Runollinen joulukalenteri 4.12.2022

Nikolai Gumiljov (1886-1921) oli Anna Ahmatovan mies ja hänen kohtalonsa. Kaltaisensa löytävät usein toisensa. Heidän liittonsa ei kauan kestänyt. Molemmat elivät vapaata elämää ja heillä oli lukuisia rakkausseikkailuja. Kaikesta huolimatta Anna ja Nikolai arvostivat toisiaan taiteilijoina.

 

 

On kai kohtalon luonnetta, että nämä kaikki edellä mainitut runoilijat liittyvät jotenkin yhteen, kun ajattelee kuinka suuresta (suurista) maasta on kysymys. Gumiljov matkusti paljon ja tutustui eri kulttuureihin. Hän liittyi Gorkin perustamaan Maailman kirjallisuus-kustantamon toimituskuntaan, josta seurasi se, että Gulmijov ammuttiin vastavallankumoukselliseen kapinaan osallistumisesta syytettynä.

Kuitenkin Venäjä on ollut joskus vapaampikin maa, ja ihmiset ovat olleet rohkeita yksilöllisessä ilmaisussa ja tahdossa toimia omien periaatteittensa mukaisesti. 

Oliskohan tässä runossa Nikolai ajatellut Annaansa?

 

Nainen

On nainen: yön vaikeneminen,

väsymys sanaan kitkerään

ja tuike arvoituksellinen

elävät silmäterissään.

 

Vain runon vaskimusiikille

hän sisimmässään ahne on,

ja viihdykkeille maallisille

on kuuro sekä tunnoton.

 

Niin merkillistä sulavuutta

on verkkaisessa käynnissään,

ei, hän ei loista kauneutta

ja silti onneni on hän.

 

Kun tahdon omavaltaisuutta,

käyn, uljas, luokseen oppimaan

makean kivun viisautta,

kun raukenee hän hourimaan.

 

Ja silloin valoisana kantaa

hän salamoita käsissään, 

ja paratiisin tulisantaan

saa unenvarjot piirtymään. 

Nikolai Gumiljov

 

Uuden runon Venäjä

Karjala-Kustantamo Petroskoi 1989,

kokoelman laatinut Toivo Flink, kuvittanut Nikolai Brjuhanov

 

Runollinen joulukalenteri 3.12.2022

 

 

Toinen kuuluisa venäläinen runoilija on Marina Tsvetajeva, yhtä maailmallinen kuin Anna Ahmatovakin. Tsvetajeva syntyi Moskovassa 1892 ja kuoli Jelabugan kaupungissa 1941 tehden itsemurhan. Tämä rauhaton runoilijasielu asui mm. Berliinissä, Pariisissa ja Prahassa ja toteutti kaukokaipuun, kuten Ahmatovakin, joka oli hänen hyvä ystävänsä. 

Jani Saxel (Kiiltomato 18.9.2017) tuo Tsvetajevan esiin avantgardistina ja klassistina, elämäntavoiltaan epäsovinnaisena hengen aristokraattina. 

Tsvetajevan elämä ei ollut helppoa. Hänen toinen tyttärensä Irina kuoli nälkään 1920. Hänen miehensä toimi NKVD:n vakoojana heidän ollessaan Pariisissa, josta mies ja toinen tyttäristä palasi Neuvostoliittoon. Mies tapettiin vuonna 1941 ja tytär vangittiin. Runoilija ja perheen myöhemmin syntynyt poika evakuoitiin Tatarstaniin, jossa Marina pian hirttäytyi.

Marinan runoja sävelsi musiikiksi mm.  Dmitri Šostakovitš ja Sofia Gubaidulina. 

Minua kiehtoi hänen runonsa Runoilijasta.

 

RUNOILIJAT

1

 

Runoilija alkaa puheensa kaukaa.

Puhe kantaa runoilijaa kauas pois.

 

Planeettoina, ennusteina, kiertoilmausten

kuopanteina... ein ja kyllän välitse

hän jopa kellotornista pudetessaan

tekee mutkan...Sillä komeettojen tie

 

on runoilijoitten tie. Hukkuneet syysuhteen siteet,

siinä siteet hänen! Kohti taivasta otsa! 

Mutta luopukaa toivosta! Runoilijan järjenpimennystä

ei voi kalenterin mukaan ennustaa. 

 

Hän on se, joka sekoittaa kortit,

sotkee keskenään tilit ja painot,

se joka kysyy pulpetista,

lyö Kantia kaaliin

 

se  joka kiviarkussa Bastiljin,

on kuin omassa kauneudessaan puu.

Ja se, jota ei koskaan näkynyt mailla halmeilla,

se juna, josta kaikki

myöhästyivät...

sillä tie komeettojen

 

on runoilijoitten tie: lämmittämättä he palavat,

korjaavat repimällä, he ovat räjähdys ja murto,

ja heidän kieroa polkuaan, pitkin kumpua kulkevaa,

ei voi kalenterin mukaan ennustaa!

 

8.4.1923

 

Marina Tsvetajeva, Valitut runot, Pulvis & Umbra, 1997,

suomentaneet Liisa Viitanen, Sergei Tserasov ja Hannu Helin 

Runollinen joulukalenteri 2.12.2022

 

 

Anna Ahmatova syntyi Odessassa vuonna 1889 ja kuoli Moskovassa 1966 pian sen jälkeen, kun hänet oli promovoitu Oxfordin Yliopiston kunniatohtoriksi. Tämä kertonee jo paljon tämän runoilijan kuuluisuudesta ja arvostuksesta. Hänen elämänsä oli hyvin vaihteikasta, mutta vasta viimeisinä vuosina Ahmatov kohoaa maailmanmeineeseen. Hänen runojaan on käännetty monille kielille. Marja-Leena Mikkola on syvällisesti paneutunut hänen elämäänsä ja kirjalliseen tuotantoon, tämä ilmenee kirjan esipuheessa "Anna Ahmatova, Valitut runot". 

Seuraava runo ilmentää Ahmatovan energiaa ja luonnetta:

Omistuskirjoitus kokoelmaan Ratamo

Se salamyhkäinen taiteilja,

joka kynti Hoffmannin unta? Ei hän -

tuosta oudosta keväästä kauan sitten

muistan vain nöyrän ratamon.

Se verhosi kaupungin vihreään mattoon,

se koristi leveät portaikot,

ja Psykhe palasi alttarilleni

kädessään vapaiden laulujen soihtu.

Ja neljännen pihan perukoilla

yksijalkainen posetiivi

soitteli tahdin, ja puun alla

lapset tanssivat riemuissaan,

 

ja elämä kilisi kelloina ...

Ja hurja vereni johdatti minut 

luoksesi sitä ainoaa tietä,

joka on kaikille sallittu. 

 

18.4.1941

 

Anna Ahmatova, Valitut runot, Kustannusosakeyhtiö Tammi 2008

Toimittanut ja suomentanut Marja-Leena Mikkola

 

Runollinen joulukalenteri 1.12.2022

Jälleen on kalenterin aika! Ja minulla aika uppoutua runojen maailmaan. Tällä hetkellä maailma on niin synkkä, että en etsi iloisia ja kovin romanttisia runoja, vaan tuon tämän päivän realiteettiin niitä vähän surullisemmasta maailmasta. Kalenterissa käytän omia talvisia valokuviani.

Mietin vähän, voinko ottaa esille venäläiset runoilijat tällaisina aikoina. Mutta runot ja runoilijat eivät halua sotaa, eivät tappaa eivätkä kiduttaa. Runot ovat aina ihmisen puolella ja toivon puolella. Runot valloittavat sydämiä, luovat kauneutta ja lohtua. Ne auttavat ymmärtämään erilaisuutta ja erilaisia elämän olosuhteita. Toivon. Iirin kielessä "poet" on "hän joka näkee".

Huomasin runoja lukiessani sen, että en voi erottaa venäläisia runoja ukrainalaisista. Nämä kaksi maata limittyvät hyvin usein yhteen, ei niinkään aina veljellisesti, vaan hyvin traagisesti. 

Sekä Venäjä että Ukraina huutaa tällä hetkellä äitiä! Siksi aloitan kalenterini naisrunoilijoista, ja ehkä yhdestä suurimmista, Anna Ahmatovasta. Esittelen häntä enemmän tuonnempana. Tähän haluan tuoda hänet esiin äitinä, joka itkee vankilassa olevaa poikaansa. Hänen poikansa Lev Gumiljovilta estettiin Moskovassa pääsy yliopistoon, mutta hän ehti puolustaa väitöskirjaansa. Pian sen jälkeen 1949 Lev pidätettiin "neuvostovastaiseen terroristiryhmään kuuluvana" . Hän vapautui vankilasta vasta 1956 Nikita Hrustrovin aikana.

Seuraavat runot kuvastavat äidin tuskaa:

Näkisitpä, koiranleuka,

ystäväpiirisi lemmikki,

Tsarskojen hilpeä syntinen,

mitä tapahtuu elämällesi -

olet kolmassadas jonossa,

kun vankilapaketti kädessä

seisot Krestyn portilla,

ja kuuma kyyneleesi sulaa

uuden vuoden lumessa.

Ja vankilapoppeli huojuu,

eikä ääntäkään kuulu sieltä,

missä viaton elämä sammuu...

 

                    Seitsemäntoista kuukautta

                    olen kutsunut sinua kotiin,

                    langennut pyövelin jalkoihin,

                    sinä poikani, kauhuni.

                    Kaikki sotkeutui ikuisesti,

                    en enää kykene sanomaan,

                    kuka ihminen on, kuka peto,

                    ja milloin teloitus odottaa.

                    On  vain kukkien uhkea loisto

                    ja suitsutusastian kilinä

                    ja jäljet, jotka johtavat 

                    jonnekin ei-minnekään.

                    Ja suunnattoman suuri tähti

                    suoraan silmiini tuijottaa

                    ja nopeaa tuhoa ennustaa.

 

Anna Ahmatova, Valitut runot, Kustannusosakeyhtiö Tammi 2008

Toimittanut ja suomentanut Marja-Leena Mikkola

Oi kuusipuu, oi kuusipuu...

Nyt ollaan kuljettu ja kurkittu metsän reunoja, jos löytyisi se sopivan kokoinen joulukuusi. Yhden sellaisen olen jo löytänyt ihan oman pellon päästä.

Mutta kun kuusien juhla-aika lähestyy, haluan esitellä muutamia kuusipuita.

Kuusi kuuluu korpimaisemiin, mutta yhtä hyvin se voi olla pihamaan kuningas jylhänä, suurena varjona ja suojana puutarhapöydälle ja sen syliin on hyvä istahtaa. Olenkin kuullut surullisia tarinoita siitä, jos sen pihakuusen on kaatanut tai salama siihen iskenyt, on talon onni mennyt sen mukana. Hohhoh, ei pidä uskoa kaikkea.

Minä olen nimennyt puita perheelleni. Kuusi on ehdottomasti edesmenneen mieheni puu. Naapurin mies pienellä kauhalla siirsi tien vieressä olevan pienen nätin näköisen kuusenpoikasen tuonne pellon päähän. Ja huh kun kuusi kasvaa sekä leveyttä että pituutta. Pikkuinen kuusi varmasti ilahtui kun sai oman paikan ojan varrelta, josta se saa vettä ja aurinkoakin riittämiin. Ja se on selvästi ylpeä kunniastaan, kun nimesin sen "Einon puuksi".

 

Eino aina kunnioitti metsän puita. Kuljimme paljon metsäteitä ja suunnistimme linjoja myöten. Usein kävimme tervehtimässä myös salaperäistä "käärmekuusta" ja sen käärmemäisiä maata myöten laskeutuvia oksia. Onkin ollut mielessä, että pitäisi käydä katsomassa, onko käärmekuusi vielä siellä olemassa. Toivon niin. 

Toinen tällainen käärmemäinen kuusi on Merjan pihalla, olenkin tehnyt siitä joskus juttua facebookissa. Sekin aivan oma persoonansa kuusipuiden joukossa. Nykyään uusille pihoille istutetaan vähän oudoimpiakin kuusipuulajeja, mutta ne eivät sovi minun puolivilliin pihaani. Tavallisia toinen toistaan komeampia kuusia kasvaa taloni ympärillä. Salaperäisin paikka on vanhan saunan takana, jonne rakennettiin pojantyttären kanssa leikkipaikkaa ja pikkukeinuja. Nytkin olen katsellut, miten upea pieni mökki niiden välille syntyisikään.... pojanpojalle, mutta sitä en ainakaan minä pysty rakentamaan.

Vähän pelolla katselen joskus noita huojuvia kuusenlatvoja syysmyrskyissä kodin lähellä.Vanhoja kuusia näkee metsissä usein myrskyn kaataneina. Kunhan lähimmät kuuset eivät kaatuisi talon päälle. Niiden kaatamisesta minä en voi päättää, kun metsä on naapurin omaa. Mutta aina kuiskaan, että 'olkaa vielä vahvoja ja mökkiäni kunnioittavia, pliis'.

Kiitän kuusenkärkkäsiirapista, joka hoitaa kurkkua kutkuttaessa. Oravatkin hyppelevät niin riemuissaan, kun käpyjä riittää. Kuinka paljon kuuset antavatkaan lahjaansa meille muille eläville olennoille! 

Kysyin naapurin isännältä, jos saisin noita kuusien kuivia alaoksia karsia pesän syttypuuksi. Sain luvan. Ja arvata voi kun annoin 3-vuotialle pojanpojalle sahan käteen, että hän voisi auttaa. Miten ihmeessä pikku käsi jaksoi niin sahata! Oli vaikea irrottaa häntä tästä hommasta. Kun kerroin hänelle, että harakkakin käyttää tällaisia risuja pesävärkiksi, niin hän alkoi heti erotella: - Tämä pieni oksa harakalle ja tämän suuremman saat sinä.

Kiitos kuusipuu!

Sembramänty, lasten kiipeilypuu, ruusutarhan varjostaja ja C-vitamiinin varmistaja

Vaikka blogini on nimenomaan ruusuista kertova, en voi sivuuttaa myös ruusutarhani varjostajia, liiallisen veden kerääjiä ja monella lailla iloa ja hyötyä antavia puita. Puutarhahan on PUUtarha, joten siinä kuuluu olla puita. Piha, jossa ei ole yhtään puuta tai pensasta, on usein märkä veden kerääjä.

Ps. Minua kovistettiin tuon kirjainvirheen vuoksi "sembramännyssäni", joten korjasin sempran sembraksi. Otan aina ilolla vastaan ohjeita. Minulla on aina ollut jonkinlainen sokeus kirjainten ja numeroiden suhteen. Ehkä keskityn aina enemmän sisältöön. Vaikka minulla on astrologisella kartalla Mars Neitsyessä...hah!

 

 

 

 

Pihallani kasvaa yksi sembramänty, Pinus sempra sipirics, eli siperianmänty, jonka puutarhanimike on VILHO. Vilho sen vuoksi, että vanhan Kastellin isäntä, joka vielä yli 90-vuotiaana kasvatti sembramännyn siemenistä taimia, lahjoitti meidänkin pihaan sellaisen. Siinä pätee vanha sananlasku, että vielä vanhanakin kannattaa istuttaa puita ja luoda jatkumoa elämälle. Sembramäntykin saavuttaa yleensä100-vuoden iän ja luulen, että Raahen Härkätorin semprat ovat vieläkin vanhempia.

Sembramänty on nyt ollut pihallani jo noin 40 vuotta, kasvanut pituutta, leveyttä ja korkeutta ja tutkimukseni mukaan sen rungon vuosikasvu on noin 8 cm vuodessa riippuen kesistä. Huomata pitää, että ei se pienen taimen runko kasva tuossa vauhdissa. Läpimitaltaan sembran runko voi kasvaa  noin 1,5 metriä paksuksi. Ei ehkä enää näin pohjoisessa. 

Puu voi kasvaa korkeutta jopa 30 metriin, omani ei kuitenkaan ole vasta kuin 8-9 metriä. Ja varmaan jääkin 10 metriin. Mutta sellaisena se on ollut ihanteellinen kiipeilypuu lastenlapsille, joista toinen saavutti latvaosan 10-vuotiaana ja toinen (pian 3 vuotta) katselee sitä vasta toiveikkaana tietyllä kunnioituksella. Toisin kuin tavallinen mänty, sempramännyllä on sileitä oksia alhaalta asti, eikä puu ole pihkainen. 

Kevättalvella käytän sembramännyn havuja uutteena C-vitamiinina. Eli nyhdän havut kattilaan, kaadan melkein kiehuvan veden niiden päälle ja suljen kattilan kannella. Jos mahdollista, niin pidän sitä lämpimän 'puuhällän' päällä yön, jolloin annos oikein muhii hyvässä lämmössä. Sitten kaadan veden suodatinpussin läpi, jolloin juomaan ei tule roskia. Juomaan voi lisätä hunajaa (myös omenaviinietikkaa) ja näin saan hyvän annoksen c-vitamiinin puutokseen. Suomalaisen männyn havu käy samalla tavalla.

Sembramännyn kävyissä on hyödyllisia siemeniä, mutta kilpaa oravat niitä ryöstävät, joskus pähkinähakkikin puussa, joten itselle ei jää mitään muuta kuin korjata roskat niiden jäljiltä. Varsinkin orava jättää roskat saunan kuistille ja kävyn raatoja pitkin pihaa, jolloin ne tuntuvat ruohonleikkurissa.

Siperiassa tämä puu nimetäänkin elämänpuuksi, se on siellä pyhä puu ja usein elinehtokin. Olen joskus lukenut Siperian helisevästä sembrapuusta ja Anastasiasta, on ihan mielenkiintoista luettavaa! Anastasia-linkki tässä , jos olet kiinnostunut. Anastasia-liikkeestä seurasi eräs Putinia kiitettäväkin seikka. Hän nimittäin lahjoitti jokaiselle maaseudulle muuttavalle yhden hehtaarin maa-alaa sillä ehdolla, että käyttää sen viljelykseen. En tiedä, toimiiko tämä yhä.

Joka tapauksessa olen kiitollinen naapurin Vilho-isännälle tästä puusta. Se kasvaa tuossa pelto-ojan varressa, imee siitä voimansa, pitää vieressä olevan savusaunapuuliiterin pohjan kuivana ja sopivasti ympärillä olevien ruusujenkin alueen. Tämä on alenevaa, tosin ei tasaista maata, koska Linnakankaalta (50 m korkea) virtaa alas jatkuvasti vettä lumen sulaessa ja rankkasateissa. Puita tässä siis tarvitaan!

Mänty ( Pinus sylvestris), metsiemme uljas urho!!

Puutarhaani ja taloani ympäröi pohjoisesta ja idästä havumetsikkö. Pihallani kasvaa vain yksi mäntysukuinen puu; sempramänty. Se on suuruudeltaan ollut sopiva kiipeilypuu lastenlapsilleni. Toinen heistä 10-vuoden iässä saavutti latvuksen ja huuteli sieltä maailmalle valloittajana. Toinen on vasta 2,5 -vuotias ja katselee puuta vähän empien. Ehkä ensi kesänä ohjeistan häntä kiipeilemiseen. 

Mänty on kiinnostanut minua aina. Se on niin voimallinen ja lämmin halata! Tuolla Linnakankaalla Jätinkirkon vieressä kasvaa oikein kaunis hongisto. Vähän sydän kylmänä olen sitä tarkkaillut, etteivät vaan ala kaatamaan noita. Mieheni aikoinaan jo kerran pelasti tuon metsän. Se metsä kuuluu Raahen seurakunnalle. Salainen toiveeni on, että se suojeltaisiin. Kun turistitkin jo ihailevat sitä.

Mänty voi elää 500-vuotiaaksi ennen sen keloittumista riippuen sen kasvupaikasta.

Kuvittelisin, että sitä 5-10 metristä mäntylasta voisi nimittää männyksi. Ja kun se kasvaa muuttaen kuortansa kymmeniksi metreiksi, sitä voi kutsua jo nuoreksi männyksi eli hongaksi. Oikeastaan tämä nimitys männystä on enemmän käytössä länsimurteissa. Ja kun se ikääntyy, sitä voi kutsua petäjäksi. Oikeasti tätä nimitystä on käytetty itämurteissa. Ja kun se on vanhus havunsa ja kaarnansa karistaneena, siitä tulee kelo. Kelokin pysyy pystyssä vielä vuosia. Kaatunutta keloa sanotaan maapuuksi. Siis männyllä on monta eri nimeä. Sitten on vielä runollinen lakkapää petäjäkin. Tällaista keräilin nettisivustoilta. Vanhoille yksityisille ikipuille annetaan myös omia nimiä liittyen siihen, mitä sen männyn likellä on tapahtunut.

Mänty - honka - petäjä - kelo - maapuu.

Tutkin valokuvia ottamalla miten nämä puut kehittyvät. Näitä kaikenikäisiä löytyy tästä ympäristöstä.

Kuvassa havumetsää ja oikealla tuollainen nuori mänty, jonka kuori on kauniin oranssinruskea, oikein hohtaa ilta-auringossa.

 

 

Kasvaessaan männyn kuori alkaa lohkeilla ja pian tulee päälle myös jäkälää ja se kaarnottuu. Olisko oikealla jo honka?

Sitten onkin korkealle hongan runko paksuuntunut ja syntynyt vahvasti kuviollisesti kaarnaa. Oikealla kuvassa puulle alkaa kelottuminen. Linnut ja monet muut eläimet ovat jo rikkoneet ja hajoittaneet puun lahonutta kuorta. 100-vuotiaalle männylle alkaa kasvaa tuo vahva, niin kutsuttu kilpikaarna. Silloin myös puu alkaa sisältäpäin punertaa, jota rakentajat kutsuvat punahongaksi. Se oli vähän arvokkaampaa rakennusainetta.

Ja voi ihme, mihin kaikkeen mäntyä voi käyttää. Se onkin sitten ihan toinen tarina!