsa pitimiksi. Mieluummin kuitenkin ostin jotakin turkkilaisilta naisilta, jotka istuivat kadun varsilla ilman kojua ja samalla tekivät käsin koruja ja nukkeja ynnä muuta nättiä. Kaupan päällisiksi sain heiltä iloisen hymyn, joka loisti myös heidän ruskeista silmistään.

Sufilaista meditaatiomusiikkia

Joka kevät varman päälle!

Onkohan joku muu kukka kuin krookus, joka ponkaisee ensimmäiseksi iloitsemaan kevään tulosta?

Krookuksista tulee aina mieleen eräs kohtaaminen Ruotsissa, jossa olin 'pienenä tyttönä' piikomassa eräässä perheessä. Lähdin eräänä kevätiltana aivan itselliselle kävelyretkelle (aina tenavia kädet täynnä yleensä). Näin erään aidan takana puun juurella elämäni ensimmäiset krookukset! Muistan sen hetken niin selvästi, kun 'oikahtelin' ja tuijotin niitä lumoutuneena, kun muualla ympärillä oli vielä lunta. Ihmettelin silloin, miksi en tuollaisia kotipaikkakunnallani näe.

Nyt näen ja jopa omalla pihamaallani. Minusta on ihana seurata niiden kukintaa siellä täällä. Enhän edes muista, mihin olen niitä aina työntänyt. 

Ja varmasti krookus on se ensimmäinen. Sitten vasta tulevat sinililjat ja lumikellot ja muut. Vai onko jotakin ennen krookusta?

Onko vielä muunkin värisiä kuin omani?

Krookuksethan menevät suppuun sateella ja kun taivas on pilvessä, näin myös yöksi. Tässä kuvassa kamera on seurannut kauniisti krookuksen avautumista ja ampiaisten koputtelua.

Ps. Vastaan itse (ei löydy keskustelijoita)  kysymykseeni krookuksen eri sävyistä. Löysin omalta pihaltani puhtaan valkoisenkin ja syvemmän violetin. Löysin myös lumikellon piilostansa, jonka olin jo aivan unohtanut.

Sitten onkin vuorossa sinililjat, esikot ja narsissit!

Mitä on Kappadokia? Osa 5: Alkukristittyjen seutua

Noin 2000 vuotta sitten kierteli mm. apostoli Paavali ja Barnabas näitä samoja seutuja Anatoliassa.

Raamatussa Matteuksen kirjassa oli lause: "Ja tälle kalliolle minä rakennan seurakuntani, ja tuonelan portitkaan eivät sitä voita." Tämän innoittamana louhittiin ensimmäinen kirkko Antakyan kallioihin. Apostoli Barnabasin johdolla kokoonnuttiin yhteen ja tätä joukkoa alettiin kutsua kristityiksi.

Kappadokiaan muodostui myös alkukristittyjen yksi ensimmäisistä seurakunnista. Aikojen kuluessa sinne rakennettiin luostareita ja kirkkoja. Mm. Göremen ulkoilmamuseo, joka on avattu yleisölle, on täynnä eri henkilöille pyhitettyjä luolakirkkoja kaivettuina nk. "keijukaisten savupiippuihin" kutsuttuihin kivimuodostelmiin. Niitä on tutkinut vuonna1741 tutkija Ranskasta nimeltä Paul Lucas. Jo silloin hän huomasi, että nämä olivat täynnä ihmisten luola-asumuksia. Hän nimitti asumuksia pyramiideiksi ja kirjoitti havainnoistaan raportin joka herätti suurta kiinnostusta aluetta kohtaan. Tämä alue on noin 32 km2. Kirkkoluolissa on kauniita monivärisiä maalauksia kuin kertomuksia ja ovat yhä osittain näkyvillä. 

Kulku näihin luola-asumuksiin ei ollut mitään helppoa tänä päivänä. Niihin johti kapeat porrasmuodostelmat, sisäänkäynti oli hyvin ahdas ja itse kirkot kooltaan aika pieniä. Ja kun ottaa huomioon suuren turistitulvan (pelkästään Suomesta 8 linja-autoa), oli ahdasta kulkea ja katsella. Näissä kirkoissa oli maalauksia mm. seuraavien pyhimysten kunniaksi: Pyhä Basileios Suuri, Gregorios Nyssalainen, Gregorios Nazianzilainen, Pyhä Gregorios Voittaja, Pyhä Barbara. Kirkoilla oli myös hauskoja nimiä; Pimeä kirkko, Tokali-kirkko (kauniita sinisen sävyisiä maalauksia Jeesuksen elämästä), Sandaalikirkko, Omenakirkko, Käärmekirkko (Pyhä Yrjänä taltuttaa lohikäärmeen) jne. jotka olivat pyhitetty erilaisille henkilöille ja tarinoille. Göremessä sijaitsee myös kuuluista munkki- ja nunnaluostarit. Miksiköhän näitä luostareita yhdistää alla oleva käytävä? Luostarin huoneet ovat monikerroksisia. Sisällä ei saanut valokuvat.

Voitte kuitenkin arvata, ettei alkukristityilläkään ollut turvallista elämä näin vilkkaassa paikassa (silkkitie). Näin ollen nuo maanlaiset kaupungit usein olivat myös kristittyjen turva- ja piilopaikkoja. 

Minä yritin kuvata paikkoja ilman ihmisiä. Siksi kiipesin usein sellaiselle paikalle, josta sain näkymää laajemmalle. Tuossa oikealla kuitenkin ne kaksi luostaria. Huomatkaa kuvissa kuinka paljon siellä kukki jo useat kirsikka- (jo kukassa) ja muut hedelmäpuut, joita on istutettuna laajoin mitoin alueella.

Eikä tässä vielä kaikki. Jatkan kuvilla nykyisestä asumisesta näissä luolissa.

Vanhaa kirkkomusiikkia 

Kivet, puutarhurin kirous vai aarre?

Koska minulla on tässä vanha kyhmyinen maalaispiha, jota ei ole juurikaan tasoitettu tai edes kylvetty, saati sitten lannoitettu tai myrkytetty, joudun usein taistelemaan ruohonleikkurin kanssa.

Pihan kyhmyt näyttäytyvät vanhojen pihakoivun juurina ja maasta ylös työntyvinä kivinä. Arvatkaa vain kuinka paljon olen kuoppia täytellyt ja kamalia ruohomättäitä repinyt. Olen kaivellut ystävienikin avustuksella pienempiä kiviä ylös. Siltikin. Vanha leikkuri rämisi ja viimein samahti. Syksyllä korjautin uuden ruohonleikkurini siivekkeen. 

Nyt ajattelin pyytää traktoria avuksi. Ensimmäiseksi traktori nosti vanhan tuomenjuurakon pois talon eteisen edestä. Se kukki kauniisti, mutta sitten sen useinkin täytti hyönteisten joukot ja sitä oli surullista katsella. Nyt tilalle tulee ruusu. Kas kummaa! Eipä silti. Yhä löytyy tontilta tuomikin. Pitää se olla!

Traktorimies olikin sellainen mies, joka kiviä koputtelemalla kuuli äänestä, mikä on ylös nostettavissa ja mikä ei. Joten vielä jäi joukko kiviä maahan, varsinkin portaiden eteen. Jospa ne peittyy tasaisiksi, kun ajan siihen sepelikuorman. 

Kivien ylös kaivamisessa on aina tietty jännitys. Minkälainenhan aarre sieltä nousee?

Monta kiveä traktorin piikit ottivat ja nostivat parkkipaikan viereen kiviaidaksi. -Tämä on sellainen kivi, jota ei pikkutraktrorilla nosteta, tuumasi traktorimies. - Mitä tehdään? Laitetaanko kivi takaisin ja jätetäänkö tuohon?

Kiveä katseltiin edestä ja takaa, päältä ja alta. Sitä pyöriteltiin traktorin kouralla ja löydettiin siitä uusi kahvilapöytä tai pienten asiakkaitten kiipeilykivi. Siihen se jäi. Ja emännälle pikkuisen tasoitustöitä. 

Kun harjasin harjalla ja vedellä valelin, kivestä tuli esille kaunis vaaleanpunainen graniittikivi. Siis aarre sellaisena! Kiitos maan maahisille!

Vielä kerran, jottei unohdettaisi sitä kun Suomi nousi, Loordi!