Yksi suuri mielenkiintoni on aina olleet kartat. Tässä viimeisin karttainnostukseni. En vain muista, löysinkö tämän divarista, kirppikseltä vai ale-myynnistä: Finland Defined, A nation takes shape on the map, Erkki Fredrikson. Tässä alla yksi sivukopio Euroopan kartasta, jossa oli Finlandkin esillä, ensimmäinen karttamaininta vuonna 1493. Mielenkiintoinen karttakuva, eikö vain? Eteläinen Suomi näyttäisi olevan Ruotsia ja Suomi löytyykin jostakin pohjoisesta osasta Kuolan niemimaata.
Jo 10-vuotiaana kun junalla menin Helsinkiin täältä pohjoisesta, minulla oli mukana koulukartasto, mistä seurasin mitä jokea olimme aina ylittämässä. Siinäpä se matkanteko mukavasti menikin, kun kaikkea piti katsella ja tutkia kartan kera.
Sitten tulivat suunnistus- ja maastokartat. Joka paikassa missä olen ollut lähellä luontoa, olen hankkinut aina paikallisen maastokartan ja kulkenut sen kera, jopa opastanut sen seudun asukkaita esim. Saksassa Taunus-vuoren rinteillä. Kytäjän kartanon maasto tuli tutuksi kartta kädessä. Skotlannin ylänköseudut, siellä missä jalan kuljin, tulivat kartan kanssa läheisemmäksi. Joskus olen käyttänyt kompassiakin mukana, mutta yleensä turvauduin vain kartanlukutaitooni. Pilvisenä päivänä tosin kompassi on turvallinen kaveri.
Tässä maastokartta, missä on kotini Linnapelto ja lähellä Kastellin linna. Siinä näkynee myös Paskaräme ja korpiset metsät soineen.
Vanhat autokartatkin olen säästänyt sen vuoksi, että sinne on merkitty kuljetut tiereitit, merkattu yösijat ja mielenkiintoiset paikat, vuosilukuja ja kaikkea hupsua muistiin.
Sittemmin kartat ovat laajentuneet historiallisiin karttoihin ja astrologisiin karttoihin (syntymäkartat), myös astronomisiin galaksiryhmiä myöten. Ehkä tämä liittyy jotenkin spatiaalisen kykyyn ja sitä myöten mielenkiintoon hahmottaa maailmaa. Geometria oli myös koulussa yksi lempiaineista ja kuvanveistossa pärjäsin hyvin taidekoulua käydessäni. Se liittyy myös muodon hahmottamiseen. Se on jotakin samaa kuin matemaattinen ja kielellinen lahja. Sitä on enemmän tai vähemmän, mutta uskon, että kaikkea voi kehittää, jos haluaa ja on mielenkiintoa.
Saatan todella tuijottaa karttaa tuntikausia, varsinkin maastokarttaa, kuljettaa sormea soilla ja kummuilla, polkuja ja purjoja myöten, katsella paikkojen ihmeellisiä nimityksiä ja miettiä mistähän ne ovat syntyneet.
Perheen kanssa aikoinaan katseltiin maastokartoista päivän retki ja mentiin sinne missä kartta näytti jotain erikoista. Usein osuttiinkin tosi mielenkiintoisille ja jännittäville paikoille. Siten pojatkin oppivat lukemaan karttaa, ehkä paremmin kuin minä. Suunnistuksesta tuli perheen yhteinen harrastus. Geo-kätkeilykin kiinnostaisi, mutta se veisi omat oppituntinsa, tekniikan oppimisen ja aikansa.
Eipä silti, kaupunkikartat ja siellä kulkeminen ei vain minulle passaa. Jotenkin se hurina ja vilinä ei sovi 'metsätontulle'. Menen sekaisin usein, varsinkin suunnasta. Silmissä vain alkaa vilistä ja pää humisee. Hermostun.
Mutta metsää en pelkää, outoakaan metsää, jos on kartta mukana.
Ei muuten eksytty tuonne maastoon, vaikka polku oli välillä hakusalla. Onneksi oli kompassi, yks joka tunsi seutuja ja toinen joka on suunnistaja.
VastaaPoistaTaidan kertoa tästä enemmän...