Tarina metsämökin ruususta

Vien tarinani aikaan 100 vuotta taaksepäin. Silloinkin oli mökkien, talojen, kartanoiden pihoilla rakastettuja ruusuja. Silloin ne vasta rakastettuja olivatkin! Ja varsinkin pienten mökkien pihoissa. On olemassa ruusu nimeltä 'mökinruusu'. Se on metsäruusun kerrannaiskukkainen lajike (Rosa Foecundissima) ja sitä löytyy vieläkin maaseudun vanhoista pihoista. Sillä on pienet, mutta herttaisesti kerrotut vaaleanpunaiset kukat. Se kukkii kesäkuun lopulla tai heinäkuun alussa, ja kukinta kestää pitempään kuin metsäruusun. Se kasvaa minunkin ruusutarhassani, tosin pienenä vielä, mutta on jo kukkinut somasti. 

" Liina oli asunut yksin vähän syrjäisessä mökissänsä pienen järven rannalla jylhien korpikuusien ympäröimänä jo 10 vuotta. Mies oli kuollut ja kaikki lapset olivat maailmalla. Juhlapyhinä aina joku heidän perheistään tuli tervehtimään Liinaa,  ja varsinkin kesällä. Heilläkin olivat omat maatilkkunsa ja kiireensä maa- ja navettatöissä. Liina oli jo ehtinyt 80-vuoden ikään. Toiseksi nuorin tytär Maija, joka asui kymmenen kilometrin päässä äidistään, oli nähnyt häntä viimeksi keväällä ja oli huomannut, että äiti ei ollut enää entisensä. Pihaa ei oltu enää siistitty kuten edellisenä keväänä, ei ikkunoista tuplia otettu pois eikä kesäverhoja vaihdettu. - Ei ne niin tärkeitä asioita ole. Ja kylmäkin vielä, oli äiti sanonut.

Maija oli laittanut lapsiaan tervehtimään tuon tuostakin äitiään ja pyytänyt äitiä tulemaan luoksensa, mutta 'hyvin vielä oli jaksanut', kuten lapset terveisiä toivat. Siltikin jokin surullinen aavistus painoi Maijan mieltä. Viimeksi lapset olivat vieneet leipää, perunoita ja suolasilakoita. Iloisena oli mummu ne  vastaanottanut. Onkohan hänellä kunnolla ruokaakaan? Äiti ei koskaan valittanut. Mökin alla oleva kellari oli hyvä. Siellä säilyivät pitkään perunat, lantut ja puolukkasurvos. Jopa hilloja oli poimittu viereiseltä suolta aika paljon. Nekin säilyivät purkitettuna pitkälle talven yli. Mutta entäs nyt, kun marjoja ei vielä saanut, villimansikoita vain? Viimeisen lehmän äiti oli antanut edellisenä kesänä pois. Muutama kana oli vain hoidokkina.

Kauniina heinäkuun ensimmäisenä sunnuntaipäivänä Maija päätti itse lähteä äitiään katsomaan, otti hevosenkin ja kärryt. Jos äiti lähtisi hänen mukaansa nyt.

Maija saapui hiljaiseen pihaan. Vain pari kanaa kotkotteli vanhan navetan reunassa. Tosin mökin ikkuna oli avoinna, ja eikös vain kesäverho siellä heilahdellut. Ikkunan alla kukki valtoimenaan mökinruusu, joka oli aina ollut äidin silmänterä. Sille oli annettu lantaa, vaikka perunamaa olisi tarvinnut senkin. Ruusu oli aina ollut pihamaan ilo, hennosti tuoksuva ja runsaasti kukkiva.

Maija sitoi päätään puristelevan ja hirnahtelevan hevosen pihakuuseen. Miksi hevonen käyttäytyi noin? Maijan sydäntä kylmäsi. Hän astui tupaan. Se oli tyhjä. Ovi kamariin narahti, kun hän hiljaa sen aukaisi. Äiti oli laittanut vanhaan maitopääläriin kukkivia mökinruusuja. - Äiti, kuiskasi Maija. 

Mitään ei kuulunut. Äiti makasi vuoteessaan peiton alla. Nukkuiko? Hiljaa Maija meni ja kosketti äidin kättä peiton päällä. Se oli kylmä. Vavisten Maija kosketteli äitiään.

Äiti oli nukkunut ikiuneen.

Värisevin nyyhkytyksin ja sumein silmin Maija katseli häntä. Äiti oli tiennyt. Äiti oli tiennyt lähtönsä tulevan. Kamari oli siistitty, ikkuna auki. Äiti oli halunnut kuulla vielä kesän äänet. Ruusut päälärissä pöydällä oli vasta poimittuja. - Voi äiti! 

Hetken mielijohteesta Maija otti tuvan pöydältä vanhat keritsimet, samat jota äiti oli käyttänyt, ja meni ulos. Hän leikkasi niillä mökinruusun vaaleanpunaisena pursuavia oksia. Hän toi ne kamariin ja asetti ne äitinsä sänkyyn, tyynylle kasvojen viereen, ympärillensä ja yhden ruusun äidin melkein ristissä olevien käsien alle. Kaunis oli äiti siinä vuoteessaan rakkaan ruusunsa kanssa. Maija hymyili kyyneltensä läpi.

Hän juoksi ulos, otti hevosen ja komensi sen juoksuun. 

Nyt oli saatava pappi ja koko perhe ja ystävät äidin luo!  Äiti ei jäänyt yksin. Ruusut olivat saattaneet hänet ikuiselle matkalle ja olivat nytkin vierellä. Äiti oli halunnut noin. "

Peltoniemen Hintriikan surumarssi on kaunis! Liisa Tavi