Kivet, puutarhurin kirous vai aarre?

Koska minulla on tässä vanha kyhmyinen maalaispiha, jota ei ole juurikaan tasoitettu tai edes kylvetty, saati sitten lannoitettu tai myrkytetty, joudun usein taistelemaan ruohonleikkurin kanssa.

Pihan kyhmyt näyttäytyvät vanhojen pihakoivun juurina ja maasta ylös työntyvinä kivinä. Arvatkaa vain kuinka paljon olen kuoppia täytellyt ja kamalia ruohomättäitä repinyt. Olen kaivellut ystävienikin avustuksella pienempiä kiviä ylös. Siltikin. Vanha leikkuri rämisi ja viimein samahti. Syksyllä korjautin uuden ruohonleikkurini siivekkeen. 

Nyt ajattelin pyytää traktoria avuksi. Ensimmäiseksi traktori nosti vanhan tuomenjuurakon pois talon eteisen edestä. Se kukki kauniisti, mutta sitten sen useinkin täytti hyönteisten joukot ja sitä oli surullista katsella. Nyt tilalle tulee ruusu. Kas kummaa! Eipä silti. Yhä löytyy tontilta tuomikin. Pitää se olla!

Traktorimies olikin sellainen mies, joka kiviä koputtelemalla kuuli äänestä, mikä on ylös nostettavissa ja mikä ei. Joten vielä jäi joukko kiviä maahan, varsinkin portaiden eteen. Jospa ne peittyy tasaisiksi, kun ajan siihen sepelikuorman. 

Kivien ylös kaivamisessa on aina tietty jännitys. Minkälainenhan aarre sieltä nousee?

Monta kiveä traktorin piikit ottivat ja nostivat parkkipaikan viereen kiviaidaksi. -Tämä on sellainen kivi, jota ei pikkutraktrorilla nosteta, tuumasi traktorimies. - Mitä tehdään? Laitetaanko kivi takaisin ja jätetäänkö tuohon?

Kiveä katseltiin edestä ja takaa, päältä ja alta. Sitä pyöriteltiin traktorin kouralla ja löydettiin siitä uusi kahvilapöytä tai pienten asiakkaitten kiipeilykivi. Siihen se jäi. Ja emännälle pikkuisen tasoitustöitä. 

Kun harjasin harjalla ja vedellä valelin, kivestä tuli esille kaunis vaaleanpunainen graniittikivi. Siis aarre sellaisena! Kiitos maan maahisille!

Vielä kerran, jottei unohdettaisi sitä kun Suomi nousi, Loordi!