Joulukalenterin 1. päivä, Oskarin päivä, numero 1

Ykkösestä tulee ensimmäiseksi mieleen alku, aloittaminen, alkuvoima, aktiivinen, aktiviteetti, lähtö johonkin uuteen, voiman ilmentäminen.

Tämän vuoden joulukalenterini kanssa lähdin tutkimaan numeroita. Mitä ne ilmentävät? Ensin ykkönen eli ensimmäinen!

Pengoin nettiä vähän ja löysin monenlaista. Kauneinta se, että ykkönen on Auringon symboli. Meidän aurinkokunnalla on vain yksi Aurinko. Joiltakin planeettapiireiltähän  on löydetty jopa kaksi aurinkoa eli keskustähteä. Aurinko ilmentää kaiken syntymistä, kirkkautta ja valoa, myös luovuutta.

’Yksi’ edustaa myös egoa, itseä, minää. Ei ole olemassa toista samanlaista minää. Minä itse olen yksin maailmassa tällainen. Siitä tuleekin päinvastainen väite; et ole yksin, olet osa ykseyttä. Etkä ole yksin tällainen, jokainen on osin tällainen. Ykseys liitetään usein jumaluuteen, mutta sitten tuleekin ongelma. Kun on olemassa erilaisia jumalia, se oikea ja väärä…(en jatka tätä).

Ykkönen ilmaisee usein myös johtajaa. Jospa ’minä’ olisin oman elämäni johtaja. Kamalan vaikeaa… (en puhu tästäkään). Kysymyksessä on kuitenkin vain joulukalenteri ja sen päivät. Se ensimmäinen päivä.

Minä valitsen ykkösen kuvaksi SYDÄMEN. Ihmisellä on yksi sydän, aivan kuin oma ’aurinko’, jonka ympärillä on kaikki muu toiminta. Kun sydän pysähtyy, loppuu muukin toiminta. Kun Aurinko sammuu, loppuu muidenkin planeettojen toiminta. Valo sammuu.

 

Tein erään blogin ohjeiden mukaan katajasta sydänkranssin ja laitoin sen uuden eteiseni oveen. Sydämestäni tuli vähän epäsymmetrinen (vanha kiemurainen paksu rautalanka) suuri ja laaja. Ja siinä on ruusuja. Tietenkin.

Sydän kuvaa rakkautta. Kuka tietää mitä rakkaus on? Minä en tiedä mitä rakkaus on. Se oikea. Olen aina miettinyt sitä. Tiedän kiintymyksen lapsiin, valtaisan huolen heistä ja tiedän kiintymyksen vanhempiin ja kamalan ikävän, kun he ovat poissa. Tiedän kiintymyksen aviosiippaan, ja se on kaunista ja turvallista. Tiedän sen tunteen, kun koko maailma muuttuu ja näkee toisen ihmisen kautta jotain ihmeellistä ja tuntee jotain, henkeä haukkoen. Olen kuullut, että silloin toisessa kohtaa jumaluuden. Sen suuren Sinän. Rakkauden. Olen lukenut filosofien ajatuksia rakkaudesta, mutta en ole löytänyt omaa. Yksi ajatus oli muistaakseni Buberin, joka puhui tuosta Sinästä. Rakkaus elää niin kauan kuin toinen on Sinä. Sitten kun Sinä muuttuu sanaksi ’Se’, muuttuu rakkaus sellaiseksi, joka usein juuri valitettavasti tunnistetaan rakkaudeksi. Siinä on mukana omistaminen, riippuvuus, ylpeys, hallitsevuus ja kilpailu. Ja kaikki se tuottaa tuskaa. Toisesta tulee objekti, esine ja kohde, jonka haluaa muokata mieleisekseen. Sinä olet minun. Se on minun.

Kamala on lause: ” Minä en ole hänelle muuta kuin lihakimpale.”

Voisiko rakkaus olla  vapautta, iloa, laajalle ulottuvaa, toisen ystäviin, toisen lapsiin, luontoon, ja ennen kaikkea siihen itseen, joksi on syntynyt ja kasvanut? Joku ystävä sanoi kerran, että häneltä on jäänyt rakkaus objekteihin tai toisiin ihmisiin. Hän tuntee vain universaalista rakkautta. Se tuntuu hyvältä ja helpolta.

Sittenkin lähdin filosofoimaan. Sallin sen itselleni. On pimeä aika. Aikaa ajattelulle ja pohdinnalle. Ja ykkönen mielestäni edustaa myös rakkautta, jota olemme opettelemassa tässä maailmassa. Rakkaus. Se yksi ja suurin asia! Ehkä ihmisen syvin tehtävä tässä maailmassa on oppia mitä rakkaus on!

Ps. Muuten, on Oskarin nimipäivä. Oskari-nimi tulee muinaisgermaanin nimestä Ansgar, jossa sana Ans tarkoittaa jumaluutta ja gar keihästä. Eli Oskar on sama kuin Jumalan keihäs.

Sopii hyvin tähän numero yksi-aiheeseen. 

Tässä on yksi tulkinta rakkaudelle; Rakkaus on lumivalkoinen, Yö

Jotakin valmista; pajuaita

Vuosi sitten aloitin ruusuaidan teon. Vuosi sitä olen myös tehnyt. Silloin tällöin, kun aikaa on liiennyt. Tässä sivujani, joissa sitä aloittelin ja  tässä:

Nyt se on valmis. Ruusunnuput yritin palmikoida tukiseipäisiin ja Oinaan sarvet (kuten eräs niitä nimitti) porttien kohdalle ja päätyyn.

 Aidan tukiseipäässä se pajuruusu, joista jokaisesta tuli omaperäisensä.

Portinpielet (portteja kaksi) ja aidan pää on sitaistu tuollaisella oinaan sarvella (kuten eräs ystäväni sitä nimitti). Ei ole kuitenkaan tarkoituksena ottaa siitä tukea.

Aloitin sen humalaköydellä, mutta eihän sitä riittänyt. Ja huomasin, että sateessa se rapistuu ja menee rikki. Siksipä olen käyttänyt kiinnittämisessä rautalankaa. Monta kerää siihen on mennytkin. Tolppien päät, ennen kuin laitoin ne maahan, olen joko nuotiossa polttanut. Osan olen tervannut ja osaan laitoin homeenestoainetta (liekö auttaa, mutta kun sattui olemaan jäljellä). Jos ne kestäisivät paremmin maassa. Muuten annan ne harmaantua rauhassa. Ja nehän ovatkin pajujen keskellä piilossa.

Muuten aitaan on käytetty nuoria leppiä ja pajukeppiä. Tosin vanhat pajut olivat jo sateisen kesän jälkeen niin lahoja, että punontaan piti hakea uutta pajua. Nätempiä ruusunnuppuja niistä tulikin.

Aita ei ole mikään käsityön taidonnäytös. Tarkoituksella siitä teinkin vähän sinne tänne elävän ja muuttuvan koko ajan. Mutta se on varmasti uniikki. Siinä se kulkee ruusujen keskellä. Toisella puolella löytöruusuja, vielä kasvunsa alussa, ja toisella puolella pimpinellan pikkuisia. Luulen että viiden vuoden perästä tuota aitaa tuskin näkyy, ehkä jo lahonnut ja kaatunut, mutta varmaan osaltaan tukemassa ruusunoksia. Tuonne ruusujen vasemmalle puolelle rakentelen sitten ruusupolkua lisää. Pikku hiljaa.

Toinen olngelma on sitten kuinka käy aidan alustan, kun ruoho kasvaa. Ruohonleikkuri pääsee vielä aivan vierestä ja trimmerillä pääsen myös leikkaamaan. Mutta entäs sitten kun ruusupensaat kasvavat aidan viereen pääsemattömiksi? Ja jotkut kepit voivat alkaa kasvamaan itsekin sitä vihreää lehteä? Tietenkin voin käyttää lehtiä ja kutterinpuruakin siellä sitten ruohoneston kasvuna.

Luovuus on haastavaa!

Rauha tälle, kun vihdoin sain sinne kuvia... Relax

Surullisia käsitöitä

Suomessa on menossa halvan krääsän markkinat. Jopa puutarhoissa se näkyy.

Tehdastuotantoa, joita on sitten jokaisella. Tai ulkomailta halpatuontitavaraa, jota on tehty käsityönä mitättömällä palkalla. 

Jokainen käsityöläinen tietää, kuinka kauan menee taiten tehdyssä käsityössä, teetpä sitten mitä tahansa. Tai taidemaalauksessa, piirustuksessa, missä vain taiteen lajissa, jossa on sydän ja tunteet mukana. Joku sentään arvostaa sitä, tiedän.

Joku sentään ostaa myyjäisistä ne käsin tehdyt sukat. Mutta moni vielä katsoo, että kalliit, ja ostaa halpakaupan hyllyltä niitä tusinasukkia. Eikä ajattele, mitä kunnon villalanka maksaa, ja kuinka monta tuntia kudonnassa kuluu.

Silti kudotaan. Siitä myös nautitaan. Silti taiteillaan. Koska siitä nautitaan. Se on elämää.

Kaikkein surullisinta mitä näen käsityömaailmassa, on kirpputorien pöydillä olevat ehkä isoäidin merkkaamat liinat, virkkuutyöt jne. joita ei nykyisessä kodissa enää käytetä. Pilkkahinnasta ne siellä odottaa ostajaansa. Se pöytäliina, jota tehtiin rakkaudella, taidolla ja unelmilla. Se jota pidettiin esillä vain juhlapäivinä. Nyt se makaa kirpputoripöydällä nöyryytettynä. Onneksi edes siellä. Kuinka paljon sellaista tavaraa katoaa kaatopaikalle?

Tämäkin tyyny kutsui minua. Näen, että siinä on virheitä, eri paksuisia lankoja. Mutta mitähän ajatuksia noiden ristipistojen lomaan löytyy? Oli pakko ottaa se mukaan.

Alla olevan pöytäliinan olen säästänyt ja tunnen henkilönkin kuka on tehnyt sen. Tätä pöytäliinaa on käytetty, se on jopa kulunut. Ja edelleen olen sitä käyttänyt Ruusumuorin Aittakahvilassa. Tuo pohjakangas on vanhaa, hyvää puuvillaa. Varastossani näitä on aika montakin. Jopa äitini valmistamia.

Näistä surullisista asioista erään ystäväni kanssa keskustellessa saimmekin hienon idean tulevan kesän ohjelmistoon kahvilassani. Hän kertoi äitinsä käsitöistä. Miltä näyttäisikään kirjaillut ja virkatut pöytäliinat tuolla kukkien joukossa puutarhassani?  Niistä pidän näyttelyn jokin aurinkoinen kesäpäivä, sallin ne päästä estraadille auringonlämpöön ja asiakkaiden silmille nähdä.

Olen lukenut, että joissakin taidenäyttelyissäkin niitä on ollut esillä. Hyvä! Nostetaan arvoon esivanhempiemme käsityötaito!

Se vanha kehräävä rukki....Tarja Lunnas

Marraskuun jäkäläruusut

Hikihatussa tihnusateessa tuossa lähimetsässä...ssässässäää (voi mun kieltäni) tein risusavottaa tai siis karsin oksia ja puiden latvoja polttopuuksi seuraavan talven varalle. Yksi hyvä naapuri (taas) oli luvannut ne karsia hänen metsästään. Vesurikäsi katkoi reippaasti oksia. Yritin olla varovainen, koska olin yksin metsässä ja ilman kännykkää. Katkominen ei niinkään rasita, mutta raahata sitten niitä puiden pätkiä tien varrelle, kun kuluneet saappaat lipsahtelivat osaksi jäisessä maassa, ja ne mättäätkin saatikka risut ovat 'niin korkealla' nykyään. 

Laskin välillä vesurin ison kiven päälle, että sen siitä löytäisin. Voi mitä silmäni näkivätkään!! Ruusuja! Ihania siroja ruusuja kiven päällä ihmeellisessä jäkälälajissaan. 

Siitä seisomaltahan minä lähdin kameran hakuun. Askelkin keveni.

Joskus vain tulee hetkiä, että silmät avautuvat vähän suuremmiksi. Tai terävämmiksi. Avoimemmiksi.

Niinhän se on ihmismassassakin. Kaikki yrittävät tulla huomatuksi (tai sitten ei) jos minkäkilaisella pukeutumistyylillä ja hiuksilla, kauneudellaan tai erikoisuudellaan. Mutta kun tuo kauneuden suuri määrä on poissa (kuten kesän kukkaset), niin kohtaa toisen toisella tavalla, näkee silmät, hymyn, ryppyjen kauneuden, persoonan. Näin se toimii luonnossakin. Yhtäkkiä katselin jäkäläkukintaa, jota ei kesällä huomaa, ihastuneena ja uteliaana. Marraskuussakin kukkivat ruusut, toisenlaiset ruusut.

Osoitelevyssäni kukkivat myös ne 'roskat', joita en muistanutkaan harjata pois, jotta numero olisi selvemmästi näkyvissä. Miten kauniita, monisävyisiä, eläviä! En harjaakaan niitä pois. Annan niiden elää.

Vanhan kuusen oksilla myös nauttii jäkäläruusu sateesta ja lämmöstä vielä.

Valkoisessa ukonkivessä pursuavat kilpaa erisävyiset jäkäläruusukkeet. Aikansa tätä kaikkea ihaillen tiirailin kamerani kanssa. Ja lampsin vielä metsään. Ruusukivellä odotti oranssivartinen vesuri. Sade oli tauonnut. Pikkuisen läjän puita sain kasattua tien varteen taas. 

Luonto on ihmeellinen! Niin on Mari Boinenkin jotkut laulut...kuuntelethan.

Pelipäivä voi voi!

Voi, voi siksi, etten saanut ketään itselle pelikaveriksi tällaisena kansallisena pelipäivänä. Kun niin olis tehnyt mieli! Tietenkin olisi pitänyt aikaisemmin suunnitella tällaiset hommat, mutta joku toinen päivä.

Parissakin ryhmässä olen kysellyt, että onko täällä peli-ihmisiä. Minua katsottiin vähän pitkään. 

On tosin sellaisiakin, jotka tykkäävät pelata aikuisten lautapeleja, ja minäkin olen ollut sellaisissa mukana. Mutta kerran kuussa iloinen peli-ilta näilläkin mailla. Se olisi mukavaa!

Lapsena totuin, että naapurista aikuiset tulivat pelaamaan Halmaa, ja me pienemmätkin opimme monenlaista aikuisten mukana. Vieläkin kun sisarusten tai serkkujen  kanssa tavataan, otetaan vanhat lautapelit esiin. Mutta ei ne kaikkia kiinnosta.

Joten nyt pelasin yksinäni palapelin tällaisella sivustolla.  Sekin oli mukavaa.

Innostuin katselemaan ruusuisia sivuja, esim. vanhan ajan kiiltokuvia, mitä huutonetissä on paljonkin myytävänä. Tällaisen muistin lapsuudestani. Näitä liimattiin killtokuvavihkoon ja kirjoitettiin värssyjä. Täällä lisää.

Sitten löysin ruusuisia postimerkkejäkin. Tämä kuva on poimittu sivultaVenäläinen filateelinen yhdistys Euroopassa. Iloa silmille!

 Lisää tällaisia ruusupostimerkkejä löysin posti.fi-sivustolta. Ei vain ole tullut tuollaisia kirjeitä. Tosin ostan usein arkin postimerkkejä, joita on nykyisen tosi kauniita, sillä vieläkin joskus kirjoitan kirjeen tai kortin tai lähetän pakettia.

Tämä on niin upea ääni: Mercedes Sosa. Solo de Pido a Dios!

Polkuja tallaan...

Ihmiselämä on yksi kuljettu polku. Hetken se voi kulkea suoraan, sileästikin, mutta usein se on aika kimurantti ja vaivalloinen. Vaikka jokaisella on oma polku, toisten polut kohtaavat sitä. Kaunein kohtaaminen on kait se rakastuminen. Pian huomataan, että kuljetaan taas omaa polkua. Ikävin kohtaaminen on se viha. Kuitenkin kuljetaan omaa polkua kuolemaan asti täällä Maan päällä. 'Minän' polku. Voihan sitten olla sielun polkua, meille tuntematon...

Me kuljimme eilen kylän miesten kanssa polkua tuolla metsässä. Vanhaa ihmisen tallaamaa, nykyään sitä tallaavat ehkä enemmän hirvet ja kauriit. Tosin metsämiehetkin niitä sitten seuraa tiettyinä aikoina. Mutta ei niitä käytetä kuten ennen oikopolkuina, marjapolkuina, risunhakupolkuina, kun kylän kärrytiet kulkivat kaukaakin tilojen maita kaarrellen ja 'savuja' kohtaillen. Kuten tässä jo kuuluisaksikin tullut Viinapolku, jota on vähän tallattu uudelleen eloon. 

Eilen etsimme polkua Liekokankaan kautta Pahkamaahan. Olikin mitä parhain päivä retkeilyyn. Tuossa edellisen jutun kartassa piirsinkin tätä väylää lyijykynällä. Siellä on vielä kaunistakin metsää. Kaikkea ei ole hakattu. Jos vaikka enemmänkin voitaisiin käyttää tuota polkua, kun sen suunta on tarkistettu ja merkattu.

Ruusupolkuni, josta blogissani olen kertonutkin, on kai loputon. Tai sekin ehkä pieni osa elämääni. Eihän sitä tiedä, jos joku minun jälkeenikin sitä vielä jatkaa. Eli sitä tässä vielä rakentelen. Joka kesä se kasvaa pikkuisen.

Homeisen polkuni (blogiosioita siitäkin), olen toivottavasti kulkenut päähän asti. Tosin vieläkin tuo kamari, mistä sädesieni löytyi, on pikkuisen vajaa valmis. Listoitusta vailla. Mutta on siinä jo asuttu.

Mutta kulkekaa hyvät ihmiset metsäpolkuja! Ei mikään 'tie' ole monimuotoisempi ja kauniimpi. Ja siellä jalat ja koko keho toimii aivan eri tavalla kuin asvaltilla. Myös tasapainoaistille se tekee hyvää!

Näitä polkuja tallaan....

Kartat laajentavat horisonttia

Yksi suuri mielenkiintoni on aina olleet kartat. Tässä viimeisin karttainnostukseni. En vain muista, löysinkö tämän divarista, kirppikseltä vai ale-myynnistä: Finland Defined,  A nation takes shape on the map, Erkki Fredrikson. Tässä alla yksi sivukopio Euroopan kartasta, jossa oli Finlandkin esillä, ensimmäinen karttamaininta vuonna 1493. Mielenkiintoinen karttakuva, eikö vain? Eteläinen Suomi näyttäisi olevan Ruotsia ja Suomi löytyykin jostakin pohjoisesta osasta Kuolan niemimaata.

Jo 10-vuotiaana kun junalla menin Helsinkiin täältä pohjoisesta, minulla oli mukana koulukartasto, mistä seurasin mitä jokea olimme aina ylittämässä. Siinäpä se matkanteko mukavasti menikin, kun kaikkea piti katsella ja tutkia kartan kera. 

Sitten tulivat suunnistus- ja maastokartat. Joka paikassa missä olen ollut lähellä luontoa, olen hankkinut aina paikallisen maastokartan ja kulkenut sen kera, jopa opastanut sen seudun asukkaita esim. Saksassa Taunus-vuoren rinteillä. Kytäjän kartanon maasto tuli tutuksi kartta kädessä. Skotlannin ylänköseudut, siellä missä jalan kuljin, tulivat kartan kanssa läheisemmäksi. Joskus olen käyttänyt kompassiakin mukana, mutta yleensä turvauduin vain kartanlukutaitooni. Pilvisenä päivänä tosin kompassi on turvallinen kaveri.

Tässä maastokartta, missä on kotini Linnapelto ja lähellä Kastellin linna. Siinä näkynee myös Paskaräme ja korpiset metsät soineen. 

Vanhat autokartatkin olen säästänyt sen vuoksi, että sinne on merkitty kuljetut tiereitit, merkattu yösijat ja mielenkiintoiset paikat, vuosilukuja ja kaikkea hupsua muistiin. 

Sittemmin kartat ovat laajentuneet historiallisiin karttoihin ja astrologisiin karttoihin (syntymäkartat), myös astronomisiin galaksiryhmiä myöten. Ehkä tämä liittyy jotenkin spatiaalisen kykyyn ja sitä myöten mielenkiintoon hahmottaa maailmaa. Geometria oli myös koulussa yksi lempiaineista ja kuvanveistossa pärjäsin hyvin taidekoulua käydessäni. Se liittyy myös muodon hahmottamiseen. Se on jotakin samaa kuin matemaattinen ja kielellinen lahja. Sitä on enemmän tai vähemmän, mutta uskon, että kaikkea voi kehittää,  jos haluaa ja on mielenkiintoa.

Saatan todella tuijottaa karttaa tuntikausia, varsinkin maastokarttaa, kuljettaa sormea soilla ja kummuilla, polkuja ja purjoja myöten, katsella paikkojen ihmeellisiä nimityksiä ja miettiä mistähän ne ovat syntyneet.

Perheen kanssa aikoinaan katseltiin maastokartoista päivän retki ja mentiin sinne missä kartta näytti jotain erikoista. Usein osuttiinkin tosi mielenkiintoisille ja jännittäville paikoille. Siten pojatkin oppivat lukemaan karttaa, ehkä paremmin kuin minä. Suunnistuksesta tuli perheen yhteinen harrastus. Geo-kätkeilykin kiinnostaisi, mutta se veisi omat oppituntinsa, tekniikan oppimisen ja aikansa.

Eipä silti, kaupunkikartat ja siellä kulkeminen ei vain minulle passaa. Jotenkin se hurina ja vilinä ei sovi 'metsätontulle'. Menen sekaisin usein, varsinkin suunnasta. Silmissä vain alkaa vilistä ja pää humisee. Hermostun.

Mutta metsää en pelkää, outoakaan metsää, jos on kartta mukana. 

Räppiä; Will ja Eksyksissä...

Ruusuja ja kynttilöitä haudalla

Pyhäinpäivä. Kävin haudalla muutama päivä sitten viemässä mieheni haudalle kotometsästä sammalta ja puolukanvarpuja. Tammenlehvistä tein ruusukkeen. Tänään kävin viemässä kynttilöitä. Kaunistahan siellä oli.

Mutta...en ole oikein 'hautuumailla' kulkija. En pelkää tai kammoksu niitä. En oikeastaan tunne siellä mitään. Ehkä silloin kun näen hylätyn haudan, johon ei vuosiin ole koskettu. Siihen haluaisin koskea. Kaupungeissa joskus menin hautausmaalle vain saadakseni olla rauhassa melulta. Kuin olisin puutarhassa kulkenut. Ja kuolleiden puutarhahan se onkin. Tai oikeammin kuolleiden omaisten puutarha.

Ehkä se on kodin perintöä. Kotoa ei kuljettu haudoilla. Hyvin harvoin, kun kaukaisia sukulaisia tuli vierailulle, etsittiin esi-isien hautoja. Vanhempani eivät olleet tällaisen perinteen vaalijoita. Mutta he puhuivat minulle kauniisti vainajista. Oikeastaan he eivät uskoneet heidän 'kuolleen'. Äitini äiti kulki aina hänen rinnallaan, hänen jutuissaan. Hän oli kuollut äitini ollessa 7-vuotias. Äiti kertoi, että ikkunaan ilmestyi valoisa olento, kun hänen äitinsä oli kuollut kotona. 

Ymmärrän, että hauta on paikka, jossa toinen 'kohtaa vainajan'. Juttelee ja muistelee. Minä kohtaan mieheni täällä kotona, en siellä. Mutta tiedän, että moni käy hänen haudallaan. Heidän vuokseen haluan, että hauta olisi nätti. Vaikka kaikki tietävät, että mieheni ei välittänyt liiasta koreilusta.  Hän eli hyvin vaatimattomasti, ei vaatinut ympäristöltään paljoa, ei esineitä. Luonnosta hän välitti. Olen istuttanut ruusun kiven taakse. Toivon, että se kukkii 'hänelle' kauniisti ympäröiden hautakiven. Kuten toivon, että ne kukkivat ensi kesänä täälläkin, hänen kotipoluillaan.

Sittenkin, pyhät miehet ja naiset, läheiset ja rakkaat elävät ihmisen sydämissä, ajatuksissa ja muistoissa aidoimmillaan. Sitä ei hautakivi näytä.

Olen soittanut tämän varmaan ennenin tässä, mutta kun se on niin tosi ja kaunis monella tavalla.

Hectorkin laulaa lohdusta, yhtä kaunis kappale!

Vierailu 'jättiläisen' puutarhassa, huh!

Vaikka asunkin jätinkirkon vieressä, en tarkoita näitä jättiläisten kivitarhoja. Eksyin Kasvien taide-kirjan opastamana sellaisille sivustoille netissä, etten voinut muuta kuin haukkoa henkeä. Tämä metsätonttu pujahti heti turvaan lähimmän pensaan taakse kurkistelemaan. Netissäkin kaikki tuntui suunnatomalta.

Voi hurja kuinka laajoja puutarhoja maailma on täynnä! Esimerkiksi tämä Kewin Puutarha, The Kew Garden, sijaitsee Thames-joen varrella ei kaukana Lontoosta, Kewin palatsin ympärillä. 250 vuotta vanha historia tällä puutarhalla ja on nähtävästi lajissaan maailman tunnetuin puutarha.

Taustalla kasvihuone. Kuva on Kew Garden nettisivustolta.

Yllä silmiinpistävä rakennus puutarhasta nimeltä Pagoda, valmistunut v. 1762, aikoinaan suurin kiinalainen rakennus Euroopassa. Sisätiloissa oli mm. 80 puusta veistettyä kullattua lohikäärmettä. Nyt se on yleisöltä kiinni restauroinnin vuoksi, mutta toimii yhä maamerkkinä puutarhassa.

Kewin puutarha avautui turisteille ja ihailijoille jo v. 1919. Alue on Unescon maailman perintöluettelossa.

Hohheijaa! Laitan muutamia linkkisivuja heille, joita tämä kiinnostaa.Näin voin itsekin myöhemmin palata tänne, kun on aikaa enemmän.

Wikipediassa oli suomenkielistä tekstiä Kewin Puutarhasta tässä.

Tästä karttakuvasta näkee koko tarhan laajuuden.

Shirley Sherwoodin Galleria kasvitaiteesta, maailman ensimmäinen galleria kasvien taiteelle perustettu v. 2008

Kolmas kiinnostavuus oli puutarhavalokuvaaja Philip Smith,jolla on oma blogi, ja joka ohjaa miten kannattaa kuvata puutarhaa ja kasveja:

Tämä tonttu väsyi jo tunnin sivujen selailemisen jälkeen tässä koneella oman pöydän ääressä. Huoks! Kyllä tuntui pieni koti ja oma pieni tarha kodikkaalta. Pieni on nättiä. En tiedä miten jaksaisin sulattaa tuollaista puutarhaa. Ehkä viikossa jotakin…

Tässä hiljainen kuvasarja puutarhan rakennuksista ja itse puutarhasta.