lauantai 22. syyskuuta 2012

Marjatan kummiruusu

Eipä tuollainen kummius olisi tullut mieleenkään. Ruusun kummius. Mutta eräällä reissulla tuli käteeni sellainen ruusu, joka todella tarvitsi itselleen kummin. Kummin, joka tässä yksi päivä soitti ja kysyi, että 'miten hänen kummilapsensa voi'. Enhän ensin ymmärtänyt ollenkaan. - No se pikkuinen ruusunalku, joka näytti niin mitättömältä. Jotenkin ystävänä siinä liityin sen kohtaloon ja otin sen kummikseni.

Tosi kaunis ajatus! Ymmärsin heti, mitä ruusua Marjatta-ystäväni tarkoitti. Pikkuista ressua, joka ihmeekseni voi oikein hyvin.

Kerronpas tämän ruusun tarinaa. 

Kaikkihan tietävät, että viimeisinä vuosina on puutarhabuumi levinnyt kuin kulovalkea. Kaupat ovat pullollaan mitä ihmeellisintä puutarhakamaa. Televisio suoltaa joka kanavalta puutarhaohjelmia. Kirjakaupan hyllyt notkuvat puutarhakirjoista, niistäkin kirjoista, joissa on kuvattu enemmän mitä erikoisimpia vanhoja esineitä kuin itse kukkia. Ei se mitään, mutta kun ihmisetkin ovat aivan hullaantuneita puutarhanhoidosta, usein jopa strassaantumiseen ja rohmuilemiseen asti. Ei sekään mitään, sillä loppujen lopuksi ei mikään tuo sellaista nautintoa kuin se puutarha ja siellä myllääminen.

Rakennamme oman pienen paratiisimme unohtaaksemme maailman kaaostilan.

Nyt meni filosofoinniksi...
Mutta vierailin viime kesänä taas yhdessä sellaisessa paratiisissa, missä oli paljon kaunista ja hauskaa ja kamalasti vielä työtä. Moni taimipurkki odotti istuttajaansa. Muun muassa eräs ruusunjuurakko, josta omistaja anteliaisuudessaan alkoi jo puolittaa minulle osaa. Kun se on niin kaunis! Toppuutin häntä, sillä eihän ruususta tiedä, riittääkö yksi juurakko kasvuun, pitää olla toinen varalta.

Kaunis oli ruusun kukka siinä! Tutkimmekin sitä jo kirjasta ja päädyin  ranskanruusuun nimeltä Sonja Maria. Se on kuitenkin vielä ihan arvaus vain.

Silloin siinä juurakkoa lähemmin tarkastellessani huomasin pienen lehdykän eräässä juurakonhaarassa. -Tuon sinä voisit minulle siitä taittaa. Sen ottaisin, sanoin ruusun omistajalle. - No jos tuollaisen ressukan onnistut elossa pitämään, niin onhan ihme, sanoi hän ja leikkasi minulle irti sen juurakonpalan.

Marjatta-ystäväni silloin siinä vieressäni sanoi, että hän on tukemassa ruusun kasvua. 

Istutin kotona juurakonpätkän isoon peltiseen pesuvatiin. En unohtanut sitä siihen. Tarkkailin mullan kosteutta, siirtelin purkkia vuoroin varjoon, vuoroin valoon. Juttelin sille. Terhakka lehdykkä se jo oli.

Ja se hymyili minulle.



Nyt pari päivää sitten istutin sen tuonne European ja Nina Weibulin viereen kohopenkkiin, heidän suojaansa. Jos se siinä varttuu, siirrän sen seuraavana kesänä omalle paikallensa. Tänään toin metsästä sille vanhaa muurahaispesän pohjaa.

Ja se hymyili minulle.

Kyllä se pienikin maasta ponnistaa. Toivotaan sille elinvoimaa!

Tähän ei sopisi mikään paremmin kuin tämä vanha ruotsalainen laulu, missä kerrotaan kuinka merta liikuttaa sekä se pieni aalto että se suuri aalto. Kumpikin tärkeitä.

2 kommenttia:

  1. Niinpä, maasta se pienikin ponnistaa, näyttää oikein hyvältä ja elinvoimaiselta. Uskon, kun noin hyvin hoidat ja puhut sille se varmasti kasvaa.
    Toisen blogin kautta löysin blogisi ja tajusin, että kahvilasi sijaitsee samalla kylällä jossa sisareni asuu. Kerroin hänelle ja kysyin tunteeko ja tietääkö hän Sinut.

    VastaaPoista
  2. Taisi tietää. Ainakin jonkin verran jotakin.
    Näin se maailma on pieni, Suomi varsinkin.
    Mukava tutustua!

    VastaaPoista