maanantai 30. toukokuuta 2011

Ruusu Rumbitasta Tiinalle!



Vaikka olenkin kulkenut pihallani ihailemassa talven jälkeisiä terveen vihreitä tai ruskeita ruusunvarsia, on oma kalpea varteni ollut tosi jumissa.

Tarkoitan selkääni. Ehkä tein vähän liian rankasti hommia ja kylmetin itseni. Iskias iski kipeästi, enkä pariin päivään saanut aamulla vaatteita päälleni. Ei auttanut muu kuin ilmoittaa töihin kykenemättömyyteni. Sain ystäviltä hoitoa sekä energisesti että kuumasavihoidolla, aromaterapialla ja akupunktio-ohjeilla. Särkylääkettäkin käytin. Ja ojennuin pikkuhiljaa. Kuin kevään hallayö olisi ollut hetken kimpussani ja ystävyys kuin lämmin viltti lämmittänyt.

Moni juttu meni pieleen, moneen menoon piti sanoa ’ei’. Ja eilenaamullakin mietin, että mitenkäs nyt, kun vihloo vähän ikävästi. Oli nimittäin Rumbita-tanssikurssin päivä!

Koko kevättalvi on mennyt surullisten asioiden puitteissa, ja tanssiharrastus on jäänyt taka-alalle. Sekin on aiheuttanut selkäni kunnon alenemista.

Joten oikaisinpas eilen selkäni ja starttasin autoni kurssipaikalle. Ja senkun tanssimaan! Voi ihme, että se teki hyvää!!! Lihakseni lämpenivät, rentoutuivat ja kipu katosi. Nyt ei tunnu taas mitään.

Tiina siinä edessä punainen ruusu rinnassa ja posket innosta hehkuvina pani meihin vauhtia ja liikettä. Latinorytmit ja iloinen mieli auttoi. Rumbita on uudenlaista tanssia, jossa yhdistyvät latinalainen tanssi, flamenco ja itämaiset liikkeet. Aivan mahtava yhdistelmä, jopa suomalaisittain kehiteltynä!


Joten kyllä ojennan Tiinalle rumbitasta ruusun. Ja mielelläni kerron tästä tanssilajista eteenpäinkin!

Kiitos Tiina!!

Ja tähän Rickyn Maria-lauluun saatiin hauska koreografia!

sunnuntai 29. toukokuuta 2011

Yhdyntä, yhteys, yhteytys, yhteyttäminen, yhdessä...suuri kohtaaminen!

Opin kerran, että suomalaisessa kirjallisuudessa kuvattu kaunein ’yhdyntä’ eli seksuaalinen kuvaus on kalevalaisessa tarustossa, kun Marjatta syö kankaalta puolukan ja tulee raskaaksi. Se on kuvattu hyvin kauniisti ja seikkaperäisesti. Puolukka esittää suomalaisittain ’pyhää henkeä’, josta Marjatta tulee raskaaksi ja synnyttää sitten saunassa poikalapsen, jota Väinämöinenkin kavahtaa.

Tunnemme toisenlaisenkin yhdynnän, kun kaksi rakastavaista antautuu toisilleen ja kohtaavat autuuden. Kaikki muu häviää ympäriltä. Tietenkin biologisena seurauksena tästä syntyy uusi ihminen, suuri ihme.

Mutta minun mielestäni maailman kaunein ja tärkein ’yhdyntä’ tapahtuu, kun Maan ja Auringon energiat kohtaavat toisensa suloisessa syleilyssä ja syntyy viherhiukkanen, yhteyttäminen.   Siitä alkaa elämä maapallollamme. Siinä väistyy ihmisen tärkeys täysin, sillä ilman tuota viherhiukkasta ei olisi ihmistäkään tällä planeetalla, kuten ei muitakaan eläimiä tai kasveja.


Maan ja Auringon rakkaus! Herättää vihreä solu, josta syntyy vihreä lehti ja sitten se ruusunnuppu, esimerkiksi. Vihreä on sydänchakran väri, rakkauden ilmentymä, ei vain yhdyntänä, joka on liiaksi materialisoitunut mielihyvän päämääräksi puhjeta kuin kupla ilmaan ilman merkitystä …vaan enemmän yhteytymänä, josta syntyy uudenlaista energiaa. Sellaista, joka ei hajoa ilmaan ilman merkitystä. Suomen keväässä se vihreä lehahtaa kuin kulovalkea ja täyttää maiseman. 

 Tämä on jälleen osa ystäväni Vapun chakra-ja värikirjan vesikuvausta, kuin sydän laajenisi ilosta!

Siksipä olen juossut ruusupensaitteni ympärillä ja tutkaillut sitä tapahtumaa pienien silmujen avautuessa, kuten myös kirsikkapuun ja omenapuun ympärillä. Ja salakavalasti silmiäni väistäen aukesivat koivun hiirenkorvat. Aina liian nopeasti!!! Imen itse D-vitamiinia auringon säteistä, mutta se ei riitä. Touhukkaasti olen poiminut ja silponnut esim. nokkosia ja maitohorsman lehtiä saadakseni elämän eliksiiriä kroppaani.

Mutta… Sanovat, että ihmisellä on sydämen kautta samanlainen mahdollisuus yhtyä jumaluuteen ja löytää valo ja onnellisuus. Pikkuisen vaikeampi asia…

Yhdyntä, yhteys, yhdessä, yhteytys, yhtiö…merkittäviä suomalaisia sanoja!

Kaikki yhteys on rakkautta.  Kuten Maan ja Auringon! Törmäsinpäs tällaiseenkin  'yhteyteen'. Yhdessä…olemme kaikki yhdessä maapallollamme kaiken elävän kanssa. Yhteys…toiseen ihmiseen, katseella, kirjeellä, netin kautta, puhelimitse. Helppoa, eikö? Vai onko?  Yhtiö materialisoituna tuotoksena kaupallisuudessa, ei sekään ole kitkaton. Mutta kauniita, hyviä sanoja kaikki! Haastavat luontoa, kuten ihmistä myös.

Kesän tulo saa minut filosofoimaan…

Rakkauden pitäisi ihmissydämestä yhtyä jumaluuteen, sanovat viisaammat. Ja se kaikki on Sinä ja Minä, sanovat he. Ja itse Luonto ja Luoja!

Ei me osata vielä. Ruusu osaa paremmin. Yksi kasvilaji miljoonista. En jaksa heitä kaikkia puhutella, mutta opettelen puhuttelemaan ruusua. Viherhiukkasessa on myös dna-ketjut, perintötekijät, jotka kertovat mistä kasvi on lähtöisin ja mikä on nimi. Jotkut tutkivat sitä, minäkin yritän. Vaikka tärkeintä on rakkaus, jolla kohtaa toista, Sinua. Mitä elävää tahansa.

Anna Erikson, Kesä yhdessä...

tiistai 24. toukokuuta 2011

Ruusuisia kankaita

Ihanaa! Ulkona sataa! Ja minun ruusuni saavat taivaan lempeää vettä!

Nyt on aikaa järjestellä ja siivota sisätiloja, miettiä arviointeja ja tehdä jotakin muuta. Vaikka sittenkin ovat ruusut mielessä. Katselin ihan varsin vain sitä ruusumaailmaa, jossa elin prinsessa Ruususen unta, eli ruusua oli ympärilläni, mutta en niitä nähnyt. Ja sitten niitä tietoisesti olen lisännyt, vaikka joskus jopa inhosin sellaista vaaleanpunaista pipertelyä kukkineen.
Joten tässä kuvina muutama hauska huomio. Tämä silkkinen ruusukuvio on aamutakissani, jonka parikymmentä vuotta sitten noukin mukaani kirpputorilta ja on ollut mieluinen. Ruusuja vain en ollut nähnyt.



Seuraavankin aamutakin nappasin alennusmyynnistä sen pehmouden vuoksi täysin ruusuja näkemättä.



Tämä pussilakana on ollut vuosia mieluisin, mutta ruusuja en ollut siinä nähnyt, vasta tänä vuonna!


Ja kun sitten hullaannuin täysin heränneenä (tai umpi-illuusioissa). Ostin tällaisen vahaliinan uudelle pyöreälle pöydälleni.


Ja sitten piti saada kesäverhotkin ruusuiset, samalla tein siitä myös pöytäliinan.


Ja kaupan hyllyltä tarttui käsiin ruusuhuivi!


Ystävältä sain ihanan ruusuhuovan, jonka kanssa on suloista ottaa päiväunet.


Sitten hillitsin hiukkasen itseni, kun läksin etsimään itselleni kevätjuhliin leninkiä. Ei vaitinkaan! Siis liikkeessä oli ainakin 8 eri ruusukuvioista leninkiä. Ne muut eivät mahtuneet päälle, pah! Mutta olin tyytyväinen tähän hillityn vaaleaan ruusuun.


Nyt saa jo riittää tämä hulluttelu. En ainakaan tietoisesti osta enää ruusuista sellaista. Jos ei ihan huomaamatta käsiin tartu. Vanhoja kesävaatteitani en uusilla ruususilmillä edes tohdi katsella. Ties mitä sieltä löytyy!

Löysin kauniin laulajaäänen ja melodian: Jaci Velasquez, Kukkia sateessa. Kauniita kuvia!

sunnuntai 22. toukokuuta 2011

Miten tunnistaa ruusu?

Kun saa ruusun ystäviltä, he yleensä tietävät, mikä se on ja mistä se on. Ja kun hakee sen taimitarhasta, niin kyllä sen historiasta, nimestä ja hoidosta saa kuulla, kun kysyy. Nimilappukin on varressa.

Mutta eri juttu on, kun ryöstää ruusun. Tai se tulee varkaana. Tai sen saa naapurista, joka myhäilee, että 'enhän minä tiedä mikä se on'. Tai lahjaksi vanhalta pihamaalta 'enpä vain tiedä mitä se on, ikänsä pihalla ollut'.

Omistan neljä lajia ruusua, joista en tiedä mitä ne ovat. Tiedän, että minulla on kurttulehtiruusu, jokin niistä, juhannusruusu, valamonruusu, ruskelanruusu ja viljaminruusu raahelaisittain. Mutta entäs nuo muut. Olen antanut niille nimet Palkin ruusu, Saarenmaan ruusu, Erkin ruusu ja Inkerin ruusu.

Inkerin ruusua joku kutsui suviruusuksi, mutta siitä tietää vasta kun tutkin lehteä ja kukkaa. Erkin ruusukin taitaa olla sitä lajia. Laitan vähän kuvia. Lehdet ovat vieläkin silmulla, niin pohjolassa ollaan.

Tässä on 'Palkin ruusu', jonka varressa on kahdenlaista piikistöä ja varsi on ruskea. En millään voi muistaa viime kesästä, millainen oli sen kukka. Ruusun hurma ei vielä täysin ollut minua valloittanut. 


Ja tässä lähempää varren piikistöä.


Tässä Saarenmaan tammen mukana tullut ruusu. Sen oksisto haaroittuu leveälle. Tämä voi olla metsäruusu, mutta myös mökinruusu. Kukka ratkaisee paljon.


Ja tässä varren piikistöä.

Kun ruusu on kotoisin Suomenlahden saaristosta, veikkaa tätä ruusua orjanruusuksi. Mutta se voi olla koiranruusukin.

Siis tämä kaikki tulee olemaan mielenkiintoista tutkimustyötä. Nyt kuitenkin vielä nautin kevään kukista ja kukkapenkkien muokkaamisesta. Minulla on vain se vika, että en tohdi nakata mitään pois. Penkin varkaat saavat olla siinä nekin. En puhdista perennapenkkejä niinkään tarkkaan, sen verran, että pääosaa esittävät saavat tilaa ja pääsevät rehottamaan.  





torstai 19. toukokuuta 2011

Elämyksiä ja kyyneleitä

On eräs kukka, hyvin harvinainen täällä, jonka kohtaamisiin liittyy ihmeellisiä elämyksiä, jopa kyyneliin asti. Aivan sama, kohtaako rakkaan ihmisen, sen pelottavan karhun tai vain luonnon kukan, niin siinä on jotakin unohtumatonta.

Tämä kukka, josta tahdon kertoa, ei ole ruusu, vaan orkidea, Suomen kämmekkäkasveihin kuuluva VALKOLEHDOKKI.


Tänne kyläni metsiin muinoin tekivät Raahen seminaarilaiset retken vain nähdäkseen tämän kukan. En tiedä onnistuiko se aina, mutta itse olen tavannut tämän kukan kolme kertaa. Yhden keskellä metsää, jolloin minun oli vaikea löytää sinne takaisin. Toisen juhannusyön auringonsäteessä keskellä metsätietä. Polvistuin sen eteen ja haistelin sen huumaavaa tuoksua. Valitettavasti metsätie raivattiin ja päällystettiin niin, että tuo ihmeellinen kukka häipyi siitä.

Kolmannen valkolehdokin kohtasin hyvin oudolla ja yllättävällä tavalla. Ajelin autollani pitkin kylätietä, vähän hiljennin eräässä kaaressa, kun silmäkulmaani osui jotakin oikean puoleisesta tienreunasta. Se oli jotakin niin erikoislaatuista, että pysäytin autoni ja peruutin. Parkkeerasin auton tien poskeen ja nousin siitä. Etsin sitä, mikä oli silmäkulmaani tarttunut ja löysin. Maantieojan toisella puolella pienen kuusen varjossa ojensi valkoista kukkavarttaan kolme valkolehdokkia. Ihastukseni ja hämmästykseni oli valtava. Loikkasin ojan yli ja polvistuin syvää kiitollisuutta huokaisten noiden kukkien eteen ja olin liikuttunut. Ne eivät tuoksuneet nyt niin voimakkaasti, kuten kasteisina öinä tekevät, mutta siinä ilta-auringonlämmössä ne hempeilivät.

Siitä lähtien olen melkein joka kesä käynyt samaan aikaan, heinäkuun alkuviikolla niitä katsomassa. Ovatko vielä elossa? Ovat olleet, viimeksi niitä oli neljä kappaletta.

Ihmeellisiä kohtaamisia ne ovat olleet tuon kukan kanssa.

Kerroin eräälle luontoihmiselle tästä kukasta. Hän huokasi, että hänkin on toivonut löytävänsä sen joskus, mutta ei ole vielä koskaan nähnyt. Neuvoin hänelle nyt sen paikan tien kaaressa.

Tapasin hänet myöhemmin kerran sattumalta kaupungilla. Hän kiirehti heti kertomaan, että hänkin on tavannut valkolehdokin. Ai, löysikö hän sen paikan? Ei, hän ei ollut löytänyt minun paikkaani, vaan oli löytänytkin aivan oman. Se oli tullut niin yllättäen hänen eteensä, että hän oli itkenyt ääneen ilosta sen kukkasen edessä.

Niin voi luonnonkukkakin olla tärkeä! Silloinkin, kun sitä ei ole vaalittu, hoidettu eikä sille ole tuhlattu aikaa. On vain tiedostettu sen olemassa olo ja unelmoitu sen kohtaamisesta.

tiistai 17. toukokuuta 2011

Pikku Prinssin salaperäinen ruusu



On pieniä kirjoja, satuja, täynnä tiivistettyä sanomaa, jotka ovat vaikuttaneet ympäri maailman. Yksi niistä on Antoine de Saint-Exubery’n  Pikku Prinssi. Haluan ottaa sen esiin, koska siinä kerrotaan ruusun ja prinssin ystävyydestä. Kukan ja ihmisen ystävyydestä. Mutta symbolisesti tarina on varmaankin paljon laajempi.

Tarina kertoo, että Antoinelle tuo ’ruusu’ olisi ollut hänen oma vaimonsa tai äitinsä. Mielenkiintoinen törmäys minulle oli netissä tutustua Antoinen vaimoon ja hänen omaelämäkertaansa. Saint-Exupéry, Consuelo: Ruusun muistelmat, 2002, joka minun on aivan pakko nyt saada itselleni. En tiennyt ennen tuollaisesta teoksesta. Mitä kaikkea ruusu minulle osoittaakaan!

Antoine ja Consuelo eivät ehtineet elää montakaan vuotta yhdessä, kun Antoinen kone haaksirikkoutui ja hän katosi. Niinä epätiedon aikoina Consuelo kirjoitti kirjan, piilotti sen Antoinen ilmaannuttua esiin. Käsikirjoitus löydettiin vasta Consuelon kuoleman jälkeen ja se painetiin. 

 

Mutta siirrytään itse Pikku Prinssi-teokseen, jonka Antoine kirjoitti haaksirikon jälkeen.

Siinä kettu, jonka prinssi on kesyttänyt, opettaa hänelle elämän totuuksia. Se, että tärkein pysyy piilossa silmiltä, ja että tärkeintä näkee vain sydämellä, on maailmalla runsaasti lainattu näkemys. Prinssi pettyy, kun hän näkee Maan puutarhan tuhansine ruusuineen ketun opastuksella. Silloin prinssi ymmärtää, että se yksi ruusu, jonka hän jätti omalle planeetalleen, on tärkein. Se tarvitsee häntä. Juuri se ruusu on hänelle ainutlaatuinen. Sen hän on kasvattanut ja sitä hän hoitanut. Niinpä prinssi palaa planeetalleen huolehtimaan ruususta.

Tällainen yhteys syntyy kaikkeen, mihin kantaa huolta ja huomiota. Mitä rankempi on se huolen aihe ja hoitamisen tarve, sitä rakkaammaksi usein kohde muuttuu. Näin kokevat useat vanhemmat sairaan lapsen kohdalla tai opettajat vaikean oppilaan kohdalla. Vahva side syntyy, eikä se unohdu. Näin on laita eläimen, puutarhan ja yksittäisen kukankin kohdalla. Taas toisaalta yllättävä tapaaminen luonnossa jonkin kasvin kanssa jää ikuisiksi ajoiksi mieleen ja syntyy halu palata aina samaan paikkaan. Siinä ilmenee elämyksellisen kohtaamisen suuri merkitys. Elämys aukaisee uudenlaisen mielentilan. Herättää.

Toinen merkitys on aika. Näin Pikku Prinssin kirjasta tekstiä:

"Aika, jonka olet tuhlannut ruusullesi, tekee siitä niin tärkeän sinulle", sanoi kettu Pikku prinssille. 
Tuo ’ajan tuhlaaminen’ ei oikein iske arvomaailmaani. Kritisoin sitä. Aikaa tuhlataan monella muulla tavalla. Esim. elämällä epäterveellisesti. Voiko rakastaa sairasta kehoa? Tästä voi tehdä hyvin syvällistäkin filosofista analyysia, mutta en tahdo mennä kauaksi ruusuista. Siis arvostan enemmän elämystä. Ja aion lukea tuon Consuelon kirjaa ja nähdä toisenlaistakin näkökulmaa Pikku Prinssin kirjoittajasta. Mitä oli ’ruusu’ Antoinelle?
Mutta palaan vielä kerran kirjan tekstiin:
”Pikku prinssi meni takaisin katsomaan ruusuja.

- Ette te ole ollenkaan samanlaisia kuin minun ruusuni, te ette ole vielä mitään, hän sanoi niille. Kukaan ei ole kesyttänyt teitä, ettekä te ole kesyttänyt ketään. Te olette samanlaisia kuin minun kettuni aluksi. Se oli aivan tavallinen kettu, samanlainen kuin satatuhatta muuta. Mutta minä tein siitä ystäväni, ja nyt se on ainutlaatuinen maailmassa.”
Ehkä hoitamisessa on kysymys myös ’kesyttämisestä’. Saada ruusu rakastumaan itseen!


sunnuntai 15. toukokuuta 2011

Ystäväni ja uni sinisestä ruususta

 
On eräs ruusukasvi, joka ei ole ruusu, ei edes tuoksu ruusulle, ei edes väriltään muistuta sitä. En löydä mitään ruusumaista tässä kasvissa, ja silti sitä kutsutaan ruusu-nimellä. Se on RUUSURUOHO!
Sillä on ihmeellisen hailakan sininen kukka. Sama väri on kukkivassa Kaukasian törmäkukassa, jota joskus yritin pitää elossa puutarhassani, mutta yksi talvi sen vei. Ihmeellinen vaalean violetinsininen väri, jota ei esiinny muissa kukissa.

 
Tutkin ruusuruohoa (myös samankaltaista purtojuurta) kirjoista ja netistä yhden päivän. Seuraavana yönä näin ihmeellisen unen. Silmieni eteen ilmestyi sininen ruusu. Se ei ollut sellainen sininen, joksi ruusuja joskus värjätään. Sen keskusta oli juuri tuo hailakan sininen, kuten ruusuruohossa, mutta terälehtien laidat olivat aniliinin vaaleanpunaiset. Heräsin sen kuvaan ja sanoin ääneen: -Ahaa, enpäs tuollaiseksi osannutkaan sinistä ruusua kuvitella! Olin ihastuksissani unikuvasta.

Yhdistin uneni ruusuruoho-opintoihin, kuvien katseluun ja niiden siniseen väriin.

Ruusuruohoon liittyy eräs kaunis muisto miehestäni ja ystävyydestä. Tahdon sen kertoa.

Mieheni ei käynyt paljoa kouluja. Silti hän ylti toimissaan vaikka mihin, rohkeutta ja älyä oli. Ennen vanhaan vain ei päästetty kouluihin, kun kotona oli paljon töitä. Vanhemmilla päivillään hän sitten osallistui ’Ikäihmisten yliopistoon’ ja joukon mukana lähti kerran opintomatkalle Istanbuliin. Siellä hänelle sattui maan mainio huonekaveri, josta hän oli hyvin iloinen. He tapasivat matkan jälkeenkin. Mieheni vieraili hänen kesämökillään, jossa he kalastivat yhdessä ja aprikoivat maailman menoa. Näitä retkiä mieheni kuvaili minulle niittyjä ja jokivarsia myöten. Sain sieltä tuliaisiksi minullekin outoja kukkia. Tutkimme niitä yhdessä ja ne osoittautuivat ruusuruohoksi, ensi tuttaviksi meille molemmille.

Sitten tuo ystävä kuoli aika pian syöpään. Mieheni suru oli syvä. Aivan liian moni hänen ystävistään kuoli äkkinäisesti tai vaikeasti ja pitkään sairastaen. Kalakavereista hän jäi yksin, kunnes tuli hänenkin aika.

Mutta ruusuruoho tuli minulle ystäväksi. En vähättele tällaista ystävyyttä. Eläimiä kutsutaan myös ystäviksi .Se ystävyys voi usein olla syvempää kuin ystävyys toisen ihmisen kanssa. Kukka lajissaan on myös yksilö, jonka kanssa syntyy aivan erityinen suhde. Siihen liittyy kohtaamisen herkkyys, puhuteltavuus ja jotakin salaperäistä, jolle ei löydy sanoja. Kaipaan ruusuruohoa omalle pihamaalleni, mutta vielä en ole kohdannut taimia, enkä ole siemeniä muistanut tilata tänäkään keväänä. Vielä me kohdataan. Luin, että sitä ei kasva joka puolella Suomea luonnonvaraisena, vaan aivan tietyillä alueilla kukkaniityillä.

Eikä tämäkään kasvi ole pelkästään olemassa kauneuden vuoksi, vaan rohdoskasviksi sitäkin kutsutaan. Sitä on käytetty muinoin esim. paiseiden ja iho-ongelmien hoitoon. Kuten ruusuakin.
Siitäkö lie tuo nimi?

perjantai 13. toukokuuta 2011

Ruusunvarren ylistyslaulu keväälle - solar plexus

Olen ruusunvarsi. Saan voimani juurieni kautta äiti maan tuotteista. Saan sieltä tarvittavat alkuaineet, tarvittavan kosteuden ja kaiken tarvittavan energian millä varttani kasvatan. Mutta se ei riitä.



Talven ajan on peittonani ja suojanani valkoisen pehmeä lumi. Se suojaa minua kylmältä ja kevätauringon polttavalta ahavalta. Kun se sulaa, se on kuin pitkä lempeä suihku hentoa varttani pitkin kohti juuria, jossa syvällä ne heräävät toimimaan ja tarttumaan äitimaan tarjoamiin mahdollisuuksiin. Sekään ei riitä.

Itse minä kurkotan kohti auringon lämpöä heti kun horroksestani selviän. Jos minulla talven suojalta on hiukkasenkaan jäljellä edellisvuoden voimaa; ruskeassa, ruskeanharmaassa, oranssinruskeassa, ruskeanvihreässä, vihreänvivahteisessa tai kellanvihreässä varressani, niin minä pakahdun siitä riemusta, jossa saan ojentaa kaulaani kohti aurinkoa. Ei liian kuumana, ei kylmänä, vaan sellaisena kuin on isän syli, joka antaa rakkauttansa.

Silloin minä hyristän harteitani, kehrään onnesta olla maan päällä ja elossa. Silloin minä tunnen ihmeellisen voiman itsessäni ja pukkaan ulos pieniä, kuin pieniä vauvoja. Tai ei oikeastaan vauvoja, vaan itseäni, herättelen, kasvatan ja lihotan silmuja varteeni ja ne värisevät innosta ja elämän halusta.

Näin ei tapahdu ilman äiti maata ja isää aurinkoa. Näin ei tapahdu myöskään ilman hoitajia, enkeleitä, joksi ihmistä voisin kutsua, jos hän tuntee tarpeeni. Mutta näin ei tapahdu myöskään ilman minun omaa tahtoani, itsetuntoani olla ruusu ja ilman rakkauttani elämää kohtaan. Näin ei tapahdu ilman elämän iloa ja kasvamisen tahtoa. Näin ei tapahdu ilman jumaluuden ilmentämistä minussa ja kaikessa ympärilläni.

Sillä ruusunvarrenkaan herääminen ei ole kiinni kohtalosta, ei ulkoisista voimista, ei ympäristötekijöistä, vaan silläkin on oma tahto, kuten kaikella elävällä. Siksi ruusunvarsikin kunnioittaa elämää, kasvamista ja aina uuden luomista. Ja on niin kiitollinen. Ja se uskoo, että koko luomakunta ympärillä tuntee samoin.


Tämä oli minun mielikuvani ruusunvarresta, joka elää kaikissa minun ruusuissani. Ja riemulla olen katsellut silmujen ilmestymistä niihin. Kaikki ruusuni, kaikenlaiset ovat selviytyneet ankarasta talvesta. Ja minäkin. Aivan samalla tavalla ajattelen elämästä kuten tuo ruusunvarsi. Kuten on solar plexuksen tahtovoima ja usko itsen tärkeydestä kehossani ja tässä elämässä. Keltainen väri joka kukkien kautta leviää ympäri puutarhaani esikoissa, pääsiäisliljoissa, narsisseissa, rentukoissa ja kevätlinnunruohossa. Auringossa! Se voittaa. Elämä voittaa!


 Valokuva Vappu Kallion kirjasta Näin kertoivat minulle veden chakrat. Pari värikuvaa blogissani on myös samaisesta kirjasta, jonka kauniilla värikuvilla olen vahvistanut mielialaani

maanantai 9. toukokuuta 2011

Ruusunryöstöretkellä

Otsikko kuulostaa pahalta, mutta tykkään rakentaa tuollaisia ruusuisia ärräsiä sanoja, eikö ole ihana! 
Olen lukenut, että vanhojen pihapiirien vanhoja ruusulajeja kannattaisi tutkia.
Siksipä muistin erään autiotuvan ja sen ympärillä valtavat vaaleanpunaiset ruusupuskat. Ukkoni kanssa kun kuljettiin, niin uteliaina kaikkea tutkittiin.

 
 
Joten äitienpäivän iltana päätin, että saan ruusuni vähän epätavallisella tavalla, ’ryöstämällä’. Lupaa ei kysytä. Enkä suinkaan ollut innostunut siitä yksin, vaan auto tuli täyteen uteliasta naisväkeä.  Kahvit oli keitetty mukaan ja muutakin, lapio ja muovipusseja ja niin hurruuteltiin pieniä kyläteitä.

Tällaiset lämpimät toukokuun illat ovat hurmaavia. Kuin vasta lypsetty maito on ilma, tyventä, ilta-aurinko, eikä vielä itikoita. Muinaisraunioille kapusimme katsomaan auringonlaskua ja nautimme aika erikoisen tee- ja kahvihetken. Pakurinkääpäteetä, Hildegardin älypipareita ja pannukahvia sämpylöineen. Ja ympärillä iki-ihania jäkäläisiä pyöreitä kiviä, toinen toistaan kauniimpia.

Sieltä kankaalta löytyi mukaan muutama pyöreä kivi ja ne ruusuntaimet matkan varrelta. Autiotupa kertoo omaa surullista tarinaansa. Viimeksi siinä asui aikamoinen persoona ihmiseksi. Kylän kuulu tarinoineen. Hän ei välittänyt oikein pitää ympäristöään puhtaana. Kun tupa kylmeni, hänelle varattiin toinen asunto vanhasta työmaaparakista. Senkään siivouksesta hän ei välittänyt, vaan jätteitä kertyi nurkkiin lojumaan. Ihmisparka kuoli jätteistä syntyneeseen kaasuun pienessä asumuksessaan. Ehkä hänellä oli jo muitakin vaivoja, mutta näin on kerrottu.

Tämän illan kuva vasten aurinkoa, valoahan riitti sitten toisin päin.


Mutta hänen vanhan mökkinsä ympärillä kukoistivat ruusut. Näitä juuriversoja nyt lapioimme omille pihamaille ja kesällä sitten tutkitaan mitä se oikein onkaan lajiaan. Muistan niistä vain kauniin vaaleanpunaisen kerrotun, joten varmaankin jokin suviruusu. En tiedä huomasiko mies ruusuja, ehkä hänen äitinsä tai mummonsa istuttamia.

Eilisen päivän saalis aamulenkiltä oli pakurikääpä ja muovipussillinen hyvää kuivaa tuohta sytykkeeksi pannun pesään. Luonto antaa aina lahjojaan, vanhat pihapiirit tarinoitaan!




sunnuntai 8. toukokuuta 2011

Rosalia, ruusujuhla äidille tänään!

Kuinka kauniita sanoja ruususta onkaan muodostettu, kuten rosaria eli ruusutarha ja nyt tuo rosalia eli ruusujuhla.

 
Monessa juhlassa ruusu on mukana meidänkin päivinä. Ylioppilasjuhlissa ruusut tuoksuvat. Koulun päättäjäisissä ruusutetaan tai kukitetaan usein myös 6-luokkalaisia, jotka siirtyvät yläasteelle toiseen kouluun. Ja ne äitienpäivät! Löysin taiteilijaopiskelijan ja ruusuihmisen Merja Konttisen, joka on ottanut selvää kauniisti äitienpäiväjuhlista enemmänkin. http://merjakontinen.wordpress.com/category/aitienpaiva-ja-ruusujuhla/

Minä olen viime kuukausina saanut niin paljon noita sururuusuja, etten nyt kaipaa äitienpäiväruusuja. Sainhan yhdeltä pojalta rännit kuntoon tuonne katolle, se on iso lahja. Toinenkin soitteli. Olen mummu, mutta toinen ei osaa muuta kuin hymyillä vielä ja se on paljon se!

Mutta 'rosalia' kiinnostaa joten pakko kurkata vähän historiaan. Lainasin lainastosta yhden ruusukirjan lisää, Lumoavat Ruusut, Sylvie Girard –Lagorce. Hän ei niinkään luettele ruusulajeja, ei paljoa kerro niiden kasvattamisesta, vaan on enemmänkin perehtynyt siihen, miten maailma makaa ruusun ympärillä. Eli historiaa ja ruusun käyttöä. Mielenkiintoista!

Hän kertoo historian rikkaista lojumassa ruusuvuoteillaan ruususeppeleet päässään ja ruusuköynnökset kaulassaan juoden kupeista viintä joissa kellui ruusun terälehtiä. Ruusun tuoksulla väitettiin olevan parantava voima rapulaan. Tässä ruusu liitetään Dionysos-jumalaan ja salaisuuksien säilyttämiseen. Humalassa ollessa kun niitä voi lipsahdella (Kreikassa lienee Harpocrates?).Tästä juontaa rippituolienkin ruusukuviot rippisalaisuudesta muistuttamassa. Sanonta ’Sub Rosa’, Ruusun alla tarkoittaakin tilaisuutta jossa pappi vannoo valan ehdottomaan vaitioloon. Näin ruusu toimii katollisessa kirkkomaailmassa.

Roomassa toukokuun rosalia-juhlissa vietiin ruusuja haudoille ja koristettiin talo ruusuilla. Rosalioa siinä liittyi kuolleitten kulttiin. Manalan jumalan Hekaten päässä on kuvattu usein ruususeppele. Italiassa vietetään yhä ruusujuhlia helluntaina, domenica rosata, jossa ruusu on rakkauden tunnus.

Roomassa keisari Nero otti tavaksi juhlistaa pitojaan ruususateella, jonka keisari Heliogabalus sitten ylitti melkein hukuttamalla vieraansa tynnyrikaupalla ruusunlehtiä heittelemällä. Ihme etteivät pökertyneet! Toisaalta hyvä huomio kirjan tekijällä, kun hän yhdistää tämän suureellisuuden olemassaolon hetkellisyyteen ja haavoittuvuuteen. Niinhän on ylioppilaspäivätkin vain kerran elämässä, täydet kymmenjuhlat kerran elämässä kuin myös hautajaiset kukkineen kerran elämässä.

Vihkijuhlia saattaa olla useitakin ruusuineen ja äitejä juhlitaan kerran vuodessa. Kuten kirjaa ja ruusua itseäänkin.

Ruusujuhlia vietetään omalla tavalla muuallakin maailmassa, mm. tässä kuvaus Monacon Ruusujuhlista. http://www.mtv3.fi/helmi/viikonvaihde/artikkeli.shtml/630694?viikonvaihde-viihdetta-kuninkaalliset

Minä taidan viettää aivan omanlaiseni äiteinpäiväjuhlat, opiskella yksinoloa. Tai taidan sittenkin noutaa oman ruusun, mutta siitä kerron huomenna. Salaisuus, Dionysos ja Harpocrates sormi suun eteen! Mutta ollaan ylpeitä äitiydestä. Ja luovuudesta! Sillä ei ihmisen tarkoitus ole aina synnyttää lapsia, voi synnyttää jotain muutakin...kuten taidetta. Sen hedelmät kantavat usein läpi vuosisatojen ja kulttuurien. Ruusu kaikelle sille!

 

Rosaliasta vähän muutakin: Tässä balsamoitu pikkutyttö nimeltä Rosalia, aika hätkähdyttävä Prinsessa Ruusunen!
Ja tässä taitaa olla kunnon ruusujuhlat! Olisiko Keniassa?

lauantai 7. toukokuuta 2011

Kauris köyden päässä!


 
Tuo otsikko kuulostaa vakavalta, mutta kuvassa totuus. Köytin todella kauriini narun pätkään ja kiinni rappujen kaiteeseen. En parempaakaan paikkaa sille heti löytänyt. Mutta ehdottomasti siitä tulee se Ruusutarhan kuningatar! Kun aika koittaa. Siinä se on kiltisti kodinvahti Karhun kanssa portaan pielessä.

Menin etsimään maahisvaatteita erääseen karnevaalihommaan kouluun. Vielä avasin erään kirppiksen oven ja kipusin siellä portaita ylös seuraavaan kerrokseen. Ja mitä näinkään! Siellä seisoi joukko mitä ihmeellisimpiä otuksia pajusta tehtynä, upeaa käsityötä. Joukossa oli Kauris! Ja senhän kaappasin oitis kainalooni ja toin kotiin.

Toisaalta tuo ystäväni Kauris lieassa on aika symbolista. Itsekin ’metsäkauriin’ symbolina olen vielä lieassa, mutta kohta vapaus koittaa…tarkoitan eläkeaikaa. Kun se alkaa, on aika päästää Kauriskin vapaaksi puutarhaani temmeltämään.

Innostuin penkomaan netin kautta tuon symbolini merkityksiä kautta aikojen mytologiasta ja astrologiasta. Kaikista eniten nauratti skandinavisesta mytologiasta löytämäni kuriton kauris (niitä oli jopa neljä), jotka söivät luvatta maailmanpuun  Yggdrasil’n lehviä ja uhkasivat jopa tuon puun voimia. Kuitenkin tämä vahva kolmijuurinen puu, jonka yksi juuri oli Tiedon lähde, uusiutui ja niin siitä tuli elämän symboli. - Minäkin haluan nauttia tuon puun lehviä, käydä tiedon lähteillä ja uhmata elämää.

Muutenkin olen törmännyt elämässäni usein juuri Kauriiseen, vaikka en ole vielä ajanut sen päälle, kuten ystäväni, joka joutui siinä vaaralliseen tilanteeseen. Suurin törmäys minulle oli Kauris-mieheni, joka minua kesytti ja kasvatti tähän oman maansa juurille. Onnistui aika lailla, mokoma! 

Kauris-eläimen symboliikasta sanotaan myös näin: Kauris opettaa meitä löytämään jumalallisen lempeyden, joka parantaa kaikki haavat. Se kehottaa meitä lopettamaan yrityksemme muuttaa toiset ihmiset ja rakastamaan ja hyväksymään heidät sellaisina kuin he ovat. Ainoa tasapainoinen tapa käyttää valtaa on rakastaminen ja myötäeläminen.

Hyvin kaunista! Tuossa olisi kauriin terveisiä meille kaikille. Kunnioittakaamme tuota varovaista eläintä ja sen kautta koko luomakuntaa. Sen symboliikkaan kuuluu myös hellyys, hoivaaminen, ystävällisyys, lempeys, feminiinisyys, herkkyys ja nopeus. 

Kuka muu missään eläinmaailmassa tosiaan voisi olla ruusujen kuningatar suuremmassa merkityksessä kuin Kauris! Ruusuissa pätee myös tuo kaikki. Useat ruusut pudottavat aika nopeasti myös kukkalehtensä, mutta ehtivät hoitaa ja vahvistaa jokaista lähelle tullutta tuoksullaan ja kauneudellaan. Paitsi, että siihen ei sovi koskea!

Astrologisesti Kauris on maan elementti, luja ja vakaa. Se on myös johtava merkki (kuningatar) ja Saturnus-planeetan rajoittavassa vaikutuksessa.  Siksipä sillä on kärsivällisyyttä, päämäärätietoisuutta, kurinalaisuutta ja luotettavuutta. Kauris-merkkinen ihminen on usein kunnianhimoinen, pyrkii saavuttamaan jotakin. Heistä on myös realistisen vakava, huumorintajuton puurtajan kuva. Siksipä heitä kutsutaan myös ’ristinkantajaksi’. He ottavat kannettavakseen usein ylimääräisiäkin huolia, vastuuta yhteisöstä ja maailmanmenosta. – Kyllä! Tällainen oli mieheni.

Kerrotaan että roomalaiset juhlivat Auringon siirtymistä Kauriiseen Saturnalia-juhlalla, jolla he toivottivat Auringon voiman tervetulleeksi vuoden lyhimmän päivän jälkeen. Juhlassa korostettiin voiman, hedelmällisyyden ja olemuksen pohjalta peräisin olevan voiman uudistumista. Johtavana maamerkkinä Kauris edustaa kestävää ja alistumatonta, tukahduttamatonta luonnonvoimaa. -  Tämä pitäisi ottaa uudelleen käytäntöön tammikuun pakkasissa. Hm.

Kauriin sarvista vielä; Kauriin ulospäin suuntautuvien sarvien sanotaan merkitsevän nousua, voimaa ja vaikutusvaltaa. Egyptiläisissä hieroglyfeissä ne merkitsevät sitä mikä on pään yläpuolella ja sitä ’miten avaa tietä itselleen'.  Näin niitä verrataan myös säkekehiin ja kruunuun.

Tästä avautuu tuo tarina 'Faabeli Ruusutarhan kuningattaren' luonteesta. Siis merkittävää symboliikkaa ruusutarha-unelmiini, josta otan vaarin!

keskiviikko 4. toukokuuta 2011

Eläköön kirja, ruusu ja Pyhä Yrjänä!




Eilen oli kirjan ja ruusun päivä Suomessa! Kukaan ei antanut minulle ruusua, toissapäivänä kylläkin, enkä edes kirjaa muistanut ojentaa. Mutta kun ruusun tuoja olikin nainen. Eilen tässä kyllä kävi mies, poikani, mutta likaisen vaippapussin hän minulle ojensi, jotta kiikuttaisin sen jätteisiin. Toki oli niin IHANA nähdä pikkuista mummun kultaa. Ja toissapäivänähän tässä kävi mies, ei ruusua tuomassa, vaan ruusua hakemassa, (jaoin  juhannusruusun taimia), tänään toinenkin.

Mutta kyllä mahtoi Cervantes ja Shakespeare hymyillä haudassaan tuosta upeasta ideasta, jonka barcelonalainen kirjakauppias keksi 1616 kirjailijoitten kunniaksi: Katalonian kansallispäivänä mies antaa ruusun ja nainen antaa miehelle kirjan! Kuinkahan se on sujunut, sitä en tiedä, kait jäänyt välillä unholaankin, kun sitten 1995  Unesco julisti tämän katalonialaisen tavan kansainväliseksi kirjan ja ruusun päiväksi. Suomessa sitä vietetään vähän eri päivinä, tänä vuonna se päivä oli eilen.

Siis voiko toiselle parempia lahjoja antaa, ruusu sydämelle ja kirja mielelle! En muista kyllä että olisin muille kirjaa antanut kuin ukolleni ja pojilleni, melkein ylenpalttisesti, mutta joskus olen kirjan jättänyt puiston penkille uskossa, että se joutuu jälleen hyviin käsiin.

Ihastuttavaa on myös se, että Kataloniassa tuohon päivään yhdistettiin heidän suojelus-pyhimyksensä Pyhä Yrjänä, joka surmasi pahan lohikäärmeen ja pelasti prinsessan. Sillä… lohi
käärmeen verestä versoi juuri se tulipunainen piikkejä täynnä oleva ruusupensas, josta tietenkin ritari Yrjänä poimi kauneimman kukan prinsessalleen, joka tietenkin sitten rakastui Yrjänään. Tuotapa minä en tiennytkään!

Tiedän vähän toisenlaisenkin tarinan lohikäärmeentappajasta, josta sitten syntyi kielo; lohikäärmeen verestä myrkyllinen marja ja neidon kyynelistä kaunis valkoinen kukka. Tässä tarinassa nimittäin urhea taistelija kuoli myös.

Kirjat ovat minun heikkouteni, kirjoja pitää olla, ja niitä onkin talo täynnä, joka huoneessa oman sorttisensa kirjahylly, ja niitä huoneitakin on monta. Ennen oli kirjakauppa minulle vaarallinen, nyt divarit ja jopa kirjasto, sillä sielläkin on läjäpäin hyviä poistokirjoja. 

Myös ruususta tuli suuri rakkauteni. Olen aina rakastanut kirjoja, nyt olen rakastunut ruusuihin. Onneksi ei ole syytä alkaa petturiksi, sillä ruusu + kirja = ruusukirja!

 

tiistai 3. toukokuuta 2011

Harrietin kanssa Grassen kujilla...

Olen lueskellut iltoisin ystäväni Harriet Hjorthin kirjaa Parfym. Mielikuvissani minun oli helppo kulkea Länsi-Euroopan ruusukaupungissa Grassessa hänen rinnallaan. Meitä on nyt yhdistämässä intohimo kukkiin esim. ruusuihin. Vaikka myönnän, että on aika pientä haaveilla niistä omalla pikku metsämökin pihamaalla, kun Harrietin intohimo vei hänet Grasseen saakka. Eikä suinkaan vain turistin hahmossa, vaan hän asettui kaupunkiin asumaan vuokraten kalustetun huoneen ja siten tutustui Grassen todelliseen tuoksumaailmaan.
Hänen kanssaan olen nyt vaeltanut vanhan kaupungin pikkuisilla kujilla, joita kirjavoittaa ylhäällä roikkuvat pyykkinarut vaatteineen, arkielämän äänet työntekijöiden asumuksilta ja kirkonkellojen kutsu iltahartauteen. Harriet sanoo, että on totta se, että kaupunki etupäässä tuoksuu ruusuille.

Harriet kulkee myös kaupungin maaseudulla, osallistuu töihin kukkaistiloilla poimien aamukasteen raikkaita kukkia mm. lavendelia, ruusua ja mimosaa ja kulkee viljelijöiden kera kukkaislaatikoita kuljettamassa kaupunkiin. Ennen huonokulkuisia teitä veti hevoskärryt, nyt 1960-luvulla sentään jo lava-autot. Mutta vieläkin moitittiin tien kuntoa. 

Samoin Harriet kantaa sydänhuolta viljelijöitten keskuudessa siitä, miten heidän elantonsa käy, kun kemiallinen tehtailu parfyymiteollisuudessa ottaa valtaa. Samoin se, miten työläiset raatavat elantonsa vuoksi, kun itse tehtailijat asuvat loistokartanoissaan. Myös se, miten työpaikkojen tehtaalla käy, kun osakkaina on yhä enemmän amerikkalaisia yhtiöitä.

Kirja Parfym on painettu v. 1969. Grassessa oli tuolloin asukkaita n. 22 000. Tutkin netistä löytäen Grassen vielä hengissä, asukasluku tänään on jopa lähelle 50.000. Ajatella, että Grasse on 1100-luvulla ollut jopa itsenäinen valtio, jota hallitsi neuvosto nimeltään ’Konsulit Jumalan armosta’. 1700-luvulle asti Grasse oli kuuluisa nahkateollisuudestaan, kunnes ilmasto ja sijainti huomattiin suosiolliseksi kukkaviljellyksille. Pikkuhiljaa Grassesta kasvoi parfyymiteollisuuden sydän koko läntiseen Eurooppaan.

Mikä mielenkiintoisinta, vanhat parfyymitehtailijasuvut Molinard (perustettu 1849), Galimard (n.1860-luvulla) ja Fragonard (suvussa myös kuuluisa taidemaalari ) ovat yhä vahvoilla ja heidän tuotantolaitoksissaan voi vierailla tänäkin päivänä, kuten Harriet aikoinaan teki.

Jean-Honoré Fragonard ”Keinu”

Kai minäkin voisin joskus vierailla ihan oikeasti Grassessa, kuten tämä ’Mondo’, vaikka koen elämyksiä kirjankin kautta. Olen siitä lukenut myös kuuluisan kamalassa kirjassa ’Parfym’, josta on tehty elokuvakin. Siis mitä kaikkea voikaan olla Herra Nenä!!!

 Tässä löytyi mielenkiintoinen ja kauniskin musiikkiversio tuosta kuuluisasta murhaajamielikuvasta herkkine hajuaisteineen.




sunnuntai 1. toukokuuta 2011

Ruusun usko ja uhma!


Voi että oli mukava kuunnella eilen illalla erästä ruusuystävääni. Tai oikeammin hän on ystävä jo lapsuudesta, jolloin ramppasimme niittyjä ja soita linnunpesiä etsien. Nyt huomaan, että olen saanut hänestä ruusujen metsästyskaverin. Eli varmaan ramppaamme nyt vanhoja pihamaita etsimällä vanhoja ruusuja. Hän oli huomannut metsästysinnostukseni ja taas sitä mennään kuin lapsena ennen. Mitenpä me ihmiset siitä muutumme. Samat kotkotukset jatkuvat. :D

Hän katseli raakattua juhannusruusumaatani ja lohdutteli, että kyllä se tuosta kasvaa. Samalla hänkin uhmasi neuvoja ja tapoja tuoden minulle raahelaisen keltaruusun, jota täällä kutsutaan Viljaminruusuksi. Kun sitä ei saa kuulemma juurivesoista kasvamaan, niin halusi kokeilla kumminkin. Kauniisti oli laittanut versot jo ruukkuun kasvamaan, joten voin hoitaa sitä siinä ensin.

Ja samaa uhmaa ja uskoa kyllä piisaa minullakin!! Kyllä se selviää.

Mielenkiintoinen tarina tuolla raahelaisella keltaisella Viljamilla, joka kuuluu Williams Double Yellow, harisonin keltaruusuihin. Jopa Pirjo Rautio Suomen Ruusut-kirjassaan mainitsee: ”Ei ihme, että viljaminkeltaruusun sanotaan olevan kestävin keltaruusu, koska Raahessa on säilynyt vanha kanta 1800-luvulta.” Raahelaisen tiedon mukaan 1890, jolloin se välillä oli kadota kokonaan.
Raahessa on satamakaupunginosa nimeltä Lapaluoto, vanha Raahen satamapaikka, joka on täytynyt viime vuosituhannen puolivälissä hylätä madaltumisen vuoksi (maa nousee näillä seuduin 1 metrin 100 vuodessa). Itse ’kylä’ Lapaluoto on vielä täysissä voimissaan Rautaruukin kupeessa. Vanhoina hyvinä aikoina siellä perheet odottelivat miestään meriltä ja tuliaisia tuoden. Yksi tällaisia tuliaisia oli varmaan tuo keltainen ruusu, joka kasvoi sittemmin  useankin pihamaassa sen ihmeellisen värin vuoksi. Rankoistakin talvista huolimatta sitä löytyi vielä joiltakin pihoilta ja sieltä se otettiin suojelukseen.  Nyt ruusu kukkii vanhoissa raahelaisissa pihapiireissä  ja ympäri maakuntaakin, sillä sitä on saatavana taimitarhoista.

Ihmeellinen on tuo keltainen väri. Kerron ruususta enemmän, kun katson miten tämä juurakko lähtee kasvamaan pelkällä uskon, uhman ja tonttumaisen hoidon avulla. Jos ei, niin varalta minulla on kaksikin paikkaa, mistä minulle on luvassa tuota ruusua.

Kippistä Vappupäivälle!  Tuopissa ei nyt kuitenkaan taida olutta olla...