Ruusunvarsi, elinvoiman ehto!

Aurinko paistaa. Elo voimistuu. Kaikki kohoaa ylös!

Kiertelin puutarhassa ihailemassa voimaantuneita ruusunvarsiani. Ne ovat kaivaneet juurensa vähän happamen maakerroksen läpi syvemmälle savimaahan. Sen saavuttamisen ilosta ne pukkaavat nyt voimakkaita varsiaan ylös.

Ruusuni! Minä tässä, nöyrin palvelijanne! Olen osannut tukea teidän kasvuanne, löytänyt teille pakkaanne. Osaan sen. Ja osaan kirjoittaa, vaikka nyt siirsinkin Ruusutarinakirjan ensi talveen. Teen siitä ehomman ja kokonaisemman. 

Jos joku epäilee kirjoitustaitoani, ajatukseni syvyyttä, voi kurkistaa mitä olen kirjoittanut ruusunvarren voimasta tässä sinä vuonna kun aloitin ruusujen kasvatuksen vuonna 2011. Se kirjoitus on pulpunnut myös itseni kasvusta, ihmisen kasvusta.

Ilo-ruusulla on vähän kuten alla äidillänsä Kempeleen kaunottarella alla vähän samaa lohenpunaa varressaan
kuin on kukinnossaankin.

Kempeleen kaunotar, taustalla köynnösruusuja peitettynä kevään ahavalta.

Malvaruusulla on tummanpunaiset varret.

Kun taas malvaruusun sukulaisella metsäruusulla on kanelinpunaiset.

Minette-ruusun varret ovat kauniin vihreät.

Orjanruusun uudet varret ovat samanvihreät kuin Minetellä, mutta vanhoissa varsissa
näkyy ruskeita kauniita juovia.

Nukkeruusulla on kauniin ruosteen-kuparisen väriset varret ja erottuu joukosta.

 Victory song!

Onko ruusu sittenkin liian ylhäinen kasvi minulle?

Koen mitä pahinta ruusukompleksia. Puran sen tähän. En usko, että olen ainoa, joka kokee joskus tämänkaltaista tautia puutarhassaan.

Olenko oikeassa sittenkin, että se mitä lapsuudessa koin ruususta, on totta? Että ruusu on liian ylhäinen minun maailmaani. Luulen, että blogini nimikin on jo suureellinen. Sivuilleni eksynyt voisi luulla tulevansa johonkin 'hienoon' ja siellä onkin vain joku kummajainen metsätonttu, joka unelmoi ruusutarhasta. Metsätontun taakse kätken tyhmyyttäni ja osaamattomuuttani. Tonttu tonttuilee.

Onhan ruusu kuitenkin ollut minulle kuin pelastava enkeli. Se on vetänyt minut syvänteistä silloin kun olin heikoilla. Sitten henkeni nousikin ihan ruusun tasolle, huomaamattani.

Nyt olen tullut ryminällä alas. Olen koko talven ajan pähkäillyt ruusutarinakirjasen tekoa. Olen sillä pyrkinyt tuomaan ruusua sieltä ylhäisyydestään enemmän pienen ihmisen tasolle. Sille tasolle, että osaamaton puutarhurikin voisi tosiaan haaveilla pienestä ruusutarhastaan. Joka ruusulla on oma ihmeellinen historiansa ja tarinansa, mutta myös tiedemaailman vaateet. Tarinoiden kautta haluaisin tuoda ruusun esille ihastuttavana persoonana, joka haluaa tulla kenen tahansa ihmisen luo. Se ei olisi pelkästään kartanoiden tai asiantuntijoiden ystävä, vaan myös tavallisen ujon tallaajankin. 

Kun olen saanut ensimmäisen tarinakokoelman valmiiksi, tulee heikkous. Onko siitä kukaan kiinnostunut? Osaanko edes kirjoittaa? Tehdä tarinoita, sadunomaisiakin juttuja ylhäisestä ruususta! Voiko ruusua käyttää noin? - Sinä et ole edes pätevä, kuiskaa 'pikkupiru' korvani takana.

Olen lueskellut käsiini saamia Suomen Ruususeuran painattamia Ruusunlehtiä vuosienkin takaa. Vanhoissa lehdissä on käyty kovaa keskustelua jo siitä, miten ruusuja saa nimittää. Sitä kuinka tarkka pitää olla siitäkin, mihin ryhmään ne luo kuuluvaksi. Tuntuu, että joka ruusukirja ryhmittelee ja jopa nimittelee ruusuja eri tavalla, riippuen tietenkin millä vuosikymmenellä kirjoja on kirjoitettu ja kuka niitä on kirjoittanut. Ota nyt sitten selvää, miten saa tehdä, miten ruusua saa nimittää!

En ole biologi, en asiantuntija enkä puutarhuri. Tontulla on vain rakkaus ruusuihin. Miksi ihmeessä minun pitää aina tehdä jotakin sellaista, mihin en ole perehtynyt syvemmin, mitä en ole opiskellut?Pitääkö kaiken olla niin syvällistä, oikeaa ja varmaa? Teen näköjään aina epäpätevänä jotakin. Olin aikoinani epäpäteva opettajakin 8 vuotta. Eipä silti, ympärilläni oli muitakin epäpäteviä. Isäni oli epäpätevä musiikinopettaja. Miehenikin oli työssään hyvin epäpätevä. Lohtuna kaikki tuo, sillä kunnioitus löytyy epäpätevyydenkin kompleksista, jos on uskoa itseensä ja päässä järki.

Nyt kompastelen epäpätevyyden kivikossa. Ympäristöpaineita! Kaiken tieteen ja oppimisen tarkoituksena kautta kaiken maailman ajan on ollut kehittää onnellinen ihminen ja onnellinen yhteiskunta. En luota siihen tipan tippaa. Ehkä juuri se, että on nähnyt tuon instituaalisen unelman rappion, saa minut aina yrittämään vain ittelläni. Sillä kai pyrin olemaan epäpätevä 'kirjailijakin', vaikkakin omakustanteisena. Mutta nyt annan ehkä periksi. Olkoon!

Viimeinen lyönti vaaleanpunaisille kasvoilleni oli kirjasen painamisen hinta. 100 kappaletta värikuvin, en kehtaa hintaa sanoa, mutta liian iso raha minun budjettiini. Kun alunperin asiasta keskusteltiin, hinta-arvio oli puolet pienempi.

Onhan minulla lohtuna tässä kissat (niidenkin hoidossa olen epäpätevä). Ja astrologia. Siinäkin olen epäpätevä! Tätäkö kaikkea tarkoittaa Pluton neliö MC:lleni. Se yrittää vetää minua maan tasalle, turhia kurottamasta. 

Ei kun lapiohommiin vain ja talon kivijalkaa pelastamaan!

Sittenkin! Carry on wayward Son! 

Tämän kappaleen pitää sitten soida niin isolla, että seinät raikaa!

Ilo-ruusu sai iloisen tuvan!

On ollut sellainen talvi täälläkin Pohjanmaalla, että maa ei ehtinyt paljoakaan routia, vain ehkä varjopaikoissa.

Olen melkein valmis inttämään, että pensaat ovat kasvaneet talven aikana. Onkohan se mahdollista?

Ainakin Ilo-ruusuni on jotenkin noussut korkeuksiin jo 2 metriä. En muista syksyllä sitä tällaisena nähneeni. Kyllä sitä kehuinkin!

Ja voimaantumisen palkaksi ajattelin antaa sille jonkinlaisen palkkion. Irrotin tuon vanhan metalisen kehikon ja annoin sen toiselle, pienemmälle ruusulle tueksi. Sitten hain liiteristä kuivumassa olevia pajuja. Asetin ne jäljellä olevaan lumeen vettymään. Ja löysin sopivia tukirimojakin.

Näpräsin tällaisen vähän iloisemman ja keveämmän oloisen tuvan Ilo-ruusulle tueksi. Tykkääköhän se tästä? Sen näyttää kesä!

Rapu-ihmisille kuulemma sopii tällainen musiikki: Bad moon rising (Ilkeä kuu nousemassa)!

Nythän on Rapu-kuun aika, jolloin on hyvä koulia taimia. En kuitenkaan usko 'ilkeään' Kuuhun, vaikka se lumisateen viime yönä toikin, ravitsee sopivasti jo kuivaa maata.

Mitä on Kappadokia? Osa 6: Mukavaa asumista ja olemista!

Vaikka piha tarvitsee vielä paljon työtä, niin ei sitä vanha jaksa ihan 'tolokuttomasti' siellä ahertaa.

Välillä on mukava istahtaa ja käydä uudestaan läpi kokemuksia tällä ikimuistoisella Kappadokia-matkallani. Joku asiasta kiinnostunut voi vaikka lukea tätä...

Mitä on Kappadokia?

Nyt kun olen kertonut ihmeellisestä vuosisatojen luolarakentamisesta, voin kertoa myös, mihin niitä tänä päivänä käytetään. Yhä vieläkin osa niistä on käytössä tavalla ja toisella. 

Ensinnäkin muinoin jo todettiin, että kyyhkysten uloste on tosi hienoa lannoitetta viljelyalueille. Muutenkin ne ovat mukavia lintuja, jopa kirjekyyhkysinä ovat toimineet. Luolaston yhteyteen rakennettiin niille pesäpaikkoja, oikein kauniisti neliöitä vieri viereen kuin koristuksia, joiksi ensin niitä luulinkin.

Turistit käyvät ihmettelemässä niitä Kyyhkyslaaksossa, jossa niitä on pesimässä runsain mitoin.

Kaupungeissa ja kylissä luola-asumukset ovat usein sulautuneet muuhun rakentamiseen.

Toisekseen ihmiset asuvat niissä yhä. Munkkilaaksossa pääsin vierailemaan yhdessä sellaisessa. Monissa paikoissa luolakodit ovat avoinna turisteille tulla ja  ihmetellä. Kunhan muistaa asettaa muutaman lantin emännän käteen.

Vierailin Marian luolakodissa, jossa etualalla hänen poikansa pitää pientä kahvilaa. Hänen sukunsa on asunut samassa luolastossa jo kolmatta sukupolvea. Ymmärsin, että Mariankin jälkeen poika sen ylläpitoa jatkaa. Tyttäret ovat aviossa läheisessä kylässä. 

Asunto näytti viihtyisältä ja mukavalta. Siinä oli keittiö-osio ja eri huoneita. Sain nähdä myös olohuoneen (jossa oli kaunis parveke ulkona) ja makuuhuoneen. Maria osasi hiukan englanninkieltä ja oli iloinen, kun sai jutella. Hän on aina viihtynyt asua tässä eikä kaipaa muualle. Hän kertoi, että koko seudulla on hyvät energiat. 

Sitten, tietenkin, noita luolastoja ovat hotellit käyttäneet yhdistämällä vanhan ja modernin turistien tarpeiden mukaisiksi. Luolastosta on kyhätty myös suuria ravintolatiloja, jossa on areena myös erilaisille esityksille. Yhdessä tällaisessa katsoimme kansantanssiohjelmaa juhlanillan merkeissä. Toisessa istuimme hartaana ja seurasimme sufilaisten tanssia. Tyypillisessä turkkilaisessa luolakahvilassa (joka toimi myös asuntona) myös vierailimme. 

Jopa autotallina toimi luola aivan mainiosti. 

Valitettavaa oli usein näky, jossa tuo luolan ja modernin yhdistäminen ei aina ollut harmoonisessa muodossa. Ja surkea näky myös tuolla museoalueilla olivat pellistä ja muusta tuulen kestävästä materiaalista kyhätyt rihkamakojut, joita usein oli vieri vieressä. Monet esineet olivat samoja, joita näkee ympäri maailman eri markkinapaikoissa. Ymmärtää voi, että näin kaikki yrittävät jotakin tehdä elantonsa pitimiksi. Mieluummin kuitenkin ostin jotakin turkkilaisilta naisilta, jotka istuivat kadun varsilla ilman kojua ja samalla tekivät käsin koruja ja nukkeja ynnä muuta nättiä. Kaupan päällisiksi sain heiltä iloisen hymyn, joka loisti myös heidän ruskeista silmistään.

Sufilaista meditaatiomusiikkia

Joka kevät varman päälle!

Onkohan joku muu kukka kuin krookus, joka ponkaisee ensimmäiseksi iloitsemaan kevään tulosta?

Krookuksista tulee aina mieleen eräs kohtaaminen Ruotsissa, jossa olin 'pienenä tyttönä' piikomassa eräässä perheessä. Lähdin eräänä kevätiltana aivan itselliselle kävelyretkelle (aina tenavia kädet täynnä yleensä). Näin erään aidan takana puun juurella elämäni ensimmäiset krookukset! Muistan sen hetken niin selvästi, kun 'oikahtelin' ja tuijotin niitä lumoutuneena, kun muualla ympärillä oli vielä lunta. Ihmettelin silloin, miksi en tuollaisia kotipaikkakunnallani näe.

Nyt näen ja jopa omalla pihamaallani. Minusta on ihana seurata niiden kukintaa siellä täällä. Enhän edes muista, mihin olen niitä aina työntänyt. 

Ja varmasti krookus on se ensimmäinen. Sitten vasta tulevat sinililjat ja lumikellot ja muut. Vai onko jotakin ennen krookusta?

Onko vielä muunkin värisiä kuin omani?

Krookuksethan menevät suppuun sateella ja kun taivas on pilvessä, näin myös yöksi. Tässä kuvassa kamera on seurannut kauniisti krookuksen avautumista ja ampiaisten koputtelua.

Ps. Vastaan itse (ei löydy keskustelijoita)  kysymykseeni krookuksen eri sävyistä. Löysin omalta pihaltani puhtaan valkoisenkin ja syvemmän violetin. Löysin myös lumikellon piilostansa, jonka olin jo aivan unohtanut.

Sitten onkin vuorossa sinililjat, esikot ja narsissit!

Mitä on Kappadokia? Osa 5: Alkukristittyjen seutua

Noin 2000 vuotta sitten kierteli mm. apostoli Paavali ja Barnabas näitä samoja seutuja Anatoliassa.

Raamatussa Matteuksen kirjassa oli lause: "Ja tälle kalliolle minä rakennan seurakuntani, ja tuonelan portitkaan eivät sitä voita." Tämän innoittamana louhittiin ensimmäinen kirkko Antakyan kallioihin. Apostoli Barnabasin johdolla kokoonnuttiin yhteen ja tätä joukkoa alettiin kutsua kristityiksi.

Kappadokiaan muodostui myös alkukristittyjen yksi ensimmäisistä seurakunnista. Aikojen kuluessa sinne rakennettiin luostareita ja kirkkoja. Mm. Göremen ulkoilmamuseo, joka on avattu yleisölle, on täynnä eri henkilöille pyhitettyjä luolakirkkoja kaivettuina nk. "keijukaisten savupiippuihin" kutsuttuihin kivimuodostelmiin. Niitä on tutkinut vuonna1741 tutkija Ranskasta nimeltä Paul Lucas. Jo silloin hän huomasi, että nämä olivat täynnä ihmisten luola-asumuksia. Hän nimitti asumuksia pyramiideiksi ja kirjoitti havainnoistaan raportin joka herätti suurta kiinnostusta aluetta kohtaan. Tämä alue on noin 32 km2. Kirkkoluolissa on kauniita monivärisiä maalauksia kuin kertomuksia ja ovat yhä osittain näkyvillä. 

Kulku näihin luola-asumuksiin ei ollut mitään helppoa tänä päivänä. Niihin johti kapeat porrasmuodostelmat, sisäänkäynti oli hyvin ahdas ja itse kirkot kooltaan aika pieniä. Ja kun ottaa huomioon suuren turistitulvan (pelkästään Suomesta 8 linja-autoa), oli ahdasta kulkea ja katsella. Näissä kirkoissa oli maalauksia mm. seuraavien pyhimysten kunniaksi: Pyhä Basileios Suuri, Gregorios Nyssalainen, Gregorios Nazianzilainen, Pyhä Gregorios Voittaja, Pyhä Barbara. Kirkoilla oli myös hauskoja nimiä; Pimeä kirkko, Tokali-kirkko (kauniita sinisen sävyisiä maalauksia Jeesuksen elämästä), Sandaalikirkko, Omenakirkko, Käärmekirkko (Pyhä Yrjänä taltuttaa lohikäärmeen) jne. jotka olivat pyhitetty erilaisille henkilöille ja tarinoille. Göremessä sijaitsee myös kuuluista munkki- ja nunnaluostarit. Miksiköhän näitä luostareita yhdistää alla oleva käytävä? Luostarin huoneet ovat monikerroksisia. Sisällä ei saanut valokuvat.

Voitte kuitenkin arvata, ettei alkukristityilläkään ollut turvallista elämä näin vilkkaassa paikassa (silkkitie). Näin ollen nuo maanlaiset kaupungit usein olivat myös kristittyjen turva- ja piilopaikkoja. 

Minä yritin kuvata paikkoja ilman ihmisiä. Siksi kiipesin usein sellaiselle paikalle, josta sain näkymää laajemmalle. Tuossa oikealla kuitenkin ne kaksi luostaria. Huomatkaa kuvissa kuinka paljon siellä kukki jo useat kirsikka- (jo kukassa) ja muut hedelmäpuut, joita on istutettuna laajoin mitoin alueella.

Eikä tässä vielä kaikki. Jatkan kuvilla nykyisestä asumisesta näissä luolissa.

Vanhaa kirkkomusiikkia 

Kivet, puutarhurin kirous vai aarre?

Koska minulla on tässä vanha kyhmyinen maalaispiha, jota ei ole juurikaan tasoitettu tai edes kylvetty, saati sitten lannoitettu tai myrkytetty, joudun usein taistelemaan ruohonleikkurin kanssa.

Pihan kyhmyt näyttäytyvät vanhojen pihakoivun juurina ja maasta ylös työntyvinä kivinä. Arvatkaa vain kuinka paljon olen kuoppia täytellyt ja kamalia ruohomättäitä repinyt. Olen kaivellut ystävienikin avustuksella pienempiä kiviä ylös. Siltikin. Vanha leikkuri rämisi ja viimein samahti. Syksyllä korjautin uuden ruohonleikkurini siivekkeen. 

Nyt ajattelin pyytää traktoria avuksi. Ensimmäiseksi traktori nosti vanhan tuomenjuurakon pois talon eteisen edestä. Se kukki kauniisti, mutta sitten sen useinkin täytti hyönteisten joukot ja sitä oli surullista katsella. Nyt tilalle tulee ruusu. Kas kummaa! Eipä silti. Yhä löytyy tontilta tuomikin. Pitää se olla!

Traktorimies olikin sellainen mies, joka kiviä koputtelemalla kuuli äänestä, mikä on ylös nostettavissa ja mikä ei. Joten vielä jäi joukko kiviä maahan, varsinkin portaiden eteen. Jospa ne peittyy tasaisiksi, kun ajan siihen sepelikuorman. 

Kivien ylös kaivamisessa on aina tietty jännitys. Minkälainenhan aarre sieltä nousee?

Monta kiveä traktorin piikit ottivat ja nostivat parkkipaikan viereen kiviaidaksi. -Tämä on sellainen kivi, jota ei pikkutraktrorilla nosteta, tuumasi traktorimies. - Mitä tehdään? Laitetaanko kivi takaisin ja jätetäänkö tuohon?

Kiveä katseltiin edestä ja takaa, päältä ja alta. Sitä pyöriteltiin traktorin kouralla ja löydettiin siitä uusi kahvilapöytä tai pienten asiakkaitten kiipeilykivi. Siihen se jäi. Ja emännälle pikkuisen tasoitustöitä. 

Kun harjasin harjalla ja vedellä valelin, kivestä tuli esille kaunis vaaleanpunainen graniittikivi. Siis aarre sellaisena! Kiitos maan maahisille!

Vielä kerran, jottei unohdettaisi sitä kun Suomi nousi, Loordi!

Mitä on Kappadokia? Osa 4: Maanalaiset kaupungit

Ihmeellistä, mutta maa ei ole roudassa juuri ollenkaan, vain varjoisilla paikoilla. Se on aiheuttanut sen, että jopa ruusut ovat kasvaneet talvella. Vai näkevätkö silmäni oikein? Voiko sellaista tapahtua?

Mitä on Kappadokia? Aina vain yhä ihmeellisempää!

Maailmassa tapahtuu todella ihmeellisiä asioita. Olen joskus lukenut tieteiskirjoja planeetoista, joilla on monen vuoden yö. Ihmiset silloin asuvat maan alla luolissa. Sitten koittaa taas monen vuoden kesä ja ihmiset kömpivät kalpeina ylös maan pinnalle. 

Nyt Kappadokian 'planeetalla' (näin se yhä vain tuntui) ihmiset todellakin ovat asustaneet maan alla. 

Maan alle on rakennettu kymmeniä kaupunkeja ja jopa satoja asumuksia. Osa niistä on kaivettu esille. Niihinhän on aikaa myöten kertynyt tulvavesien liejua ja myrskyjen hiekkaa. Usea on avattu myös yleisölle. Uusia kyliä rakennettaessa ei olla aina oltu tietoisia noista maanalaisista salaisuuksista. Vanhoissa kylissä kylläkin on löydetty salaisia tunneleita, jotka jopa taloista johtavat maan alle. Mutta kuinka monta aluetta on vielä piilossa?

Koko Kappadokian alue on täynnä luola-asumuksia. Pehmeään, helposti työstävään vanhaan laavapohjaan, jota kutsutaan sintterikiveksi, on kaivettu myös maanalaisia käytäviä, asumuksia, rukoushuoneita ja hautoja. Kokonaisuudeltaan tuo kaikki muistuttaa muurahaisyhteiskunnan pesää. Näin luen matkamuistona ostamastani kirjasta Kappadokia, Jeoffrey Lamee. 

Kaikista ihmeellisimpiä ovat nämä maanalaiset kaupungit satoine huoneine, joiden välissä risteilivat kapeat käytävät. Alueelta tällä hetkellä tunnetaan noin 200 tällaista asumusta. 

Me saimme vierailla yhdessä tällaisessa. Valitettavasti en muista nimeä. Vierailupaikkoja oli kymmeniä ja vaikka opas nimesi ne kyllä, mutta paperille asti en nimiä laittanut.

Nämä paikat eivät käy jalkavammaisille, ei selkävammaisillekaan, ei kovin ylipainoisillekaan tai isokokoisille turisteille. Vaikka alueella oli sähkövalaistus, ei se näyttänyt kaltevia, kuoppaisia lattioita. Eikä paikallensa paljoa voinut jäädä tai yksin kulkea, sillä eksymisen vaara oli suuri kymmenissä mutkikkaissa käytävissä. Oli pysyttävä oppaan jäljessä, kuljettava kädet pitkin seiniä ja vain ihmetellä. Käytävät olivat joskus niin ahtaat ja matalat, että sivuttain ja köyryssä sai kulkea. Koska kamerani ei valaissut tarpeeksi näitä paikkoja, otan lainaa edellä mainitun kirjan kuvia, joita Erdal Yazici on kuvannut. Samoin skannasin erästä poikkileikkauksen kuvaa, jotta tästä ihmeestä saisi jonkinlaisen käsityksen.

 

Siis kuvasta näkee yhden tyypillisen rakennustavan. Saman moisessa vierailimmekin. Asumukset sijaitsivat monessa eri kerroksessa. Alhaalla on virtaava vesi, josta vesisäiliöllä nostettiin vettä. Alimmaisessa kerroksessa useimmiten asuivat eläimet, joiden lämpö nousi ylempiin asuntoihin. Yleensä noissa luolastoissa oli jopa 18-20 astetta lämmintä, kertoi oppaamme. Siellä oli ruokavarastot, viinitehdas, asuinhuoneita, käymälöitä ja ilmastointiaukkoja. Tässä asujaimistossa oli kirkko (kristittyjen piilopaikka). Portaikot erottunee hyvin. Valaistuksena asukkaat käyttivät pellavanöljylamppuja. 

Se miten louhintaa on työstetty, voi kertoa eri ajanlaskuista ja työvälineistä. Esimerkiksi heettiläisillä oli jo käytettävänään metallia, mutta aikaisemmalla ajalla oli käytettävänä myös lujaa obisidiaania. Koska asumuksista ei ole löytynyt työkaluja, se kertonee sitä, että asumuksia käytettiin vain väliaikaisesti.

Siis aivan uskomatonta. Mitään luhistumisia ei tietoni mukaan ole tapahtunut, vaikka kivi on helposti rapautuvaa (saimme kokeilla kolikolla). Kestävää sen täytyy olla jo turistimäärien suhteen. 

Miksi ihmiset asuivat maan alla? Jos edellä luitte kaikista valloittajista, niin asian ymmärtänee. Ihmiset pakenivat näihin luolastoihin turvaan hyökkääjiltä. Kylien lähettyvillä näkyikin usein linnoituksia ja vartiotorneja, joissa varmaan pahoina aikoina tähyiltiin ympäristöä tarkkaan. Luolien sisäänkäynnit olivat yleensä hyvin piilossa, mutta useissa kohden oli myllynkiven tapaisia sulkuovia, jotka suljettiin sisäpuolelta ja joita ulkoa päin oli  vaikea murtaa. Usein kivissä oli tähystysaukkoja ja reikiä jopa nuolella ampumiseen ja kuuman öljyn valuttamiseen vihollisen päälle. 

 

Ylhäällä omalla kameralla ottamiani kuvia. Vasemmalla käytävän sulkija 'myllynkivi' ja oikealla ihmeellisiä rakennelmia, joihin saatettiin esim. kiinnittää köysiä. Kamerani salama ei anna oikeutta sintterikiven värille, joka oli pehmeän kellertävä. 

Hurja sentään! Milloinkahan joku keksii käyttää noita asumuksia hotellina? Tai vuokrata turisteille? Voisi olla aikamoista yöpyä maan uumenissa jollakin lampaantaljalla? Mutta kuinka hyvän suojan se onkaan antanut murhaavilta valloittajilta. Eikä silloin siihen ole riittänyt yksi tai pari yötä. Voi kun olisi kirjallista tietoa jossakin, miten tuolla on eletty, toimittu ja selvitty.

Turkkilaista musiikkia edelleen...

Peippoa kuulemassa Sokeritoppakiven äärellä

Olipas mukava päästä vähän kävelyretkelle. Leppuuttaa vaivaista selkää tuolta haravoinnilta ja lapiotyöltä.

Lunta on vielä varjoisilla metsäteillä, vaikka viime öinen lumi oli jo pois sulanutta. Oikealla tämän seudun kuuluisa Sokeritoppakivi.

Lähdettiin naapurin kanssa katselemaan vähän 'mettiä'. Otin kahvitermoksen mukaan ja kanelikorppuja. Oli mukava istua Sokeritoppakiven mökin terassilla ja kuunnella virtaavan puron ääntä, kuunnella naapurin kertomana, miten minkkejä pyydetään ja muuta juttua. 

Sitten heläytti ensimmäinen peipponen kevätterveisensä! Kiitos pikkuiselle! Kyllä ilostuimme siitä.

Olin ottanut mökin avaimen mukaan, jos sinne kurkistaisin. Ja kun tulin kotiin, huomasin, että siihenhän se avain jäi, riippulukkoon. Joten taas saapastelin Sokeritoppakiven ääreen. 

Tuli tuplaretki! Ei se mitään. Liikuntaa se kaikki vain on!

Kuka arvaa, mikä tämä pelotin puun oksassa on?

Olethan katsonut 'Metsän tarinan'?

Mitä on Kappadokia? Osa 3: Sivilisaatioiden summaa

Olen aloittanut haravoimisen omalla pihamaallani. Tosin varon noidannuolen aiheuttamaa selkävaivaa. Kuitenkin sopiva työ on vain hyväksi sille. Ihanaa hommaa!

Mitä on Kappadokia? 

- Se on tuhansien vuosien ajan vaihtuvaa sivilisaatiota. Tuntuu kuin alue ei paljoakaan olisi saanut olla rauhassa uusilta valloittajilta. Eikä ihmekään. Tuollainen maaperä oli hyvin viljavaa, vesistö kalarikasta ja alueella vilisi riistaa. Ihmiset jäivät mielellään pysyvästi asumaan alueelle. Kaivauksista käy ilmi, että alueella muodostui myös ihmiskunnan ensimmäiset uskonnot.  Huomata voi kuitenkin, että kyseessä on noin 10.000 vuosien aikaiset sivilisaatiot.

Esinelöytöjen mukaan siellä on ollut asutusta jo 7000 eKr. Neoleettisella ajalla ihmisten todettiin asuvan paikalla jopa 900 vuotta. Paikalta on löydettu useita Äitijumalattaren patsaita. 

Heettiläiset saapuivat paikalle noin 1800 eKr (nuolenpääkirjoitus). Heidän valtakuntansa tuhoutui noin 1200 eKr. Aikaa, joka kesti 450 vuotta, kutsutaan 'pimeäksi ajaksi'. Sitä hallitsi useat pikkuvaltiot. Sitten tulivat assyrialaiset.  Kaukasialaiset heimot hyökkäilivät pohjoisesta, ja lännestä tulivat nk. merikansat (troijalaiset ja kreikkalaiset). 

Kappadokian ihmeellinen maailma on nähnyt kymmenien valloittajien asuttamista ja tuhoa. Alue on nimetty monien valloittajien mukaan aina uusia kaupunkeja myöten. Kansojen nimiä on paljon, enkä edes luettele tässä kaikkia. Persialaiset ja kreikkalaiset taistelivat sen herruudesta 500-400 eKr. Aleksanteri Suuri 'puhdisti' aluetta 300-luvulla eKr keräten sieltä verot (Kappadokian Kuningaskunta). Sitten tuli Rooma vyöryen yli. Vuorossa oli Bysantin valtakunta. Osmannien valtakunta syntyi 1200-luvulla jkr. 1400-luvulla sinne hyökkäsivät mongolit. Sitten tullaankin jo lähihistoriaan, josta jokainen voi tutkia itse enemmän.

Yhtä kauheaa tuhoa ja uudisrakentamisen jälkeen taas tuhoa! Se mitä on säästynyt on hiekka piilottanut allensa eikä luonnonmuotoihin tuli ole tarttunut. Sen ihmeellisiin rakennelmiin ihmiset kaivoivat luolia turvakseen ja pakopaikoikseen. Alueelta on löytynyt useita maanalaisia kaupunkeja, joihin ihmiset piiloutuivat valloittajilta ja rosvouksilta. Kappadokia-alueen laava eli nk. pehmeä sintterikivi oli helppo louhia. Ehkä niitä rakensivat jo aikoinaan heettiläiset turvapaikoikseen.

Tämä kuva osoittaa eri kiviainesten pehmeyttä vuosituhansien erroosiossa.

Tästä seuraavassa osiossa enemmän.

Tähän voisi jo sopia Mozartin Turkkilainen marssi!

Mitä on Kappadokia? Osa 2: Kauniitten hevosten maa ja karavaanitie

Eilen lensi ylitseni iso kurkiaura. Seurasin jo edellisenä päivänä yksinäistä tiedustelijakurkea, joka lensi tässä ympäriinsä, sitten otti suunnan etelään. Suot ovat osittain sulaneet. Tervetuloa rakkaat ystävät Suomeen!

Mitä on Kappadokia? Se on myös eläinten maa ja karavaanareitten kulkuväylä.

Muistelen edelleen Kappadokiaa. Erityisesti minua kiehtoi siellä eläimet. Kissoista kerron aivan erikseen kissablogissani. Tuolla vuorten rinteillä ja ylätasangolla elettiin paljon lampaiden ehdoilla. Monella aterialla sain maistaa lammasta.  Joka puolella näkyi lammaslaumoja paimenineen, vähemmän lehmiä. Paimenilla on tärkeä työ, sillä seudulla liikkuu myös saalistajia; karhuja, ilveksiä, susia, kettuja, aivan kuin meilläkin. Varsinainen lammasvahti on vaaleahko Anatolyan alueen paimenkoira nimetty alueen mukaan ja aivan oma rotunsa. Harmi, että en heitä kuvannut, vaikka näin niitä vähän joka puolella loikoilemassa tai kuljeskelemassa, myös paimenten kanssa. Koirat kulkivat vapaasti ja vaikuttivat hyvin säyseiltä.

Minua kiehtoi kovasti ajatus, josta itse Kappadokia on saanut ehkä nimensä. Katkatupa-sana löytyy persialaiskuninkaan Dareioksen kirjoituksista ja tarkoittaa "Kauniiden hevosten maa". Alueella on käytetty ammoisista ajoista lähtien hevosta. Olisko sen alkuperä muinaisessa villihevosessa, Hipporionissa, jonka väitetään kuolevan sukupuuttoon kolmen suuren tulivuoren purkauksessa?

Olisikohan kuvassa kivettynyt hevonen? Luonto oli muotoillut vaikka minkälaisia teoksia eikä niissä tarvinnut paljoa mielikuvaa käyttää. Jopa ihan elävän näköinen Neitsyt Mariakin (oppaan nimeämä) seisoi erään muodostelman laella. 

Toinen paljon siellä polkuja tallaava kulkija on ollut kameli. Muinaiset sivilisaatiot käyttivät aluetta karavaanireitteinä. Silkkitie kulki koko Anatolyan halki ja siitä muistona vieläkin vanhat majapaikat.

Turkin suosittu turistien kyytiläinen vieläkin on kameli ja sitä tapasi Kappadokiassakin.

Hauska ilmiö oli se, että jos Antalyan rannoilla yritti kuvata kamelia, oli mies heti karjumassa euroa kuvauksesta. 

Kappadokiassa kamelia sai kuvata kaikessa rauhassa häiriintymättä, jopa hymyn saa kamelin omistajalta.

Kuinka leppoisalta tämä matkakaveri näyttikään!

Kaunista Karavaanimusiikkia!