Ruusuihmisiäni, osa 5

En tunne montaa naista maailmassa, jotka olisivat paneutuneet todella intohimoisesti ruusujen kasvatukseen ja jalostamiseen. Oikeastaan olen löytänyt niitä vain kaksi; Kanadasta Felicitas Svejda ja suomalainen Pirjo Rautio.

Pirjo Raution kuva hänen kirjastaan Suomen ruusut

Ensimmäinen tutustuminen Pirjon ruusuihin oli vuonna 2011, kun sisko vierailullaan toi minulle aivan ihmeellisen kirjan. Hän jo vähän tiesi minun ruusutarhaunelmastani. Se oli Pirjo Raution Suomen Ruusut. Kirja lumosi minut heti hänen upeilla valokuvillaan. Kirja on painettu vuonna 2009 ja on loppuun myyty. Kirjan kansikuvassa on Pirjon kuuluisa ruusuluomus "Merveille".

Toinen kosketus Pirjo Rautioon oli, kun liityin Suomen Ruususeuraan vuonna 2011 ja sain sieltä liittymislahjaksi kirjasen Löytöruusut, painettu 2009. Voi että ihastuin niihin! Nyt pihallani kasvaa melkein kaikki ne kirjassa luetellut löytöruusut.

Myöhemminhän Pirjo yhdessä Suomen Ruususeuran kanssa kustansi vielä kaksi kirjasta lisää. Vuonna 2013 Tuosuvat tarhakurtturuusut ja vuonna 2016 Upeat ranskanruusut. Voi kun ne ovat inspiroineet minua! Tosi tarpeen kaikki ja kiihottamassa tätä hurjaa ruusukuumetta!

Vuonna 2013 tein myös tutustumismatkan E-Suomen puutarhoihin yhtenä etappina myös Pirjo Raution Simolan Rosario. Samaisessa pihapiirissä hän aloitteli ruusujen hoitoa 1990-luvulla. Pirjo oli vasta tullut Saksan matkalta ja oli varmasti väsynyt, kun soitin hänelle reissuni varrelta ja kysyin, jos voisin vierailla hänen puutarhassaan. Kun hän kuuli, että tulen kaukaa ja hänen ruusukirjansa innoittamana, hän otti minut vastaan. Melkein hypin tasakäpälää ilosta!

Oli heinäkuun alku, kun siellä vierailin. Useimmat ruusut olivat kukassa, ja Pirjo lähti niitä pikimmiten esittelemään. Nöyränä kuuntelin esittelyä ja nappasin muutaman kuvan. Voi hurja! Ja oivalsin miten runsas ja monipuolinen ruusutarhasta voi tulla. Sen viidakkomainen olotila, jossa ei nokkonenkaan häirinnyt, rohkaisi minua kovasti. Ruusutarhan ei tarvitse olla neliömäinen tiptopjuttu. 

Pirjon hanskakäsi

Seuraavaksi olen törmännyt Pirjon kasvattamiin ja jalostamiin ruusulajikkeisiin ihan täällä Pohjanmaan taimistoillakin asti. Niitä olen istuttanut tarhaani tähän mennessä 6 eri lajiketta. Niistä ainakin Posliinikaunotar, Hienohelma, Heinrich Ilmari ja Marzipan ovat jo näyttäneet elinkelpoisuutensa. Ehkä hankin lisääkin, kun ensin näen kuinka nämä pihani lajikkeet menestyvät.

"Hienohelma" on kestänyt ainakin yhden talven.

Ja huomaan, että olen törmännyt todella ruusuihin intohimoisesti rakastuneen naisen. Tosin toisella tavalla kuin Felicitas Svejda Kanadassa, jossa hänellä oli valtion antama virka ruusujen kasvattamisessa. Miksi ei Suomessa tällaista? Tiedän, että valtio rahoittaa joitakin projekteja, mutta ei mitään ympärivuotista toimintaa. Felicitas joutui työssään ruusujen pariin. Pirjo tekee sitä omasta tahdosta, itsenäisesti ja yksin. Hän tekee pyyteetöntä työtä ohjatakseen muitakin innostumaan ruusujen pariin ja löytämään ruusujen lumon. Ihailen siis Pirjoa enemmän tässä suhteessa kuin Kanadan Filicitasia.

Pirjo Rautio innostui kokeilemaan pihapiirissään eri lajikkeita ja niiden kestävyyttä jo 1990-luvulla ja innostui myös ruusujen jalostamisesta. Kun muutama ruusu menestyi, ymmärrän hyvin, kuinka ruusujalostus vei mukanaan. Hän luotti luonnon menetelmiin kimalaisten ja mehiläisten työssä kylväen ruusujen avopölytyssiemeniä. Monet taimet kasvussaan yllättivät, useat olivat jopa kestävämpiä kuin vanhempansa. Näin hän uskaltautui jakamaan tuotantoaan taimitarhoihin jopa Ranskaa, Latviaa ja Itävaltaa myöten. Kirjassaan Suomen ruusut hän kertoo kokemuksistaan ja siitä miten kukin ruusulajike käyttäytyy ja miten niitä hoidetaan.

Hänen kuuluisin ruusulajikkeensa tänä päivänä lienee "Merveille", mikä väritykseltään jo ihastuttaa ja kummeksuttaa. Pirjo itsekin ajatteli tämän ruusun ensimmäisestä auenneesta kukasta, että onko tuollainen upeus mahdollista. Tämän "Ihmeen" istutin minäkin viime kesänä omaan tarhaani. Nyt jännityksellä odotan, miten ruusun käy täällä kylmässä Pohjolassa, jossa yleensä kaikki ranskanruusulajikkeet ovat kyseenalaisia.

Kutsun Pirjo Rautiota SUOMEN RUUSUÄIDIKSI ja kiitän nöyrästi kaikesta siitä opista, mitä hänen kirjansa ovat minulle antaneet puhumattakaan siitä ruusuviruksesta mnkä hän on vahvasti minuun tartuttanut.

Eräs yllätävä kuva, johon törmäsin jossakin hänen sivuillaan, jälkeenpäin en enää löytänyt sivua. Ehkä tämä ei ollut Pirjon kissa. Ei kai vain kuvaan ollut tullut oma Ruusani? Niin saman näköisiä ovat nämä kissat. Ylimmäinen kissa Pirjon puutarhassa, alla oleva kuva omasta Ruusastani. On kissoissa pikkuisen eroa kuitenkin, kasvoissa ainakin, ihania hopeakilppareita molemmat.

Mitä musiikkia haluaisin soittaa Pirjo Rautiolle? Se on The Rose, Aisling Ennis.

Ruusuihmisiäni, osa 4

Kirjailija Annemarta Borgen loi oman ruusutarhansa toisin kuin minä.

Kun hän tapasi suuren rakkautensa, hän rakensi kotiinsa Knatteniin miehellensä lahjaksi rakkaudesta suuren ruusutarhan, johon hän etupäässä kokosi vanhoja eli historiallisia ruusulajikkeita. Kun hänen miehensä kuoli, kuoli myös ruusutarha. Annemarta suri syvästi, jätti ruusutarhan hoitamatta, ruusut repsahtivat ja villieläimet tuhosivat ne juuria myöten. Tänä päivänä tuossa kuuluisassa puutarhassa ei ole ruusuista jäljellä mitään. Surullista.

Kuva Fredriksdag Blad 1988

Mutta onnen aikoina kirjoittamassaan kirjassa Minun yrttini, hän kertoo ruusuistaan tavalla, joka sai minut hämilleni. Hän kertoo, että ensimmäinen aamutehtävä oli mennä puutarhaan katselemaan ruusuja, poimia niitä niin paljon, että niitä riitti talon joka huoneeseen niin, että koko talokin tuoksui ruusuille. Hän teki sen myös siksi, että ruusupensaat pitivät siitä, kun niiden oksia harvensi näin. Seuraavana vuonna ne vain innostuivat enemmän kukkimaan.

Saatoin todella kuvitella Annemartan ja hänen perheensä onnen. Surettaa kyllä senkin vuoksi, kun oma mieheni ei saanut nauttia näistä ruusuista kuten Annemartan Johan teki. Enkä minä voinut tuoda hänen sairasaikanaan hänen huoneeseensa oman tarhan ruusuja.

En ole muutenkaan raskinut niitä noin leikkaamaan. Miksi siirtää ruusuja irrallisina kuumiin huoneisiin, kun niitä voi ihailla ulkonakin. Syksyllä tosin pelastan ruusunoksia vaasiin jo kylmien öidenkin vuoksi. Minä leikon ruusuja keväällä karsien pois vanhoja oksia ja lyhennellen pitkiä oksia, jotta ne haarottuisivat.

Yhden jutun teen ihan viikottain ruusujenkin kanssa. Minulla on laakea lasimalja, jonka keskellä on vanhan koivujättiläisen sydänkivi. Löysin tämän kiven maasta, josta juuri oli kaadettu ja raivattu pois tämä vanha pahkainen puu, koska se oli myrskyssä kaatunut. Kun kiveä tutkittiin, se todettiin metamorfooniseksi maasälväksi. Ihmeellinen painava kokkare, johon pintaan oli muodostunut kauniita kuviota, jopa risti. Sen päällä istuu aina pieni tonttu, ja kiven ympärillä on muita pieniä kiviä, joita olen kerännyt ympäri maailman. Siihen laitan vettä ja sen viikon auenneita kukkia. Se malja on Kesäkahvilani isolla pöydällä tuoksua tuomassa. Useimmiten siinä on ruusuja, mutta muutakin. Kuvassa syksyn viimeisimpiä.

Kuvan puhdas kirja netistä

Kuvan kirja on toinen suomenkielinen yrittikirja, jonka hankin, ja on todella kulunut käsissäni. Hankin sen kirjan vuonna 1980, jolloin yrtti-innostukseni oli ylimillään. Tämän kirjan reseptit ovat tuttuja koko perheelleni  ja vierailleni kirvelikeitosta kuminaleipiin asti.

Se on ollut kauan poissa kirjakaupoista, Nyt on ilmestynyt uusintapainos, joten suosittelen.

Annemarta kirjoitti muitakin kirjoja, ruusukirjankin nimeltä Rosehagen på Knatten, mutta tietääkseni sitä ei ole käännetty suomenkielelle. Hänen puutarhansa ja talonsa Knatten  E-Norjan saaressa oli kuuluisa, ja siitä on kirjoitettu useita artikkeleita. 

Jos Annemarta sysäsikin minua enemmän yrttitietouteen ja niiden kasvattamiseen ja käyttöön, niin kirja sisältää myös monta ohjetta ruusun terälehtien käytöstä mm. marmeladia. Ravintotietoutta on myös paljon. Joten nyt juuri nuo sivut ovat minulla kirjan käytetyimpiä. Kiitos Annemarta! Ohjaat ruusujuttujani edelleen! Hän eli vuosina 1913-1988.

Norjalaisittain laulu viimeisestä ruususta.

Ruusuihmisiäni, osa 3

Aivan kuin ruusut olisivat hiipineet perässäni, tietämättäni, odottaen vuoroaan, kun kuljin maailmaa siellä täällä ja tein sitä sun tätä.

Sitten löysin miehen, sen oikean! Eino oli ehdoton ruusujen ystävä. Kun tulin taloon, kellarissa oli odottamassa vanhoja äitienpäiväruusuja, varmaan jo edellisen vaimon ajoilta, joita mieheni sitten hoiti. Kesää myöten ne kukkivat sisätiloissa kauniisti suuren maisemaikkunan ääressä. 

Minä vähän nolostuinkin, kun yhtenä aamuna kuulin mieheni kysyvän: - No mitenkäs sitä on nukuttanut? - Ihan hyvin, vastasin. - En minä sinulta kysynyt, kun näiltä ruusuilta täällä kysyin, vastasi armas mieheni. 

Sellaista.

Kuva on poikani Aleksin ottama

Myöhempinä vuosina siirsin äitienpäiväruusut ulos pihalle kasvamaan, mutta parin vuoden päästä ne menehtyivät siellä. Kun mieheni huomasi, ettei minusta oikein ruusunkasvattajaksi ole, hän usein ostikin minulle leikkoruusuja. Niitäkin hän hoivasi paremmin kuin minä. Yöksi hän kääri ruusut sanomalehteen ja vei ne kylmempään huoneeseen asettaen ne vesiämpäriin. Aamulla hän jälleen nouti ne sieltä ja laittoi vaasiin. Näin ruusut säilyivät paljon pitempään.

En ollut vielä syttynyt ruusuihin, mutta hymyillen seurasin miestäni, kun saavuimme jonnekin kauniiseen kotipuutarhaan. Siellä mieheni ensi töikseen kävi tervehtimässä ruusupensaat, kosketteli niiden kukkia ja jutteli. 

Hän todella rakasti ruusuja! Kovin vähän niitä omalla pihalla vielä oli, vain juhannusruusu ja Belle Poitevine. Oli aika, jolloin kasvatin mansikoita, juureksia, vihanneksia ja yrttejä. Myöhemmin innostuin perennoista ja vasta nyt mieheni kuoleman jälkeen ruusuista. 

Kun kuljen ruusutarhassani, en kulje siellä yksin. Siellä on äitini ja mieheni kanssani niitä ihailemassa.

Ruusunoksa ja kyyhkynen...

Ruusuihmisiäni, osa 2

Suuri nostatus ruusumaailmaani oli, kun 18-vuotiaana lähdin maailmalle. Olin ruotsinkielenkursseilla Sigtunassa ja näin oikean ruusutarhan. Se jäi lähtemattömästi mieleeni. Lähdin pian kurssin jälkeen töihin kurssini opettajan perheeseen. Heidän isoäitinsä asui Sigtunassa, jossa usein vierailimme. Vierailimme myös hänen Ranskan kesäasunnollaan Bretangnessa. Siellä sattui jotakin kamalaa, jonka ansiosta oikeastaan sitten tutustuin tähän isoäitiin, Harriet Hjortiin, ja jonka kirjoja lukiessani minulle avautui todellinen kukkaismaailma, yrtit ja ruusut.

Sigtunan vanhan luostarin sisäpiha, nykyinen Sigtunastiftelsen

Yleensä lapsenhoitajat eivät tutustu tällaisiin ihmisiin, ei ennen kuin tapahtuu jotakin hirveää. Näin minulle tapahtui.

Koko perhe oli yhden kesäkuukauden Ranskassa isoäidin luona. Perheessä oli neljä lasta, iältään 3-vuotiaasta 13-vuotiaaseen. Heidän kanssaan minulla oli työtä päivät pitkät. Sain erään illan vapaaksi ja sain kirjailija-isoäidin saappaat lainaksi. Olin korviani myöten täynnä lasten tappeluja ja sovitteluja. Kaipasin saada viettää oman hetken.

Oli vasta satanut, joten tarvitsin saappaat, kun suunnistin polkua pitkin meren rannalle. Atlannin mainingit löivät ihanasti rantaan. Illan kajo ja kylän valot valaisivat sen verran, että näin siellä kulkea. Nautin saada olla omassa rauhassa. Yksi aalto oli sen verran iso, että se yllätti minut, huuhteli jalkani niin, että saappaat tulivat täyteen vettä. En antanut sen häiritä iltalenkkiäni, vaan niine hyvine kävelin kotiin. 

Taivas oli tähtiä täynnä ja sirkat sirittivät. Päätin tehdä itselleni kunnon kylvyn ulos pihalle. Merivettä puolillaan olevat saappaat päätin pestä sen jälkeen ja asettaa ne kuivumaan. Keittiön kaasuliedellä lämmitin ison kattilan vettä, jonka sitten kannoin paatipunkkaan, eli pieneen kylpyaltaaseen. Siihen lisäsin räystään alta puhdasta sadevettä. Siinä altaassa pesin itseni ja hiukseni, loikoilin ja nautiskelin lämpimässä yössä kirkkaan tähtitaivaan alla. Kaadoin veden pois ja hiivin vinttiin nukkumaan, missä lapsetkin nukkuivat. 

Aamulla heräsin hirveään meteliin. Isoäiti oli löytänyt ne saappaansa pihalta merivettä puolillaan, eikä siis voinut tehdä joka aamuista kävelylenkkiään ennen kirjoitustyötään. Minä olin unohtanut ne saappaat! Kyllä sain kuulla kunniani. Koko perhe sai kuulla kunniansa. Isoäiti pauhasi jokaiselle ja oli niin kiukkuinen, että sinä päivänä ei hänellä kirjoittamisesta tullut mitään, vaikka lapsetkin olivat ihmeen rauhallisia ja hiljaa, pelästyneinä isoäitinsä kiukusta.

Minä tein nöyränä töitä koko päivän. Siivosin ja pyykkäsin. Kun ripustin pyykkiä narulle, tuli isoäiti siihen jo vähän leppyneenä kyselemään, miksi olin tehnyt sellaista. Itkeä pillitin ja yritin jotakin selitellä. - Tule huoneeseeni, kun olet pyykin ripustanut, sanoi hän ja meni.

Siellä minä sitten selitin isoäidille, että vaikka tykkään lapsista, olen väsynyt joka hetki heitä paimentamaan. Tarvitsin niin kipeästi sen illan itselleni ja nautin siitä. Kerroin kaikki kylpemiseni ja ajatukseni, että pesen siinä saappaatkin ja asetan ne johonkin kuivumaan. Olin unohtanut. Kun isoäiti kyseli vielä, että mitä ihmettä minä yksin merenrannalla, enkö pelännyt pimeässä, kerroin mitä meri ja luonto minulle merkitsee ja se, että saan olla ajatusteni kanssa rauhassa.

Siitä hetkestä syntyi ystävyys ja pitkä kirjeenvaihto, joka jatkui monia vuosia isoäidin sairastumiseen saakka. Hän ja hänen kaikki kukkaiskirjansa, yrttikirjansa, puutarhakirjansa ja matkakirjansa Grassen ruusunlehtien poiminnasta mukaan lukien inspiroivat minua. Monta vuotta harrastin yrttejä ja tutkin niitä kuin olisin ympäri maailmaa matkustellut niiden kanssa. Ja sieltä nousi myös punainen lanka synnyttämään Ruusumuorin roolini.

Musiikissa "Luostarin puutarhassa"

Ruusuihmisiäni, osa 1

Olen usein miettinyt, miten on tultu tähän ruusujen intohimoon. Mistä se on syntynyt? Ketkä siihen ovat minua olleet ohjailemassa?

Ja ajattelin tehdä pienen sarjan tarinoineen minun ruusuihmisistäni. 

Kun palaan ruusuisen polkuni lähtökohtaan, on se ilmiselvästi minun oma äitini. Hän oli ruusuisen romanttinen ja positiivinen ihminen iloisine nauruineen ja ideoineen. Sitä en tiedä mistä äidille tuli tuo kukkaisinnostus, mutta sen tiedän, että hän oli onnellinen jokaisesta kukasta, jokaisesta ruususta ja luonnosta yleensä. Isä myös. Teimme paljon retkiä yhdessö merenrantaan. Äitini ohjasi meidät lapset retkille metsään. Hän antoi meille viltin, evästä ja mukavaa luettavaa mukaan. Niin opimme harrastamaan retkiä luontoon! 

 

Mustavalkoisessa kuvassa äitini nuorena. Maalauksessa olen itse ollut mallina puoli tuntia, kun tätini mies Antero Keränen halusi koota maalauksia näyttelyynsä. Sen puolituntisen jälkeen hän käytti maalauksessaan mielikuvaansa. Aika osuvaa. Mutta luulen, että hänellä oli mielessään äitini, kun hän kuvaa maalasi. Kuinkahan usein hän tapasikaan äitini kukkia sylissään?

Muistan, että äitini kävi jonkinlaisen kirjekurssin puutarhanhoidosta. Usein selailin sellaista ruskehtavaa, ohutta puutarhakirjaa, jossa oli epäselviä mustavalkoisia kuvia.

Asuimme tuolloin pienessä kylässä, kahden huoneen mökissä, jota isäni laajensi yhdellä huoneella. Sitä mukaa kun isäni rakensi, rakensi äitini pienelle tontille kukkaisloistoa. En ymmärrä mistä hän sai siemeniä tai taimia, kun raha oli tiukassa, mutta lapsuudessani kotipiha oli kukkia täynnä. Niitä oli talon ympärillä, perunapellonlaidassa, tontin ympäröimän kiviaidan päällä, kantojen nokissa ja kaikenlaisissa kehikoissa, mitä äitini sai käsiinsä. Isä sitten harrasti hyötyviljelmää, marjapensaita ja kasvimaata. Hän rakensi myös nätin aidan tontin ympärille, josta pääsi ulos vaaleansinisestä "rintistä" eli portista. Eipä silti, talommekin oli vaaleansininen. 

Muistan, että vieraat ihmisetkin pyysivät lupaa saada tulla katsomaan äitini puutarhaa. Mutta ruusuja ei ollut muuta kuin se ihanan suuri juhannusruusu, joka kukki kesän heleimmän ajan. Sitä äiti perkkasi ja hoiti milloin tuhkaämpärillä, milloin pienoisella määrällä kompostia. 

Täytyi sen kaiken mennä minullakin veriin jo lapsesta, koska muistan kaikki kukat, mitä äiti kasvatti iiriksistä saippuakukkiin, malvasta, leijonankidoista resedaan asti. Ainoa kasvi, jota minulla on tuosta lapsuudenkodistani mukana tässä pihassa, on saippuakukka, rohtosuopayrtti eli latinaksi saponaria officinalis. Hennolle tuoksuva valkoinen kukka, joka minulla tällä hetkellä on huonolla hoidolla, mutta suunnitteilla siirtää parempaan paikkaan. Sitten kokeilen tuota juurien saippuamaista kykyäkin. 

Äidilleni ja miehelleni olen tuon ruusutarhankin omistanut. Itse kuljen siellä varmasti samalla tavalla juhlavin ja iloisin tunnelmin kuin äitini joskus omalla pihamaallaan.

Savinen aromikuppi vaihtui digiaikaan!

Sain tämän aromikupin lahjaksi ystävältäni Marjatalta joskus 30 vuotta sitten. Siitä asti se on hoitanut tehtäväänsä milloin torjuen nuhayrityksen, milloin rauhoittanut tai puhdistanut ilmaa. Minulle kun noita aromitippapullojakin on kertynyt maailmalta mukaan jokunen.

Tämä kuppi toimi siten, että täytin ylimmän osan vedellä ja napautin aromapullosta noin viisi tippaa siihen. Alempaan astiaan sytytin lämpökynttilän palamaan. Se toimi hyvässä suhteessa veden kanssa ja eritti aromirikasta vesihöyryä huoneeseen monen tunnin ajan. Tämän kupin laitoin vielä toiseen metalliastiaan siltä varalta, jos kissa sitä tönäisee. Näin se hoiti pienet lentsut jo yön aikana kuntoon esimerkiksi eucalyptusaromilla.

Ja myöhemminhän totesin, että tuossa sinisessä keramiikassa on ruusuja, sinisiä ruusuja. 

Nyt tuli sen loppu. Pikkuhiljaa heikkeni päällimmäisen kupin pohja ja se ei enää pitänyt vettä. Luopumisen tuskaa lisäsi se, että en mistään löytänyt toista tilalle. Netistä sitten juuri pahimpaan flunssa-aikaan tilasin sellaisen. Se tuli eilen Itävallasta asti omalla autokyydillään. Suomen posti ei ota vastaan toisen firman posteja, joten niillä on oma kuljetuksensa ja maksunsa. Olisin toki tarvinnut  tuota hökötintä paljon aikaisemmin.

Sen toimintaperiaate onkin ihan toinen. Se toimii joko pattereilla tai USB-tikun avulla. Pienelle tyynylle tipautetaan noin 5 tippaa öljyä. Sen alla on pyörivät ropelit, jotka samalla lämmittävät tyynyä ja näin öljy erittyy ilmaan. Se näyttää ihan pieneltä ufolta. Väritkin siinä vaihtuvat sinisestä vihreään ja punaiseen. Johtohomma ainakin saa ufon pitämään häiritsevää ääntä. Varmaan pattereilla sama. Haittana on se, etten voi esimerkiksi yöksi sitä jättää pörisemään, kuten pikkuinen elävä tuikkikynttilä teki.

En tiedä tykkäänkö. Ehkä jossakin tulee vastaan kunnon vanhanaikainen aromakuppi. Toivon.

Maatiaisamaryllis

Maatiaisamaryllis

Minulle jotenkin nuo maatiaislajit eli vanhat lajit ovat arvokkaampia kuin hienot jalostetut.

Olen onnellinen kliiviastani, joka tosin ihme kumma, ei kukkinut viime kesänä ollenkaan. Oli niin pilvistä terassillakin. Maatiaisamarylliksen meinasin melkein kokonaan unohtaa. Pari lehteä siinä oli elossa, kun otin sisälle. Ja aivan kuten viime talvenakin, se kukkii nyt tammikuussa. Viime kerralla oli kaksi upeaa vartta, kummassakin kaksi kukkaa. Nyt vain yksi kukkavarsi, jossa kaksi kukkaa. Mutta sitä herkemmän kauniita ne ovat! 

Yritin löytää siitä hyvää kuvakulmaa, mutta vaikea saada sen kaunis herkkyys esille.

Amaryllis- eli ritarinkukkalajikkeita on melkein 80, mutta tämä kukkani nähtävästi on kanta-aiti, joka on viihtynyt sukupolvesta toiseen puutalojen vetoisilla ikkunoilla ja kukkinut paljon. Moni on huomannut, että vanhat huonekasvit eivät liian tiiviissä talossa viihdy. Näin on pitänyt luopua monista perinteisistäkin kukista. 

Maatiaisamaryllis, pikkuritarinkukka eli Hippeastrum rutilum (punertava), nimi löytyi netistä, mutta vanhasta huonekasvikirjasta löysin sen latinaksi Hippeastrum equestre (tämä viimeisin sana viittaa hevosiin ja ratsastukseen).  

Sain tämän sipulin eräältä kyläläiseltä. Hän kertoi, että on saanut sen eräältä rouvalta 25 vuotta sitten.  Hänen miehensä on saanut sen edelleen pikkupoikana opettajaltaan ja on istuttanut sen multaan. Mikä hieno lahja opettajalta! Siis kuinka vanhaa perua onkaan se sipuli, joka minulla on kasvanut? Ainakin 50 vuotta!

Ohjeeksi sain, että ei kastella liikaa, viihtyy ulkonakin kesän, mutta ei kannata vaihtaa multaa kovin usein. Pitää antaa sen rauhassa tehdä pikkusipuleita. Jostakin luin, että kannattaa antaa niidenkin kasvaa, joten ahtaudessakin voi työntyä montakin kukkavartta. Kuka muistaa tämän suositun vanhan iskelmän.

Valtioiden kansalliskukat

Mielenkiintoista oli kurkata, mitä kukkia eri valtiot olivat valinneet omakseen.

Olen nähtävästi ollut ihan pikkuisesta asti kiinnostunut kasveista. Eräs tarina lapsuudestani sen osoittaa:

Nimittäin minut oli jätetty Pekka-setän hoiviin. Olin pian kadonnut hänen silmistään, varmaankin setä keskittyi enemmän hanuriinsa. Ja arvata voi, että minua hätääntyneenä etsittiin joka paikasta. Olin varmaan juuri oppinut kävelemään ja vähän puhumaan. Viimein minut löydettiin keskeltä ruispeltoa. Olin siellä ihastunut ruiskaunokkeihin ja niiden perässä kulkenut. Käteni oli täynnä noita sinisiä kukkia ja kun löytäjä helpottuneena otti minut vastaan, olin ojentanut hänelle sinistä kukkaa ja sanonut: -Taktan kantallitkukka.

Näin äiti minulle kertoi. Sitä en tiedä, kuka oli minulle opettanut, että ruiskaunokki olisi Saksan kansalliskukka. En tiedä, jos joskus on ollutkin, mutta ainakin tämän päivän luettelosta löysin ruiskaunokin kuuluvan Virolle. Kun enemmän selasin nettiä, löysin kyllä Saksankin kansalliskukaksi ruiskaunokin. Ja huomasin, että se oli kilpaillut kielon kanssa arvostaan Suomenkin kansalliskukaksi. 

Monenlaista tunnusta tämäkin salaperäisen sininen kukka on kantanut. Siitä kertoo tämä linkki.

Kuva lainatu Puuraha.net

On muuten sääli, että ruiskaunokkia ei enää tapaa pelloilla. En tiedä kasvaako se yhä luonnonmukaisesti viljellyillä ruispelloilla. Se ei suinkaan ole mikään myrkyllinen haittakasvi, vaan jopa rohdoskasvi, jolla on hoidettu mm. yskää ja päänsärkyä. 

Tässä lista Euroopan maista. Tosin siinä eivät kaikki maat ole mukana, ja liekö kaikilla mailla olemassakaan omaa kansalliskukkaa. Lista on wikipediasta. Huomattavaa myös tuo, että Bulgarialla, Englannilla ja Irakilla on kansalliskukkana ruusu. Bulgarian ymmärrän hyvin, koska siellä viljellään ruusuja ja moni saa elantonsa siitä. Bulgaria on varmaankin kaikkein tuottoisin maa ruusuöljyn tislauksessa. Sveitsi ja Itavalta molemmat omivat alppitähden.

Eurooppa

• Suomi: Kielo [1]
• Viro: Ruiskaunokki [2]
• Itävalta: alppitähti (Edelweiss)
• Puola: Silkkiunikko
• Norja: Kanerva
• Ranska: Lilja
• Italia: Syklaami
• Islanti: Lapinvuokko
• Espanja: Neilikka
• Venäjä: Kamomilla
• Irlanti: Apila epävirallinen
• Sveitsi: Alppitähti
• Slovakia: metsälehmus
• Tanska: puna-apila
• Bulgaria: ruusu
• Englanti: ruusu, Skotlanti: ohdake, Wales: keltanarsissi[3]

Etelä- ja Pohjois-Amerikka[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

• Argentiina: kukonkorallipuu (Erythrina crista-galli)
• Bahamasaaret: keltatekoma (Tecoma stans)
• Belize: Prosthechea cochleata (eräs orkidealaji)
• Bolivia: floksin sukuinen (Catua buxifolia) ja patujú (Heliconia rostrata)
• Brasilia: Valkotekoma (Tecoma alba)
• Chile: Punasuppilo (Lapageria rosea)
• Meksiko: Daalia
• Uruguay: kukonkorallipuu (Erythrina crista-galli)
• Venezuela: Cattleya mossiae (eräs orkidea)

Afrikka[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

• Egypti: neidonkenkäorkidea
• Etelä-Afrikka: kuningasprotea
• Etiopia: Zantedeschia
• Nigeria: Costus spectabilis
• Zimbabwe: Gloriosa

Aasia[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

• Bangladesh: Nymphaea pubescens
• Bhutan: Meconopsis grandis
• Etelä-Korea: Hibiscus syriacus^lähde?
• Intia: intianlootus
• Irak: ruusu
• Iran: tulppaani
• Japani: kirsikankukka^lähde?, krysanteemi
• Kiina: pioni
• Nepal: alppiruusut Rhododendron arboretum[4]
• Pakistan: Jasminum officinale
• Pohjois-Korea: magnoliat Nonazhreea makenna Mamariaia^lähde?
• Singapore: orkidea
• Thaimaa: Cassia fistula

Suomen maakuntakukat

Kun tuossa edellä aprikoin tuota Suomen valtion kansalliskukan kielon paikkaa ja sen vaihtamisen mahdollisuutta, ajattelin tuoda tälle sivulle enemmän esiin sitä millaisia kasveja on valittu kansalliskukiksi ja Suomen maakuntakukiksi/kasveiksi. Sillä aina ne eivät ole niin kutsuttaja kukkia.

Ensin ne maakuntakasvit. Minä olen Pohjois-Pohjanmaalta ja ylpeä meidän kukkasymbolistamme SUOPURSUSTA! Maakuntakukat on etsitty äänten perusteella. Kun etsin siitä tietoa, löysinkin perusteluja, miksi se juuri sopii P-Pohjanmaan maakuntakukaksi: 

Juha Suominen, ‎Sirkka Linnamies - 1983 - ‎Snippet view

SUOPURSU, Ledum palustre Suopursun suosio on kiistaton: sille tuli koko Suomesta enemmän ääniä kuin yhdellekään muulle kukalle ja Pohjois-Pohjanmaalta melkein puolet kaikista. Kolmen ensimmäisen lajin joukossa se oli Suomen koko pohjoisosassa aina Etelä- Pohjanmaata ja Pohjois-Karjalaa myöten. Juuri tämä onkin suopursumme valta- alue. Osaksi on syynä soiden runsaus, mutta osaksi myös se, että maamme pohjoisosissa suopursukasvaa aivan ohutturpeisillakin ...

Kuva Wikipedian sivustolta

Suopursun tieteellinen nimi on Ledum palustre, suoperäinen kasvi. Sen katsotaan kuuluvan kanervakasveihin, mutta on sukua alppiruusuille. Sen toinen latinankielinen nimi todistanee tämän, Rhododondron tomentosum, rhodantha = ruusunpunainen, tomentosum = villava, takkuinen, mikä kuvaus ei kyllä yhtään sovi suopursulle. Hassua.

Minulle suopursu tuolla metsässä on sama kuin Välimeren maissa ihmisille rosmariini. Molemmat ovatkin varpukasveja! Rosmariini on minun suosikkiyrttini ja meinaa minulle äiti-maa-yrttiä, joka rohdoksena auttaa melkeinpä mihin vain. Nytkin on pöydällä pullo, jossa on öljyyn liotettu rosmariiniöljyä. Sillä hieron kipeää nilkkaani silloin tällöin.

Samoin hoitaa suopursu (kuumat suopursujalkakylvyt) kipuja lääkitsevänä. Ja tuoksu yhtä huumaava kuin rosmariinillakin!!

Hyvin ovat valinneet maakunnat muitakin kasveja omakseen. Onhan siellä mukana yksi ruusukin, karjalanruusu, hyvin ymmärrettävää! Mukaan on päässyt pari puutakin. Tässä siitä luettelo napsittuna suoraan Wikipediasta, Kukan nimeä painamalla pitäisi löytyä myös kuva.

• Ahvenanmaa: kevätesikko
• Varsinais-Suomi: tammi
• Uusimaa: valkovuokko
• Itä-Uusimaa: leskenlehti
• Kymenlaakso: kurjenmiekka
• Etelä-Karjala: kangasvuokko
• Satakunta: tyrni
• Häme: sinivuokko
  • Kanta-Häme: hämeenkylmänkukka
  • Päijät-Häme: ruiskaunokki
  • Pirkanmaa: tuomi
• Etelä-Savo: pohjanlumme
• Keski-Suomi: päivänkakkara
• Etelä-Pohjanmaa: maitohorsma
• Pohjanmaa: mesiangervo
• Keski-Pohjanmaa: kissankello
• Pohjois-Savo: kotipihlaja
• Pohjois-Karjala: karjalanruusu
• Pohjois-Pohjanmaa: suopursu
• Kainuu: kanerva
• Lappi: kullero

Varsinainen ruusutarina!!

Noin kerran tai kaksi kertaa viikossa käyn kaupungissa. Usein silloin käyn myös kuntosalilla, uimassa ja saunanlauteilla istuskelemassa. Tapaan siellä tuttuja ja tuntemattomia ja juttelen heidän kanssaan. Kuulen heiltä monenlaista tarinaa.  Eräs tuttu tarjoilijaystäväni kertoi tarinan ruususta. Ja tämä tarina sai minunkin korvat hörölleen ja silmäni ymmyrkäisiksi:

" - Siitä on jo pitkä aika, mutta niin hassu juttu, että se jäi mieleeni, kertoi hän.

- Olimme kabinetin puolelle kattaneet pöydän valmiiksi jonkin johtajan vierailijoille. Emäntä kävi tarkistamassa pöydän, nyökkäsi hyväksyvästi, mutta sanoi: - Viekää nuo ruusumaljakot heti pois!

- Miksi? 

- Se johtaja syö ne kumminkin, oli vastaus.

- Kerran sitten satuin viemään drinkkiä tämän samaisen johtajan pöytään.  Hän sattui istumaan pöydässään silloin yksin, ja kun muutenkin oli mukavan ja ystävällisen oloinen johtajamies, niin uskalsin kysyä häneltä tuosta ruusujen syömisestä.

- Totta se on, ja voinhan kertoa syynkin siihen, sanoi johtaja.

- Olen hyvin pienestä ja köyhästä mökistä kotoisin. Meitä oli tuvassa monta lasta, ja kesät juoksimme ulkona. Yksi rikkaus meillä oli, nimittäin valtavat ruusupensaat pihallamme, joita äiti hoiti. Äiti usein sanoi, että köyhän on otettava ilonsa ja voimansa sieltä mistä sitä suinkin saa, ja ruusut sitä tässä antavat. Minusta tuntuikin, että ruusujen kukinta-aikaan vointi oli aina jotenkin iloisempaa ja olo hyvän tuntuista. Sitten kun lähdin kotoa, huomasin, että jotakin puuttui. Minulla ei ollut koskaan aikaa puutarhan hoitoon saatikka sitten ruusupensaisiin, joten ostin joskus ruusukimppuja kotini pöydälle. Kerran väsyneenä ajattelin, että jos maistaisin noita ruusunlehtiä, niin saisinkohan niistä voimaa. Niinpä maistoin. Parin päivän päästä ruusut oli syöty, ja voimani palautuivat. Siitä lähtien olen aina maistellut ruusunlehtiä, jos niitä on pöydässä. Usein se virittää tunnelmankin paljon vapautuneemmaksi, naurahteli johtaja."

Totta se on! Ainakin se, että ruusun terälehtiä voi syödä. Mikään ruusu ei ole myrkyllinen, ei ainakaan mitä tiedän. Makueroja voi tosin olla. Tuoksuvat lehdet usein maistuvat kuten tuoksuvatkin. Ainoa vaara niiiden syömisessä voi olla vilkas vatsan toiminta, sillä ruusu ravinteiltaan on laksatiivinen eli vatsaa pehmentävä ja suoliston toimintaa vilkastuttava.

Tämä oli kyllä hykerryttävän kaunis ruusutarina, eikö vain. Se panee miettimään...

Suomen ruusu ja Suomen kielo - symbolimme?

Mitä jos? Metsätontun päähän tuli eräs hullu ajatus.

Meillä on Suomessa virallinen kansalliskukkamme kielo, kuten myös joka maakunnalla on oma luonnonkukkansa. Katselin Pinterestin postimerkkikuvastoa, jossa minäkin niitä kerään, ja ihailin kaunista kieloamme niissä.

 

Ja löytyihän sieltä myös Juhannusruusumme tai taiteilijan tulkinta siitä.

Suomi on niittänyt mainettaan kainolla, feminiinisellä ja nöyrän oloisella kielo-symbolillaan. Olemmehan valkoliljojen maan kansa. On olemassa hyvin merkittävä teos "Valkoliljojen maa", Grigori Petrova, jossa kerrotaan suomalaisten ylösnousemisesta savuisista maakuoppamökeistään upeaan kukoistukseen perustamalla oma valtio mm. Snellmanin avulla. Tätä kirjaahan on käytetty Turkissa valtionoppaana, ja varmaan siellä  jo unohdettukin.

Olemme 100 vuotta olleet Valkoliljojen kansaa. Onkohan mitenkään mahdollista muuttaa tuota kansalliskukkaa Suomen ruusuksi, Juhannusruusuksi? Ei meidän enää tarvitse olla kainoja ja nöyriä. Voisimme jo ylpeinä kohottaa päämme pystyyn kuten ruusumme tekee ja loistaa koko komeudellaan. Olemme tulleet uudelle vuosisadalle! Ja vaikka tuo ruusumme ei ihan villiruusu olekaan, on se luonut maamme olosohteissa ihan oman lajikkeensa.

Tähän olisi montakin syytä, joita en nyt ala selvittelemään. Tähän päätteeksi kerron tarinan siitä, miten kielo on syntynyt. Tämä tuskainen polku on kuljettu. Eikö olisikin jo toisenlaisen polun vuoro!

"Tarina kertoo ajasta, jolloin maailmassa eleli vielä noita hirmuisia lohikäärmeitä, joita varottiin ja pelättiin. Aivan kuin tässäkin kylässä, mistä tarina alkaa. Eräällä kyläpäälliköllä oli oikein kaunis kultatukkainen tytär. Sepän poika oli rakastunut kovasti tyttöön, mutta tytön isälle hän ei kelvannut. Eipä tietenkään. Kultatukkainen tytärkin oli rakastunut sepän poikaan. Kerran taas isänsä tuomiota tuo neito juoksi itkien kedolle suremaan kohtaloaan. Arvaamatta lenteli seudun kamala lohikäärme  juuti silloin ilmavirtoja kierrellen ja näki tytön alhaalla. Yksi sukellus vain, ja pian oli kultatukkainen kaunotar lohikäärmeen kynsissä. Sen näki isä ja sen näki sepän poika ja moni muukin kyläläinen. Kaikki huusivat ja kiljuivat kauhusta, eivätkä voineet tehdä muuta kuin katsoa suuntaa mihin lohikäärme lensi. 

Sepän poika takoi miekkaa. Hän hioi ja teroitti sen hyvin. Sillä miekalla hän aikoi iskeä lohikäärmeen hengiltä. Hän aikoi pelastaa tytön, sillä tiedettiin, että lohikäärmeet pitivät neitoja vankinaan vuorilla luolissaan. Sinne suuntasi tämä nuorukainen miekkansa kanssa. Kyläpäällikkö oli nyt luvannut tyttärensä hänelle vaimoksi, jos hän vain voi hänet pelastaa.

Viikkoja vaellettuaan ja tiedusteltuaan sepän poika sai tietää, missä lohikäärme majaili. Sinne hän suuntasi miekkansa kanssa. Hän löysi hajun perusteella lohikäärmeen luola-asunnon eräältä vuoren rinteeltä ja alkoi maanitella hirviötä esiin. Tulihan luolasta lohikäärme suurta päätään heilutellen ja höyryjä päästellen. Siitä alkoi kamala taistelu, jota kultatukkainen neitokin oli kauhuissaan tullut seuraamaan.

Lohikäärme sylki tulta ja huitoi terävillä kynsillään ja nuorukainen hyppeli tulta estellen ja huitoi terävällä miekallaan. Lohikäärme vuosi mustaa verta haavoistaan ja nuorukainen punaista. Hän ei antanut periksi, vaan viimeiselläkin hengenvedollaan vielä iski kaikin voimin, kunnes tuupertui kuolleena maahan. Niin tuupertui lohikäärmekin. Voi kuinka neito itki. Hän istui monta päivää nuorukaisen vieressä ja itki.

Vuoristojyrkännettä alas valui lohikäärmeen musta veri ja nuorukaisen punainen veri. Ja siinä vieressä valui myös neidon kyynelten virta. Kun nämä norot saavuttivat laakson pohjaa, tapahtui ihme. Siihen paikkaan nousi aivan uusi, kaunis kasvi. Kasvi sai kauniit, tuoksuvat ja valkoiset kukkaset neidon kyynelistä. Lehdet muistuttivat terävää miekkaa. Kasvin marjat saivat verenpunaisen värin nuorukaisen verestä. Mutta juuret imivät lohikäärmeen myrkyllisen mustan veren, joka kulkeutui kavalasti koko kasviin. Siksi kasvista tuli kaunis, mutta kuollettavan myrkyllinen. Tälle kasville annettiin nimi The Lily of the Valley eli laakson lilja, valkolilja. Convallaria majalis eli toukokuussa kukkiva kielo. Suomessa sitä kutsutaan kieloksi. "

Tarinasta jokainen saa tehdä omia päätelmiään. Suomen ruususta ei ole olemassa tarinaa, en minä ainakaan sitä tunne. Tietenkin sen voisi keksiä.

Mitä jos kielo olisi tehnyt jo tehtävänsä, ja paikalle nousisi Juhannusruusu eli Suomen ruusu kansalliskukaksi?