Tarinaa "Elleninneilikasta"

Kaivoin toissakesänä eräästä kukkapenkistä vähän liian ahtaalla olevan neilikkalajin nimeltä Ellenin- neilikka joutomaahan talvea viettämään. Tänä keväänä laitoin sen ruukkuun kasvamaan. Siitä se on tykännyt. Saa olla komeasti esillä!

Tämän neilikkalajin taustalla on monisäikeinen tarina. Ihmisten polut välillä unohtuvat yksin kulkemaan, välillä risteilevät ja kohtaavat. Tarinani alkaa pienestä punaisesta mökistä, jossa asui eräs Ellen pienen poikansa kanssa. Hänellä oli kutomakone, jonka avulla hän varmaan elätti itseään ja poikaansa. Ellenistä tuli äitini ystävä ja he vierailivat paljon toisissaan. Minullekin Ellen kutoi oikein lampaan pökkimät damaskit, joita oli pakko kovilla pakkasilla pitää ja jotka kutittivat aivan kamalasti. Elleniä ja äitiäni yhdisti käsitöiden ohella myös puutarhan hoito ja kukat.

Ellen meni naimisiin ja muutti pois. Muistelen, että Ellen ja äitini tapasivat joskus sen jälkeenkin.  Mutta sitten äitinikin muutti pois. 

Lähdin kerran katsomaan Titan puutarhaa ja eksyin väärälle puolella jokea. Siellä oli kuitenkin talo, jonka pihamaalta eräs emäntä neuvoi minua pysäköimään autoni metsätien varteen, josta löytäisin pienen kävelysillan Titan puutarhaan. Sitä kävelin ja luulin tulevani aivan satumaahan. Niin kaunista ja mystistä oli siinä paikassa.

Tita kertoikin minulle, että tulin siltaa, jota ei monikaan toinen ihminen ole juuri kulkenut. Tämä "toinen" oli Elsi-niminen tyttönen, jota Tita kutsui melkein omaksi tytökseen. Niin usein tuo tyttö kipitti Titan puutarhaan. Ja juuri tuolle tytölle oli tuo silta rakennettu, jottei hänen tarvitsisi kiertää kaukaa ylittääkseen jokea.

Sattuma oli, että tunsin saman Elsi-tyttösen, mutta nyt jo aikuisena. Mutta Titalta vasta sain kuulla, että tämä Elsi on äitini vanhan ystävän Ellenin lapsenlapsi. Ja talo, mistä Elsi kipitti naapuriin, oli Ellenin piha, missä hänen puutarhansa kukoisti ja oli kuulu kylällä. Nyt Ellen-mummoa ei enää ollut.

Samalla reissulla pyörähdin myös Jari Särkän Perennataimistolla. Näin siellä silloin tuon kauniin valkoisen neilikan ja aloin kysellä sen nimeä. - Se on Elleninneilikka nimeltään, vastasi Jari. 

Minua ihan värisytti, kun kyselin edelleen: - Miksi juuri Ellenin? - No tuolla kylällä eli Ellen, jolla oli kaunis puutarha ja hän kerran toi tuota harvinaista kukkaa minulle. Koska kukka oli ennen tunnistamaton laji minulle, nimesin sen Ellenin neilikaksi.

Juuri samasta Ellenistä, äitini ystävästä ja Elsin mummosta Jari puhui. Ihmeellinen sattuma!!Olihan minun ostettava Elleninneilikka omaan pihaani. Nyt minun on syksyllä löydettävä sille vain sellainen paikka, että se voi yksin omanansa kukoistaa. Onhan se niin kaunis!

Isäni Matti Tuhkalan muistolle

Isäni Matti Tuhkalan syntymästä on nyt kulunut tänä päivänä 100 vuotta. Koska emme sisarusten kesken saaneet aikaiseksi suurempaa muistelojuhlaa, kirjaan hänen elämäänsä tänne muisteltavaksi.

Isä oli kansanpelimanni, itse oppinut, mutta intohimo musiikkiin oli niin kova, että hän ylsi myöhemmin jopa klassisen musiikin tasolle sävellystöissään. Hän oli tietynlainen veturi Raahen musiikkielämässä opettaen kanteleensoittoa, kansanmusiikkia, keräten myös sitä. Hänellä oli myöhemmin virka Raahen musiikkiopistossa viulunsoitonopettajana. Nuorempana hän soitti lavatanssimusiikkia useimmissa kokoonpanoissa, enimmäkseen veljiensä Pekan ja Ension kanssa. Myöhemmin hänellä oli erilaisia kokoonpanoja kansanmusiikissa (Raahen Kansanpelimannit ry) ja viihdemusiikissa mm. Raahen laulu ja Soitinyhtye, joka jatkaa vieläkin.

Isani toinen oikealta. Kuvan ottajaa en tiedä, mutta kuva on ollut heidän
tanssijulisteissaan.

Meille lapsille (kolme sisarusta) hän oli isä, joka ohjasi meitä musiikkimaailman ohessa terveellisiin elämäntapoihin ja ennen kaikkea ymmärtämään ja arvostamaan luontoa. Luonto oli isälle itselle ainainen ihmetyksen aihe kauneudellaan. Musiikin lahjoja sai sitten nuorin siskoni meidän vanhimpienkin edestä ja on pitkälle päässyt viulunsoiton opettajana ja virtuoosina Kajaanissa. Tidoksi, että tulevana kesänäkin hän vetää siellä Barokkimusiikkifestivaalit.

Linkki tässä. 

"Minä olen taiteili-Matti, oli isäni sanonut siskolleen 3-vuotiaana, kun hänet vihdoin löydettiin illan pimeässä makin (ulkohuussin) katolta istumasta. Hän oli istunut siinä hiljaa ja ihaillut taivaan tähtiä, yhdistänyt niitä pienillä kätösillään ja viis välittänyt huudoista ympärillä.

Tiistai-iltaisin (jos muistan viikonpäivän oikein) oli radion sinfoniaorkesterin tunti. Silloin meidän tyttöjen piti mennä ajoissa nukkumaan, jotta hän sai kuunnella sitä rauhassa. Se oli hänelle viikon tärkein tapahtuma. Nyt minä vuorostaan sängyssä ilman unta maaten, piirtelin kädellä tanssia sen musiikin tahdissa. Olenkin sitten myöhemmin saanut tanssia ihan tarpeeksi asti erilaisia tanssimuotoja jazzbaletista flamencoon asti ja kaikkea siitä väliltä. Mutta vain nautiskellen, en ammattitasolle koskaan yltäneenä.

Isäni vilahtelee tuon tuostakin blogikirjoituksissani, mutta tällaisena päivänä haluan korottaa hänet esille jälleen. Emme unohda isä Sinua koskaan. Olet meidän kehossa, muistissa, sydämessä aitona ihmisenä heikkouksinesi ja taitoinesi. Ja sinun geeniperintösi jatkuu, kulkee omia teitään, jättäen omia muistojaan ja taitojaan. Isä, olet viivähtänyt minulle eräänlaisena henkenä kuolemasi jälkeenkin olkani takana lausuen pari tärkeää lausetta kahdessa elämäni vaiheessa. Yksi oli: -Hyvinhän se menee. Ja toinen hetki: - Eikö olekin maailma ihmeellinen! 

Näissä lauseissa on kaksi viisautta. Ensimmäisessä kiitos ja uskon luonti, että ihminen osaa tehdä oikein, kun sydämellä tekee. Toinen, että ei koskaan tule lakata ihmettelemästä tätä maailmaa. Ihmettely antaa voimaa elämän jatkuvuudelle.

Varmasti tämä ruusu villiruusun ohessa oli isän lempiruusu, Suomen valkoinen ruusu, juhannusruusu. Se kukkii nytkin kellarin katolla valtoimenaan.

Ja vielä kerran isäni iki-ihana melodia "Romanssifantasia".

Vuorotellen, hyvässä järjestyksessä

Olen innolla ja suurella uteliaisuudella seurannut kukkimisien järjestystä ja vuorottelua tänä keväänä. Olen kirjannut niitä puutarhapäiväkirjaani, verrannut niitä edellisiin keväisiin. Nyt ollaan taas aika aikaisessa kukintojen kanssa. Eiköhän vielä tule kylmätkin?

Melkein uskon jopa siihen, mitä olen oppinut esimerkiksi puiden kommunikaatiosta, että juuri puut kukkiessaan ilmoittavat kukkimisvuoroistaan myös puutarha - ja luonnonkukille sinne alas maahan. 

Näin olen nähnyt tänä keväänä. Tästä vuorottelusta kerron ensin erään tarinan kanervasta. Sehän on viimeisiä kukkijoita luonnossa:

Kun Jumala oli luonut kaikki luonnonkasvit, Hän pyysi ne jonoksi eteensä, jolloin hän kertoisi mihin paikkaan Maan päällä ne voisivat asettua. Siitähän syntyi aikamoista hälinää. Jotkut kukat ajattelivat, että jos ehtivät jonon ensimmäisksi, pääsee parhaimmille paikoille. Jumala osoitti vuorotellen heille oman paikkansa. Eräs kasvi oli niin ujo ja nöyrä, että oli jäänyt jonossa viimeiseksi, kanerva. Kanerva oli niin ujona suuren Luojansa edessä, että ihan punastui ja siitä johtuu nuo kauniin punaiset kellokukat. Jumala katseli hyvillään nöyrää kanervaa ja sanoi: - Maan päällä on paljon Pohjoisessa vielä tyhjiä paikkoja, joihin ei kukaan toinen kasvi halunnut. Ne eivät tienneet, kuinka laajalle voisivat levittyä. Joten annan sinulle kaikki mahdolliset viimeiset paikat, jotka voit täyttää kauniilla kukillasi. - Siispä kanerva kasvaa siellä missä muut kukat eivät kasva, mutta hyvin onnellinen on kanerva paikoistaan, missä se voi yksinään loistaa kauneuttaan.

En muista mistä tämän tarinan luin, ehkä ruotsalaisen "isoäitini" kirjoista. Huolimatta kärsimättömista krookuksista, jotka jo lumen alta kurkistavat halusta olla ensimmäisiä kukkiji, Suomessa määräävät puiden kukinnat myös sitä, mitä kukkii heidän kanssaan. Näin olen huomannut.

Vaahteran kukkiessa se kutsuu mukaansa kevään ensimmäiset pikkuiset, kuten kevätlinnunsiipi, kevätkaihonkukka yms. Tuomen kukkiessa tietävät kukkia myös pääsiäisliljat ja esikot, luonnossa leskenlehdet. Varmaan etelässä myös luonnon vuokot ja täälläkin puutarhojen vuokot. Kirsikkapuiden kukkiessa heräävät myös tulppaanit. Omenapuiden kukkiessa heräävät metsässä ketunleipä ja metsätähti, ennenkaikkea kultaiset voikukat, jopa niittylienikit ja osin puna-ailakit avaavat silmiään. 

Sitten herää loistoonsa syreenit ja angervot, omassa pihassa morsiusangervo ja voi niiden kauneutta!

Pihlaja herättää nämä viimeksi mainitut viimeistään eloon, kuten monet punaiset kukat puutarhassa, kuten tulikellukat, kärhöt, Pihlaja herättää eloon keskikesän ja luo kutsun kaikille kukille herätä aurinkoon! Siitä heräävät myös ruusut pikkuhiljaa puutarhassa.

Mutta niin kauniissa, sulassa sovussa kaikki kasvit nostavat päätään. Olisihan surullista, jos ne kaikki yhtäaikaa kukkisivat. Ja varsinkin ruusuille olen kiitollinen siitä, että niiden lajikkeet kohteliaasti vuorottelevat kesäkuusta marraskuulle asti. Siinä niiden suuri runsaus ja rikkaus!

Toiveita ruusuilleni!

Ei se ihan niin saa olla, että puutarhan ruusut, perennat, puut ja pensaat ovat aina vaatimassa sitä ja tätä ja että puutarhurilla olisi yksin velvollisuus hoitaa heitä kuin lapsiaan. Kyllä heiltäkin voi pyytää omia toiveitaan! Heilläkin on velvollisuutensa; näyttää kauneutensa! 

Näin tein tänä aamuna kun tutkailin ruusujani ja poimin niitä kääriytyneitä ruusupaholaisia pensaista. Taas kourallisen, pesään laitoin. Eihän niistä enää kukkia kuitenkaan tule, vaikka puristelisikin niitä. 

- Toivon, että edelleenkin tänä kesänä Ilo ja Onni kukoistaisivat pihani kesässä! Kiitos edellisis'ä!

- Olkkala, kaunis olet, mutta toivon, että työnnät noita juurivarkaita muualtakin kuin nurmikolta. Katsos, kun lähellä pääjuuria on tilaa vaikka kuinka. Ja häätäisit pois sen viime kesän oksienkatkojan. Toivon nyt runsaampaa kukintaa.

- Ruustinna, sinä siellä kirkontornituessasi, olet kasvanut ja tuuheutunut, mutta olet ollut aika laiska kukkija. Kerro minulle, mitä pitää tehdä, että kukkisit enemmän.

- Ranskalaiset ja kanadalaiset ruusuni, ettekö kuulu tänne näin pohjoiseen? Nyt näen Anais Segelasin juurella uusia versoja, kiitos. Samoin toivoisin, että Alan Blanchart, Adeleide Hoodles ja Peace nostaisivat päänsä myös. 

Adeleide

- Duchesse de Montebello! Ilahduin kovin, että kestit viime talvenkin, mutta et ole vielä kukkinut minulle. Nyt hartain toiveeni olisi, että saisin ruusutarhassani nähdä SATALEHTIRUUSUN  kukkivan.

- Viggo, tiedät että sinun luojasi Pirjo Rautio on mennyt taivaalliseen ruusutarhaan. Viime kesän olit varmaan yhtä sairas kuin hän ja minäkin. Nyt olet voimistunut. Tiedän runsautesi ja kauneutesi. Näytä se jälleen tänä kesänä!

Viggo

- Ja te salaperäiset ruusupensaat, joita olen jo muutaman vuoden hoitanut, ette vielä ole kukkineet, jotta näkisin millainen kauneutenne on ja voisin etsiä lajinimen. Utelias kun olen! Tuokaa kukka silmiini!

- Ja te rakkaat ruusuni, joita olen kaivanut ulos ja siirtänyt, mielestäni parempaan paikkaan, kuten Ainolan, Alavanhovin ja Nankin-ruusun. Toivon, että ette siitä panisi pahaksenne, vaan osoittaisitte, että löysin teille jotain parempaa maata ja tilaa.

Luumuruusu 'Ainola' Oulun löytöruusuja

- Ja te pienet vauvaruusuni; William II, Suzanne, Posliinikaunotar, Marzipan ja Huldra! Ette kukkineet viime kesänä lainkaan. Anteeksi, en jaksanut kastella teitä tarpeeksi, en hoivata. Nyt olen pitänyt teitä tarkemmin silmällä, joten hymyilkää minulle tänä kesänä.

Posliinikaunotar, Pirjo Rautio

- Yksi toive myös keltaruusuilleni; Viljami, Hesperia, Aurora! Ette ole kukkineet vielä. Anteeksi Viljami, tiedän, että loukkaannuit siirrostani, mutta olet jo varmaan kotiutunut. Ja Aurora, näytät olevan voimissasi ihan kukkaankin asti. Paimio tuossa rivin päässä, näytät upealta, joten odotan sinulta runsasta kukintaa! Viime kesän olit allapäin.

Paimio 2017

Voi, voi, toivoinko liian paljon?

Näin syntyi minun puolivilli puutarhani

Olen luonteeltani villi ja vapaa, vähän boheemi, mutta joissakin tilanteissa tarkka kuin porkkana ja hyvä organisoimaan. Minulla on kartalla Mars Neitsyessä.

Joskus kun tuossa oli perunamaa, vihannesmaa, mansikkamaa ja muutama kukkapenkki, mieskin apuna, olin tarkka rikkaruohojen kanssa. Nautin nyhtää ja harventaa.

Sitten kun jäin pienelle eläkkeelle ilman miestä, ilman koneita ja ilman muutakin puutarha-apua (pojat kyllä muuten auttavat ja remontoivat), ja halusin kuntoon koko tontin, oli pakko ajatella miten ehdin ja pystyn kaikkeen niin että saan välillä laiskotella, kirjoitella, lukea, viettää aikaa ystävien kanssa ja vähän matkustaakin. Olisin ehkä vieläkin lojaalimpi puutarhani suhteen, jos ei olisi tuota kahvilaa ja asiakkaitani, jotka tulevat nauttimaan luonnon rauhasta ja katselemaan jotakin kaunista. Ruusuja! Asiakkaat antavat pontta!

No joku fiksumpi olisi jättänyt koko vanhan talon ja pihapiirin ja muuttanut kaupunkiin! Mutta minkäs teet, kun tarvitset luontoa, tekemistä ja tilaa. Ihminen tekee aina valintoja ja yrittää hoitaa parhaan kykynsä mukaan valitsemaansa ja selviytyä. Eikö?

Harrastan jonkun verran katteiden käyttöä, mutta aika vähän. Laitan ruusujenkin juurelle maanpeittokasveja. Ja kun olen seurannut tiettyjä penkkejäni, huomaan että luonto hoitaa omansa, niin villit ja ihmisen luomat.

Tässä muutama esimerkki, miten säästän itseäni. 

Edessä villi verikurjenpolven ryhmä, tuotu Ruotsista

Vanha ihanan känttyrä omenpuu ei pane pahakseen tästä penkistä. Se kukkii ja tuottaa omenoita. Keväällä sen juurella on krookuksia ja sitten tulee nuo kirotut vuohenputket. Annas olla. Joskus yritin perkata niitä pois, katkoin syksyisinkin kuolleet kukkien rungot pois. Nyt monet vuodet olen vain tallannut kuivat rungot keskelle penkkiä höysteeksi. Keväällä annan vuohenputken rauhassa rehottaa. Mutta kun se on tarha-alpin penkki, niin sieltä ne nousevat voimakkaasti ja voittavat vuohenputken. Keskikesällä penkki loistaa kuin aurinko keltaisine kukkineen! Tällä hetkellä alla olevassa kuvassa näkynee jo kuinka tarha-alpi nostaa vaalean vihreitä päitään. Penkin reunassa kasvaa myös kultapiiskua.

Samoiten alla oleva penkki on yks sekasotku. Joskus istutin kauniisti jalolupiinia ja jaloritarinkukkaa, itse siemenestä asti. Oi kun ovat kauniita. Sitten en ehtinyt penkkiä hoitamaan. Joten olen tallonut penkin keskelle komeat kukanvarret nokkosineen ja juolaineen. Keväällä yleensä olen polttanut sitten koko penkin. Nytkin laitoin siihen tammenlehtiä, jotka palaisivat samalla. Eikö mitä! Aina tuuli niin, etten tohtinut kulotusta tuossa pitää. Ja krookuksia nousi niin kauniisti siellä täällä, nyt tulppaaneja. Tuolta nousee jälleen komeasti lupiinit, jotka kukkivat ensin ja sitten ritarinkannukset. Jopa yhden mesiangervopuskan tuossa edessä olen antanut kasvaa. Se on kaunis sinisten kukkien joukossa. Ja näin on ollut nyt ainakin 15 vuotta. Eivätkä ne ole siitä mihinkään levenneet, paitsi ritarinkukkia löydän joskus toisaaltakin. Nykäsen pois jos on tiellä. Lupiinin kukinnot katkaisen pois sitä mukaa, kun ne ovat kukkineet.

Tuolla kuvan taustalla kasvaa aitaa vasten myös ritarinkannuksia mesiangervojen kera. Etualalla on päivänliljoja, joiden ympäriltä nykin enimmät vuohenputket. Iloisesti siinä aloittavat rivistön kukinnat. Aita tukee hyvin 2-metrisiä ritareitani. Mutta huomaa, ettei minulla ole lähinaapureita tontin vieressä kiroamassa siementen tai rikkakasvien levittäytymistä. Olen onnekas siinä. Muuten lähistöllä mitä parhaimmat naapurit.

Ja tässä alla vuohenputken valtaama kivikkoryhmä, jolle alunperin istutin ruttojuuren, noin 20 vuotta sitten, kun muuten juolas valtasi muut kukkani. Multa jonka sain, oli rikkakasveja täynnä. Nyt siellä nousee esiin jo komeat ruttojuuren lehdet. Ylinnä on siihen löytänyt ritarinkukkakin ja saa siinä kasvaa. Aidan edestä nousee sitten Suomen tatar, josta olen kyllä huolissani. Se valtaa liikaa alaa ritarinkukilta. 

Näin pärjään ja iloitsen puolivillin puutarhani kanssa. Kunahan jaksan vain työskennellä ruohonleikkurini ja trimmerini kanssa. Nuo mainitsemani penkit eivät paljoa lannotteita tarvitse. Joskus annan tuhkaa sinne. En edes vettä niille kanna.

Ihmisen rakkaus paikkaan

Huomaan, että puhun paljon rakkaudesta. Sehän on ihmisessä kuin sateenkaarenvärinen aura ja siihen liittyy monenlaisia tunteita, vihaa ja suruakin. Se myös laajenee välillä kuin tulva, hyökyaalto tai soliseva puro eri ihmisiin, esineisiin, asioihin ja paikkoihin. Rakkaus on paljon laajempi kuin se mistä yleisesti puhutaan. Se kohdistuu paikkakuntaan, synnyinmaahan tai mitä voimallisinta, tähän Maapalloomme. Puhun varmaankin rakkaudesta ihmisen tärkeimpänä ominaisuutena myös siksi, että itse kävin läpi vakavaa sairautta ja sen myötä uudenlaiset arvot nousevat pintaan.

Nyt käsittelen ihmisen rakkautta paikkaan. Eräs ystäväni sanoi näin: "Siellä missä on hyvä olla ihmisten keskuudessa, siihen paikkaan rakastuu." Varmasti tosi. 

Jotkut rakastuvat paikkaan, koska arvostavat sukunsa esi-isien työtä, käsin raivattua, käsin koverrettua. Jotkut rakastuvat paikkaan, koska se on niin kaunis, kuten Suomessa usein sinisen järven rannalla tai vaaran rinteessä. Jotkut rakastuvat paikkaan, koska jokin mystinen vetää puoleensa. Jotkut, kun itse ovat sitä työstäneet ja jotkut, koska siinä on vanha elämä, kulttuuri ja tarinat. Juuri eilen kuuntelin erästä, joka kertoi, että on kiintynyt paikkaan ja taloon, koska se elää historiallisesti tarinoineen. Eipä silti, joku kiintyy moderneihin esineisiin ja paikan steriiliin puhtauteen, koska tarvitsee juuri sellaista. 

Papula

Olen joskus kuvannut ruusujen kautta sitä, kuinka pahalta tuntuu jättää rakas kotipaikka esimerkiksi muuttamalla maasta toiseen (Papulan ruusun tarina) ja silloin halutaan mukaan jotakin kaunista ja ikiolevaa. Usein se on puu, ruusu tai muu kasvi ja tottakai esineet. Eräs vieraili vanhalla kotipaikallaan Karjalassa ja otti mukaansa siitä "tupakkikukkaa", joksi hän karhunköynnöstä nimitti. Sitä on minullakin. Minäkin otin lapsuuden kotipihasta äitini istuttamaa saippuakukkaa ja iiristä. Niiden mukana tuli äidin puutarhaa hoitava käden lämpö.

kevätkaihonkukka

Puutarhakasveissa on usein mukana jokin ihminen ja tunne siitä ihmisestä. Minulla on aika hyvin muistissa, kuka on mitäkin perennaa minulle antanut. Vasta halasin ja kiitin Merjaa pienestä kevätkaihonkukan alusta, jota hän kerran minulle toi. Nyt se sinisyttää kauniisti kukkapenkkejäni ja ruusujen juuria.

Ruusujen myötä olen havainnut myös eräänlaisen ystävyyden osoituksen hyvin lämpimänä. Kun kävelin tuolla puutarhassani, huomasin kuinka kauniisti Riitan lahjoittama outo, hyvin vanha ruusu Keuruulta, on herännyt voimakkaasti eloon juuri tänä keväänä. Ja siinä oli kevään ensimmäiset nuput!! Voi kun ilahduin. Riitta halusi tuoda sen minulle muistoksi hänen vanhalta rakkaalta kotipaikaltaan, ei tosin tiennyt ruusun nimeä. Nyt näen pian sen kukan. Se voi olla metsäruusu, mutta epäilen sen vaalean vihreistä lehdistä sen aivan muuksi. Mutta että Riitta (blogiystävä) toi sen pitkän matkan takaa! Kyllä silloin sydäntä lämmittää ystävyys. 

Lisää kuvateksti

Tällä tavalla on moni muukin minulle osoittanut ajatustaan ja ystävyyttään, ruusun kautta. Eräs kyläläinen toi minulle toissa vuonna Jukolanmäen ruusun. Hän ajatteli, että kun Jukola on nyt hävitetty, sen ruusu säilyisi minulla. Ja nauratti kovasti yksi runopäivä tässä, kun eräs mies meni Jukolan ruusun luo ja lauloi minulle. Hän tiesi, että Jukolan seurantalolla tapasin mieheni Einon ja siitä kaikki alkoi. Rauha toi metsäruusun Lukkaroisten perältä, koska halusi sen tulevan Einon muistoksi hänen äitinsä kotikonnuilta. Terttu toi minulle vanhalta paikalta karjalanruusun ja muutakin pensasta ja perennaa on näin ilmestynyt pihalleni. Lämpimällä ystävän kädenojennuksella! Ette arvaa, kuinka se on lämmittänyt mieltäni!

karjalanruusu

Nämä lahjat kertovat myös ihmisen kunnioituksesta, arvostamisesta ja rakkaudesta paikkaan ja sen historiaan. Ruusun välityksellä he haluavat sitä osoittaa. Paikan mukana siirtyy mystinen muisto ja omaleimaisuus ruusussa uuteen paikkaan, paikkaan jota sitäkin rakastetaan. Mitä kaikkea kertoo ruusu, mitä kaikkea tunnetta tuo mukanaan, mitä tarinaa ja mitä hoitavaa voimaakin? Ei kaikkea tarvitse tietää ja ymmärtää.

Neuvoksettaren ruusu 'Spek's Improved'

Neuvoksetar-ruusun kanssa olen ajatellut omahyväisesti itseäni. Mieheni useiden kyselyjen jälkeen suostui ottamaan  eläessään vielä vastaan kunnallisneuvoksen arvonimen. Se olikin Einolle kaunis kunnianosoitus työstään. Kyselin kerran taimistolta neuvoksenruusua, sillä sehän kuuluisi ilman muuta hänen muistolleen rakennettuun ruusutarhaan. Ei ollut 'neuvosta' taimistolla, mutta oli neuvoksettarenruusu. Silloin naurahdin, 😏, olenhan neuvoksetar, ja oitis tämä ruusu lähti mukaani. 

Rosa x spaethiana 'Spek's Improved', Hollantilaisen ruusumiehen Spekin parannettu versio kai neuvoksenruususta (Hollandica), vanha piharuusu. Se on risteytetty vuonna 1888 Rosa Palustris x R. Rugosa, kerrottu vaaleanpunainen tuoksuva kukka, aika iso, jopa 10 cm.

Ennen kuin istutin tämän ruusun, otin tarkasti selvää sen ominaisuuksista. Ensinnäkin sitä kutsutaan ruusupuuksi sen korkeuden vuoksi, yli 3 metriä. Se viihtyy puolivarjossakin. Se on herkkä ruusuruosteelle. Kuten Pirjo Rautio kirjoitti, että yhden vuoden se kukki komeasti, seuraavana vuonna siihen iski ruoste. Kun hän sitä myrkytti, se kuoli kokonaan. 

parissa vuodessa se jo komeili yli metrin, mutta
ei vielä paljoa kukkinut.

Joten istutin sen yksinään olemaan talon itäistä seinää vasten nurkalla, jolloin siihen ei paista koko päivää aurinko. Ja viime vuonna rakennin apumiesteni kanssa siihen kunnon tuen heinäseipäistä. Ei ainakaan lumi tai tuuli sitä maahan kumoa. 

Tuo tuki on vähän romuluisen näköinen, vanha kun on, niin viime viikolla pääsiäisen aikoihin poimituista pajuista tein siihen vähän koristeluja. Yritin keventää sen jyhevää muotoa. Siitä tuli humosristisen oloinen ruusupuun tuki.

Pensas itse on vähän ruipelo vielä silmuineen keväällä. Parempi näin, että silmut aukenevat hitaasti. Nyt vain odottamaan sille runsaskukkaista kesää. 

Luin ruotsinkielisiltä sivuilta siitä vähän lisää. Sen 'Hollandica-versio tekee yksinkertaisia kukkia ja paljon kiulukoita. Tämä paranneltu Improved-muoto ei juurikaan tee kiulukoita. Sveriges lantbruksuniversitet- sivuilta löytyi myös tieto, että molempia on käytetty vahvasti kasvavana juurikasvina vartettuna ryhmäruusuille ja pylväsruusuille. Siksi vanhoista pihoista usein onkin löydetty ryhmäruusujen kuoltua neuvoksetar-ruusu. 

Tuosta tulikin mieleen. Istutin Europeanaan vartetun ruusun torniolaakson ruusun viereen. Mikähän ruusu se on? Ties vaikka olisi tuo yksinkertainen neuvoksetar. Se ei ole kuitenkaan metsäruusu. Toivon että se kukkisi tänä kesänä, jotta voin tutkia sitä enemmän.

Uteliaisuuttani katsoin vielä tuota ruusuni toista lajia Rosa Palustris. Sehän on villiruusu Pohjois-Amerikasta kotoisin, sieniruusuksi siellä kutsuttu. Suomessa sitä kutsutaan luhtaruusuksi. Tässä kuva Pirjo Raution sivulta. Herkän kaunis ruusu! Tarkistin heti saatavuutta, mutta ei tätä ruusua löydy taimistoilta. Ihastuin siihen.

Toisaalta ihmettelen, miten tämän 'suoruusun' ja rugosaruusun risteytyksellä voi syntyä neuvoksetar. Täytyy olla kyseessä jokin kerrottu rugosa-lajin muoto. Vai tarkoitettiinko tällä neuvoksetar Hollandicaa? 

Ps. Päivitys vuodelta 2019:

Neuvoksetar oli tämän vuoden eräs komeimmista ruusuista. Se todella kurottautuu tuonne kolmeen metriin jo, on ollut terve ja vahva, kukkinut runsaasti. Olenkin ollut vähän ihmeissäni sen kukasta, sillä se teevadin kokoinen, hennosti tuoksuva ja todella kaunis! Se kukki pitkään ja vielä marraskuussakin teki nuppuja. Se pudotti lehdet hyvin myöhään, oikeastaan ei vieläkään ja siksi olen siitä huolissani, mikä on sen kohtalo tulevana keväänä 2020. Tuo huono tuleentuminen näyttää pahalta. Myös tämä talvi, jolloin välillä on lunta, vettä ja jäätä, liekö kunnolla maa routinutkaan.