maanantai 2. marraskuuta 2015

Olen oppinut...

... että ruusu voi olla elämää suurempi symboli. Sitä elämää suurempi, minkä minä ymmärrän elämäksi.

Se on symboli rakkaudelle ja huomiolle toista kohtaan


Se laajentaa maailmankatsomusta ja ihmiselämän ymmärrystä oman historiansa kautta .


Se symboloi sotaa ja rauhaa, ihmisen unelmia ja tuskaa, peittää totuuksia ja on salamyhkäinen.


Se antaa hohdollaan valoa, lämpöä ja uskoa elämän voimaan ja mystiikkaan.


Se kuvaa myös naisellisuutta ja sitä naisen syvintä, mitä mies aina kaipaa.


Se kuvastaa avoimuutta ja rehellisyyttä kuin myös  intohimoa ja petosta.


Se on haavoittuvan herkkä ympäristön vaikutteille ja tunteille, ja se haavoittaa yhtä lailla ympäristöä ja ihmistä piikeillään ja odotuksillaan.


Se on myös ylpeä, liehakoiva ja pöyhkeä. Jos katsot sitä, näet osan itseäsi sen peilistä.


Se ei unohdu mistään siitä, missä sitä on käytetty hyväksi, käytetty koruna, käytetty rakkauden tai omistavuuden symbolina, vallan ja kunnian merkkinä tai syvimmän tuskan muistona. Se ei unohda ihmistä, kuten ei ihminen unohda sitä ja sen kautta kokemaansa.


Ruusu on symboli elämälle ja kuolemalle ja tuon puoleiselle, jonne saatamme toista ruusujen kera.


Kunnioitettu!

Hildegard von Bingen - Music and Visions


sunnuntai 1. marraskuuta 2015

Pyhäinpäivän ajatuksia


Juttelimme ystävän kanssa pyhänpäivän sisällöstä.
- Kenet läheisistäsi sinä haluaisit vielä tavata?

Ystävän silmät kertoivat paljon.
- Oikeastaan isäni. Olisi helpottavaa saada keskustella isän kanssa.
- Minulla ihan sama juttu. Isä sanoi viimeisinä päivinään minulla näin: - Haluaisin niin monesta asiasta sinulle puhua, mutta en jaksa koota enää ajatuksiani.

Näin isä ilmaisi minulle paljon. Hyvin paljon. Mutta ei jaksanut puhua, enkä sitä vaatinut.

Lainasin Claes Anderssonin runokirjan. Sattumalta kirja kertoi juuri Pyhäinpäivän asioista, siitä mitä on vanheneminen ja kuolema, kuolleet läheiset.

Tässä yksi hänen hyvin puhuttelevista runoistaan kirjassa Ajan meno, vuosi 2007. Tämä runo ei välttämättä ole niin 'kaunis', mutta lohduttavan realistinen.

Vainajien huulet sulavat lumen alla
Valokannen alla he makaavat puikkoina

Valokannen alla he makaavat puikkoina
He makaavat kerroksittain

He makaavat kerroksittain
Heidän mustat silmänsä näkevät meidät näkemättä

Heidän mustat silmänsä näkevät meidät näkemättä
He näkevät mitä emme näe mutta eivät mitä näemme

He näkevät mitä emme näe mutta eivät mitä näemme
Miten eläimet ja ihmiset putoavat pelistä

Miten eläimet ja ihmiset putoavat pelistä
Miten maa ilma ja vesi putoavat pelistä

Miten maa ilma ja vesi putoavat pelistä
Ja muutumme näkyviksi heille joita emme voi nähdä

Uskomme  vainajien näkevän meidät koko ajan
Uskomme olevamme heidän uniaan

Sen rakkauden takia joka ei vaadi mitään eikä mitään saa
Sen rakkauden takia joka ei vaadi mitään




tiistai 27. lokakuuta 2015

Linnanmäen Kaunottaren tuki tuli valmiiksi!

Linnanmäen Kaunotar voi kasvaa yli kahden metrin korkeuteen, on iso pensas, kertoo kirja (Blomqvist, Rosor i Norr).

Minun Linnanmäkeni on pimpinella-rivistössä (spinossissama-ryhmä) ja on jo nyt kasvamassa ylitse muiden. Muut kun ovat nättejä pyöreähköjä palleroita, niin tämä havittelee yläilmoihin. 

Siksipä rakensin sille tuen. Uskon, että muut ruusut siinä rivistössä pärjäävät ilman.

Tietenkin Linnanmäen tuki pitää olla jotain, joka muistuttaa huvipuisto Linnamäen muotoja vauhtihirviöineen. Yritin siis rakentaa sen ympärille jotain vuoristoradan näköistä. Vuoristoradan silmukoihin punoin pieniä pajupalleroita keikkumaan tuulessa. Otapa ruusunoksa siitä sitten kiinni!! Tuki on tarpeen senkin vuoksi, että ruusu tekee edellisvuodenkin oksiin kukkia, joten sitä ei juurikaan tarvitse leikata.

Toivon, että nyt tämä ruusu tuntisi jotakin kodinomaista tekeleestäni.



Ps. Kun aikaa tuosta tuen teosta on kulunut kaksi vuotta, niin liitän tähän kesän 2017 kuvia samasta ruususta. Kuinka upeasti se kukkikaan! Huomaa, tuo korkeus on yli metrin, joten kuvasta näkyy kuinka suuret, upeat kukat sillä on. Mihin se ehtineekään seuraavassa kahdessa vuodessa?




Näin tehtiin: Linnanmäen karusellin urkumusiikki soi jälleen!


sunnuntai 25. lokakuuta 2015

Tehtyjä ja tekemättömiä!

Olisi helppoa syyttää kesän sateita, kylmyyttä ja harmautta, koska monta asiaa jäi tekemättä.

Mutta monta asiaa tein! Katsopa mikä muuttui, mutta minkä olisi voinut enemmänkin muuttaa. Kaivan esille pihani rumat pihanurkkani, josta tässä viime talvinen näkymä.

Liitän näkymät tähän ja sen mitä on nyt ja mitä vielä jäi tekemättä:


Ruma kohopenkki jota tuin vanhoilla laudoilla, antoi tänä kesänä suuren kurpitsasadon. Tosin kohentelin vähän sen ulkonäköäkin humoristisella tavallani. Ensi keväänä voin ottaa tuet pois ja kasvattaa siinä kurkkuja.




Talon puuttellinen vanha rakentaminen (raha- ja ainespuute alkujaan) näkyi kivijalassa, jota on nyt avitettu kaivamalla ympärille salaoja- ja ränniputket. Suurin työ tänä kesänä, mutta jopas muuttui ulkonäkö ja turvallisuus!



Tosin olen nyt tehnyt sepelille kunnon tuen ja osaksi jo kantanut siihen päälle pyöreitä kiviä. Toivottavasti näky entistään kaunistuu ensi kesäksi.



Vanhasta kesäkeittiöstä oli vielä jäljellä vanha muuripata ja hellan torniosa. Ne olen nyt saanut ne raivattua pois, ja tilalla kasvaa jo komeasti valkoinen rugosaruusu Nyveldt. Se raukka olisi tarvinnut pitemmän ja lämpimämmän kesän. Eiköhän ruusu näytä voimansa ensi kesänä!


Tämä navettapiha on puhdistanut kasvonsa täysin! Pajut on kaivettu pois! Vanha jäteläjä poltettu! Maapohja sai uutta maata ja tasoitettiin (kiitos tästä naapurille). Kylvin heinän ja istutin puita ja pensaita. Kesän toinen suuri työ! Ja ruusuillekin löytyy lisätilaa!


Pellon pää neljä vuotta sitten. Yhtä pajukkoa. Poika pani sen matalaksi. Siitä sen siistiytyminen alkoi. Osa alueesta tuli Jätinkirkon parkkipaikaksi.




Monet jo harppoivat parkkipaikalta pihalleni tuon ojan yli. Nyt kannoin vanhan ulkoeteisen lattiajäännöksiä siihen, joista on tarkoitus tehdä väliaikainen silta. Toivon, että voin sitä vielä tänä syksynä kaivella. Miten lie sillanrakennustaitojeni?


Kesäkeittiön kivikkopohjan sain tehtyä. Istumakehikko odottaa navetan varastotiloissa. Aina siirtyi tuo muuraushomma, usein sateidenkin vuoksi. Toiseksi siksi, että en vain ole osannut tarttua siihen, vaikka olen saanut monenlaisia ohjeita. Tämä alue saa odottaa ensi kesää. Suunnitelmana on siirtää myös kylpyhuoneen amme siihen. Mitenkähän se toimisi? Huh!


Köynnösruusu Pohjantähti jutteli minulle syksyn aikana tarpeistaan. - Tämä seinä ei riitä minulle! se sanoi. Ja totta. Sen oksat kasvoivat varmaankin sateen ansiosta korkeuksiin ja roikkuvat pitkin pituuttaan siellä täällä. Olen eräänkin kerran sen piikkeihin tarttunut ja huulenikin se kerran jo rikkoi.

Ruusu tarvitsee aivan erityistä tukea. Aloin miettiä mitä ja päässä kasvoi suunnitelma ruusuportista navettarakennuksen ja kahvila-aitan välille. Naapuri tulikin hätiin ja tarjosi jo värkkiä siihen. Mutta siitä kerron ensi keväänä! Nyt tuen noita jättioksia muuten ja katson mitä ne keväällä sanovat. Etualalla olevan kärhön olen tukenut ylemmäksi.


Näin se elämä puutarhassa menee eteenpäin! Ei ole taantumaa, eikä pysähdystä! Ainakaan vielä!

Anssi Kela ja Levoton tyttö!

perjantai 23. lokakuuta 2015

Syksyn ruusut herättelevät minua filosofoimaan!

Jotenkin syksykin oli lohduton, varsinkin tämä lokakuu. Harmajaa, sateista, sumuista, mutta kuitenkin aika lämmintä. Meidän seudulla ruska jäi harmaanruskeaksi monilla lehtipuilla. Myös puutarhani värityksessä. Ne joiden piti loistaa kultavärityksillä, roikottavat lehtiä ruskean ruttuisina. Useat ruusutkin vain pudottivat lehtensä, aivan liian aikaisin.

Näin on vuodenajat erilaisia, joskus yllätyksellisiäkin.

Muistan, että viime syksyn värityksessä oli Nukkeruusu kaikkein kaunein. Nyt valitsin kauneimmaksi Raahen seminaarin ruusun, jonka alkuperä on osin arvoitus. Kauniin herkkä oli myös metsämökin ruusu. Tuo seminaarin ruusu on minulle hyvin merkityksellinen. Minä itse en koskaan mennyt seminaarin oppiin, vaikka moni ystäväni minua sinne usutti. Nyt seminaaria ei enää ole. Sieltä on kulkeutunut itse ruusu minun luo. Kerron tämän tarinan vielä tässä, kun ehdin. 



Jos jotain ruusua kaipaa pihamaalle oikein kevättä, kesää ja syksyä kaunistamaan ja omalle yksityiselle paikalleen, niin siihen kannattaa istuttaa punalehtiruusu. Näin sen kerran suurena yksittäisenä pensaana erään maatalon pihamaalla Etelä-Suomessa ja ymmärsin heti, ettei sitä pidä istuttaa ryhmiin. Sen aina punertavat lehdet ovat kauniit ja herkät punaisine varsineen, ja sen kiulukat todella kuin pieniä rubiineja. Minulla se kukki vielä aika harvakseltaan, mutta auta armias tuota rubiinipensasta, kun se oikein innostuu.


Poimin viime syksynä keijunruusun kiulukat, jotka kuivuivat hyvin halkaistuina ihan paperin päällä ilmalämpöpumpun alla ja olivat todella hyviä. Nyt kun Valamonruusu kukki niin ahkerasti, toivoin, että siltä saan kiulukat. Ne eivät vain ehdi kypsyä kunnolla. Joten taidan poimia nyt Olkkalan kiulukoita (alla), joita nyt on paljon. Kiitos Olkkalalle!


Olkkala-ruusun kiulukoita
Monet rugosat olisivat halunneet kukkia todella paljon, mutta näin rutisti syksy monet runsaat nuput märkyydellään ja yhden viikon hallaöillä. Toivon, että rugosaruusuni eivät siitä loukkaantuisi.

Nyveldt White 
Samoin matala maata pitkin kasvava Rosalina työnsi innokkaasti nuppuja ja ehti kukkiakin koko syksyn, mutta ei tarpeeksi. Huomasin, että se oikein innostui tuosta sepelistä ympärillään. Se on tällä hetkellä vehrein ruusu ja jatkaa kasvamistaan. Se onkin mukavasti loivalla kasvupaikallaan rugosaryhmän nurkassa, takana iisoppia. Polun viereen istutin punaisia tulppaaninsipuleita yhdessä harjaneilikan kanssa. Toivon, että Rosalina hyväksyy ne kaikki kaverikseen. Rosaliinan juuret ovat kuitenkin syvällä, kun taas iisoppi ja harjaneilikka kasvavat pienillä juurillaan lähellä maan pintaa.


Huokaan itselleni. Huomaan, etten ole totellut kaikkia hienoja ruusunkasvatuskirjoja enkä niiden neuvoja. Myönnän, että kasvatan ruusuja usein omalla intuitiollani. Kuitenkin minun on pakko ottaa huomioon monta asiaa: kasvuvyöhyke, lajike, maalaji (hapan multa 20 cm, sitten savi), paikka (kalteva, kuiva ja aurinkoinen, ehkä liiankin, kun puusto ei ole vielä kasvanut), lannoitus (tuhka ja komposti), omat tiedot, kirjojen tiedot, puutarhassa vierailijoiden tiedot, muiden puutarhureiden tiedot, kevään ja kesän sää, talvi ja lämpötila.

Kaikkein eniten kuuntelen kuitenkin itse ruusua. Ruusupensas joskus vain ohimennessäni tai sitä katsellessani pyytää minua kuuntelemaan. Pysähdyn ja juttelen ruusun kanssa. Usein vaistonvaraisesti hoitelen sitä. Ihan totta! Eikö ole niin, että vuorovaikutussuhteet ovat maailmassa tärkeimmät, niin perheen, ystävien, yleensä ihmisten, eläinten ja kaikkien kasvien kanssa! Kaiken, millä on oma värähtelynsä, energiansa ja geeninsä, sekä kaikki menneet elämät! Tuota viimeksi mainittua voi hyvin monet epäillä. Mutta kun olen tutustunut esim. ruusujen historiaan, niiden kulttuuriin ja vaeltelemiseen, uskon, että ne kantaa tätä kaikkea muistoa, myös vanhempiensa muistoa ja ympäristötekijöitä. Kuten me ihmisetkin! Usein tiedostamatta.

Olen aina tuntenut vetoa alkuperäiskansojen musiikkiin, kuten intiaanimusiikkiin. Toivon, että lukijani pysähtyisi kuulemaan tätä. Kannattaa katsella myös alla oleva linkki Roses of Time!

Nautitaan tästäkin ajasta, jolloin voi pysähtyä hoitamaan myös itseä, kehoa ja ennen kaikkea sydäntä.

lauantai 17. lokakuuta 2015

Ruusuista luovuutta

On se kumma, että sellaisen tavallisen puutarha-aherruksen lomassa tekee aina mieli tehdä jotakin hassua. Vaikka luulen, että tämäkin hassu vielä kiittää minua. 

On nimittäin ruusuja, jotka joko lamoavat tai sitten kasvavat korkeutta ja ovat talvella lumen painosta vaarassa katkeilla. Metsätonttu rientää apuun.

Liiterissä on vielä heinäsiepäitä ja navetassa monet niput kuivatettua pajua. Pajun liotan pienessä lammikossani päivän tai pari. Ja johan on mukava leekata!

Ainoa mistä en tykännyt, niin kiiltävä rautalanka. En löytänyt tällä kertaa muuta. Niitäkin on monta lajia, yksi sellainen huomaamaton ruskeahko.

Toinen hankaluus on aina saada rautalanka kierrettyä lujalle yksin käsin. Mutta kun äheltää niin jotenkin se onnistuu.

Ensin tein Herttoniemen Helenalle tällaisen ihan tavallisen tuen. Herttoniemi on korkea, kauniisti kukkiva löytöruusu, jonka olen istuttanut Minetten viereen, jotta se 'katteuksillaan' katsoisi, kun toinen vaaleanpunainen kaunotar kipuaa korkeuteen. En voi olla laittamatta kesän kukkaa tähän blogisivulleni. Sen lehdistö tammen suojassa on vielä täysin vihreä, suorastaan vehreän vehmas. Se ei välittänyt pikkupakkasista, kuten monet rugosa-ruusut, joiden lehdet ovat jo ruttusen ruskeita.

Kukka vieressä on kuitenkin kesän muistoja.

Mutta auta armias, kun pääsin Sointu-ruusun kimppuun. Sekin on kasvanut aika vauhdikkaasti ja ojentelee oksiaan laajalle sinne tänne. Hullussa päässäni kuvittelin, että osaan tehdä sille musikaallisen tuen pajusta, nimittäin nuottiavaimen. Höh! Eihän minulla niin pitkiä pajuja edes ollut, joten tyydyin ruusuiseen 'puolinuottiavaimeen'. Ensin toiselle puolelle ja sitten toiselle.


Kuten kuvasta näkyy, Sointu on jo pudottanut osaksi lehtensä. Oikealla hetkellä taiteilin varmaan tukea, koska pensaassa on hirveän piikkiset varret. Se katsotaan rugosaryhmään kuuluvaksi, vaikka onkin ristetetty toisenlaisen ruusun kanssa  (Joy & Kahilan kaunis ruusulapsi). Puuosa on tuossa vielä tuoretta, mutta harmaantuu jo ensi kesänä.





Saan olla varovainen, että en innostu liikaa tukien kanssa. Onneksi esim. tarhapimpinellaruusut luovat niin kauniita pyöreitä ja pystyjä pensaita, että niitä ei tarvitse tukea, eikä monia muitakaan. Eikä olisi kaunistakaan, jos heinäseipäitä törröttäisi pitkin tarhaa. Olenkin pyrkinyt siihen, että löytöruusut, jotka ovat etupihalla siellä täällä, ovat harmaine tukineen, mutta tuossa rugosatarhassa olen käyttänyt pajua. Jonkinlainen kokonaisuus sentään pitää olla.

Mitenkähän käy, kun pääsen Linnanmäen kimppuun, joka on myös korkea pensas. En voi mitään sille, että mielikuvitus alkaa naurunhyrähdyksin liikkua.



perjantai 16. lokakuuta 2015

Voiko ilman karpaloita elää?

Ihan samoin voisi kysyä: Voiko suomalainen elää ilman metsiä ja soita?

Minä en voi. Huolestuin jo tilanteesta, jotta jäänkö tämän talven ilman karpaloita. Lempipaikastani ei saanut kuin pari litraa ja annoin sen pienen ystävälleni, joka voi elää ilman karpaloita, mutta harvinaisena herkkuna piti sitä.

Nyt minua vietiin karpalosuolle! Kiitos ihana Ritva!


Suo oli tosi vetelä. Ei siellä olisi voinut liikkua ilman Nokian Kontioita. Kaikki muu hyvin, mutta varpaita alkoi palella kylmässä suovedessä. Marjoja oli yllin kyllin. Nyt vain haaveilen sinne toista reissua. 


Minä olen aina viihtynyt soilla. Siellä se tuoksu ja energia on aivan toisenlaista. Ja ne värit silmien edessä kun löntystän mättäältä mättäälle. Aina vain ihailen noita eri sammallajeja, joita en osaa nimetä kaikkia.




Ritva ohjasi minut metsän syvyyksiin, josta löytyi kota! Kun siellä nuotion sytytti, niin johan varpaat lämpeni ja kahvi maistui. Yhä ja yhä uudelleen suomalainen rakentaa noita 'piilopirttejä' metsiin. Vaikka vainoja ei olekaan, niin sitä henkistä vainoahan sinne paetaan kiireen keskeltä. Tietenkään en kerro karpalopaikkaani saatikka sitten tätä kodan paikkaa. Heh! 


Perkaaminen vielä edessä, se ikävin homma. Miten te käytätte karpaloita? En ole vielä koskaan raskinut tehdä niitä mehuksi, hilloksi tai sopaksi. Olen aina syönyt ne siltään hunajan kanssa, tai karpalorahkana. Jouluisen ehdoton numero on karpalojäädyke! Muistan erään bloggaajan kertovan kuinka siitä saa hyvää tuoremehua. Kas tästä löytyy resepti! Löytyy kommenttien joukosta!

Boheme - Deep Forest