sunnuntai 13. maaliskuuta 2011

Sururuusu, iloruusu, kainoruusu

Eräs ystävä huomautti kuinka lähellä nuo kaksi sanaa ovat toisiaan; suru ja ruusu! Kuinka kauniita sanoja! Englanninkielessäkin; sorrow and rose. Ruotsissa; sorliga rosor. Saksassa; die traurige rose. Espanjankielessä vielä soinnahtavampi; dolorosa rosa. R ja S vuorottavat oon ja uun kanssa kuin suriseva mehiläinen kukassa tai soliseva vesi pienessä purossa.

Siksi tulee kysymys. Onko ruusussa suru? Millainen on surullinen ruusu?  Kun nyt olen katsellut ruusuja, olen nähnyt niissä kaihoisan ja salaperäisen hymyn, vähän kuin Mona Lisalla. Ennen koin ne vähän ylpeinä ja korskeina. Kuvasin niitä ruusuja, joita ystäväni ovat minulle tuoneet tai lähettäneet lohduksi. Nyt sain uuden näkökulman niitä tarkastella. Mitä ne haluavat minulle viestittää?


Näen ensimmäisenä ruusun spiraalin. Nupustansa se laajenee ja laajenee. Luonnossa kasvaessaan se avautuu ja avautuu. Kuoriutuu. Katkaistuna tuo avautuminen estetään ja se joutuu tyrehtymään. Siinä suru. Ja sen se kätkee sisimpäänsä. Kuin tuska, josta ei puhuta. Se ei saa elää loppuun asti. Ei tuoda kaikkea esiin, ei siementä kasvattaa. Leikkoruusu on surullinen. Ja huomaan, että punainen ruusu kuvattaessa heijastaa tummaa. Kun taas katsoo valkoista ruusua, se heijastaa valoa. Siksikö punainen ruusu annetaan rakkaudesta, sillä rakkauteen liittyy aina myös tuskaa esim. luopumisen tuskaa. Eihän ihminen ole oppinut paljoakaan vielä rakkaudesta eikä itse elämästä saati sitten kuolemasta. 

Mutta miksi valkoinen ruusu heijastaa valoa, kultaista lämpöä? Usein kuolema liitetään valkoiseen. Arkkuun, vaatteisiin, valkoisiin kukkasiin. Nytkin olen saanut melkeinpä valkoisia kukkia; liljoja, ruusuja, freesioita, neilikoita. Usein mukana sinisiä. Suomenko värit? Hassua, että juuri punainen ruusu heijastaa enemmän surua ja ahdistusta kuin tuo valkoinen. Valkoinen ruusu heijastaa toivoa ja valoa. Ikään kuin kuolema ei johdakaan johonkin pimeään syvyyteen, vaan juuri valoon, kuten monet rajatiloissa olevat ovat kertoneet. Joten valkoinen ruusu on iloinen ja keveä.




Tuo vaaleanpunainen on itse naisellisuuden ilmentymä. Siis aivan upea ruusu vihreine sävyineen. Se muistuttaa jotakin. Se on hyvin kaino ja viehkeä. Sitä ei voi sanoa surulliseksi mutta ei myöskään valoisan keveäksi. Se hymyilyttää, tekee mieli hyräillä. Jotenkin juuri siinä on sellaista aistillisuutta ja virkeyttä, joka uhkuu ja kutsuu elämään. 

En katsellut nyt kukkia jonkin väriteorian mukaan, enkä jonkin tervehdysteorian mukaan. Ihan muuten vain nuo ruusut olivat tässä piristämässä mieltäni. Ja mielikuvat lähtivät jälleen elämään. Tämän tekee ruusu! Kiitos.


Olen aina tykännyt Soul-musiikista ja tässä Aretha Franklin. Kiitos rakkaat ystävät kaikista kukista!

3 kommenttia:

  1. Jäin miettimään, että ehkä tuollainen kerrosruusunkukka ei avaudukaan koskaan täysin, vaan säilyttää aarteensa sisällänsä...se on kuin kohtu. Sitten vain purkaa ylimääräisen pois,sen joka on tehtävänsä tehnyt.

    VastaaPoista
  2. Sururuusua en vielä tunne, mutta idässä kuolon väri on valkoinen, koska he uskovat jälleensyntymään ja valkoinen antaa tilaa uudelle ja auttaa lähtevää sielua matkaan.

    Iloruususta rehellinen kommentti:Ja tämä tuli mieleeni tuosta vaaleanpunaisesta ruususta.
    Kutsun mieluusti omaa sukuelintäni "ruusuksi", ja etenkin klitorista sen nupuksi.
    Varmasti on oma ruusuni ollut iloruusu, mutta klitorikseni on kyllä kainoruusu.

    Se odottaa edelleen poimijaansa, sitä prinssiä valkealla ratsulla.

    Haleja ja koita kestää juttujani...

    VastaaPoista
  3. Kröhömm...KUn sanoin, että 'se muistuttaa jotakin', niin sinä sanoit sen suomeksi. Idän kielessä sitäkin on nimitetty ruusuksi ja ylistetty sen kauneutta. Jossakin toisin...

    Toivotaan prinssiä saapuvaksi!

    VastaaPoista