Kuinka herkästi lapsi vaistoaa äidin tunteet, niin ne surulliset kuin ne iloisetkin. Ja ne jää mieleen. Muistan kuinka surulliselta äiti näytti istuessaan puulaatikon päällä hellan ääressä. Kun kiipesin syliin, tuli suuri huokaus. Ja muistan äidin ilon, kun hänen kasvattamansa salkoruusut kukoistivat toisena kesänä. Jotenkin varmaan jo silloin tiesin, että niitä pitää odottaa toiseen kesään asti. Oi, ne olivat kauniit, mutta vielä kauniimmat äitini loistavat silmät, kun naapurit tulivat niitä ihastelemaan. Ehkä niitä ei kasvanut joka kodin pihalla.
Niin kuin ei nykyäänkään. Kasvattaa kaksi vuotta salkoruusua, joka ehkä ei selviäkään talvesta (kuten minulle kävi) ei ole kärsimättömän kiireisen ihmisen puutarhanhoitoa.
Siksi oli ihan pakko lähteä katsomaan niitä, kun Liisa kutsui. Ja ne olivat näkemisen arvoiset. Vaikka muutenkin, Liisan puutarha on kuin Ihmemaa. Siellä on kaikkea kaunista ja hauskaa. Tässä muutamia kuvia.
Vain ihmemaassa voi keksiä, että havuneulasista syntyy pehmeä polku. Ja vain ihmemaassa sininen tynnyri iskee silmää. Ja mitä lienee tuo lato kätkeekään?
Kaikkea ei kerrota. Eikä kaikkea näytetä.
Kauniita yksityiskohtia Liisan ihmemaassa! Salkoruusut ovat upeita, ihania värejä! Minunkin äitini kasvattaa niitä, minä en ole uskaltanut vielä yrittää...
VastaaPoistaMinä kerran yritin. Ne tuhoutuivat talven aikana. Jospa yrittäisimme ensi kesänä. Tilattaisiin sellaiset pienet taimet ja oltaisiin kärsivällisiä. Minä kun olen äiti itse nyt, jopa mummu jo.
VastaaPoista