sunnuntai 15. huhtikuuta 2012

Surun pyyhit silmistäni pois...

Nyt tuli sellainen hetki, että haluan kertoa enemmän rakkaasta harrastuksestani, tanssista.

Tämä liittyy myös siihen suruuni, jota olen yrittänyt hälventää tanssinkin avulla. Mieheni ei juuri paljoa tanssinut. Ehkä kerran kesässä käytiin jollakin lavalla katselemassa ja pyörähtämässä vähän. Hänen sukunsa ei yleensä tanssinut. Kuten ei minunkaan suku, he vain soittivat. Äitini taas rakasti tanssia. Muistan aina, kun saunasta tullessa hänellä oli ne vaaleanpunaiset osaksi lahkeelliset alushousut jalassa ja vähän reikiintynyt puhdas laamapaita päällä. Ja lauantaitanssit soi. Hän mennä viiletti iloisesti tuvan lattiaa ja opetti minulle tanssin alkeita.

Koko talven olen potenut surua ja ikävää, en ehkä niinkään yksinäisyyttä. Koko talven on myös Syyriassa melskattu ja ihmisiä kuollut. Tätä on surrut tanssinohjaajamme, jonka kotimaa Syyria on. Ei siis ihme, että hän oli tämän kevään tanssiksi valinnut Kirkan ’Surun pyyhit silmistäni pois’. Miten ihmeessä suomalainen iskelmä voi taipua itämaisittain!? Kyllä se voi. Hänen käsissään. Melkein itkien olemme sitä tanssineet ja välillä on ohjaajakin itkenyt. Kuinka kaunis tanssi siitä tulikaan!

Eilen sen esitimme täydelle salille avaralla estraadilla. Päätimme, että keskitymme siihen koko sydämellämme. Siinä tanssissa ei naureta, siinä kyynelehditään, pieni hymyn häive vasta lopussa. Se on vakava, sulavaliikkeinen ja vaikuttava tanssi ja täysin itämaiseen tyyliin muokattu, huolimatta Kirkan suomalaisesta tyylistä. Yleisö katsoi täyden hiljaisuuden vallitessa ja arvasimme mitä muistoja se toi jo laulullaan monen mieliin. Kun lopetimme, oli vielä hetken hiljaa ja sitten raikuvat aploodit huutojen kera. Vaikutti se. Näimme että ohjaajamme oli tyytyväinen. Menimme ja halasimme häntä sanoen ’Tanssimme sen sinulle ja Syyrialle’. Juhlan päätteeksi veimme hänelle vaaleanpunaisia ruusuja.

Mutta myös omalle surulleni tanssin. Helpottaa se. Ehkä viimeinkin pystyn siitä irtaantumaan ja katsomaan tulevaan. En ennen ole kokenut tätä säveltä niin syvältä kuin nyt.

Unen harso piirteet luo, ja hämärtää.             
Olet siinä hetken, lämpö häneen jää.
Sua tahdon turhaan tuntein koskettaa.
Jää yö tumma tyhjyys, lämpö katoaa.
Tule vielä kerran, aamu sarastaa.
Anna mulle voimaa kestää tulevaa.
Jätä vielä päivään lämpö tämän yön,
että jaksan jälleen kestää arjen työn.

Aa-a, aa-a, aa-a...

kertosäe:
Sä surun pyyhit silmistäni pois,
kuin totta olla kaunis uni vois.
Mä kesken kiireen hellän hymyn nään,
vain siksi vielä uskon elämään.
Aa-a, aa-a, aa-a.

Sanat tunnen, vaikken niitä kuulekkaan.
Sanot mulle varmaan, uskot tulevaan.
Sillä kaikki säilyy aina ennallaan.
On vain aika harhaa vielä tavataan.

Toki tanssimme toisenkin tanssin, täysin vastakkaisen luonteeltaan. Tyynytanssin. Arvaa, kun naiset heräävät kauneusuniltaan ja rivakka rytmi soi. Siinä sai nauraa ja ilakoida ja hiki tuli!

Vuosien varrella mieheni näki, kuinka tärkeää tämä rytmitysmuoto oli minulle.

Ensimmäisen kerran mieheni näki meidän tanssimme täytettyään 75 vuotta, kun porukan kanssa hänelle synttärilahjaksi tanssimme. Samalla hän tutustui tanssitovereihini, jotka useinkin vierailivat tuvassani. Melkein saman tanssiporukan kanssa olemme sitten iloisesti ketkutelleet nämä 13 vuotta saman syyrialaisen ohjaajamme kanssa. Siinä on opittu tuntemaan tanssin ihmeellisen kauniita kuvioita, sillä ohjaajamme on  koreografioiden mestari. Ihastuneena muokkaudumme hänen ideoittensa maalaamana aina vain toinen toistaan kiehtovampaan ’tanssimaalaukseen’. Me olemme hänen (on toki monta muuta ryhmää) pensselinsä ja maalinsa ja taulunpohjansa. Sitä hän sitten arvioi, muokkaa ja parantelee sen mukaan mihin ryhmä pystyy. Ja meille se on usein hyvän musiikin kera sisäistettyä iloa, tunteiden maailmaa, kehon ja mielen parantajaa. Ohjaajamme on meistä maalannut sellaisia luomuksia monta kymmentä kappaletta, usein kaksi vuodessa.

Olen ollut vähällä lopettaakin, koska tupani on aika kaukana, harjoituksia on ollut usein, puvustus vie rahaa ja aikaa…huhhuh, paljon työtäkin se vaatii. Mutta mieheni sanoi aina, että ’ei sinun saa sitä lopettaa’. Hän näki kuinka virkistynyt kuitenkin olin harjoitusten ja esitysten jälkeen. Ja kuinka selkäni pysyi kunnossa. Eipä silti, ohjaajammekin tulee pitkän matkan takaa. Ei hänkään ole voinut meitä jättää. Liekö vieläkään, vaikka olemme jo mummuja ja juuri ja juuri pystymme nousemaan ylös sen tyynyn kanssa estraadillakin, minä viimeisenä sieltä kömmin, hehheh! Mutta niin kauan ehkä kuin jalat kantavat. Tanssin.


Ei ole Kirkaakaan enää…

2 kommenttia:

  1. Tuttu kappale. Meillä sitä on hoilotettu jopa itsenäisyyspäivänä isommallakin porukalla. Kirka on minunkin muistoissani.

    VastaaPoista

Olen iloinen kommenteista!