tiistai 12. heinäkuuta 2011

Kahden Inkerin hoidokkiruusu, Minette


Viitisen vuotta sitten Kätilö-Inkeri toi tuon ruusun minulle vanhan myllytuvan pihamaalta. Hän sanoi, että suviruusu se kai on, mutta ei tiennyt varmasti. Pihamaalla kukkinut ties kuinka kauan.

Enhän minä silloin ruusuista koommin välittänyt. Tökkäsin sen johonkin, ison kiven kupeeseen, johon rakentelin uutta kukkapenkkiä. No eihän siitä kunnollista penkkiä kiireellä tullut.

Eräs toinen Inkeri, puutarhuritiedettä joskus opiskellut, huomasi nääntyneen ruusun ja hoitamattoman penkkini. Koska häntä suretti näky, hän tarttui lapioon ja kuokkaan, käänteli ja kuokki ruusun ympäristöä. Teki töitä pari tuntia. Sitä minä siinä ihmettelin. Miten nyt noin sivussa olin? Taisi selkäni olla huonossa kunnossa tuohon aikaan.

Ruusu siinä sitten voimistui, mutta ei jaksanut tehdä kukkia. Tuli kummia itikoita, jotka söivät nuput. Enkä minä sen koommin sitä surrut kurja. Hurja kurja, miten välinpitämätön joskus olenkaan ollut ruusujen suhteen. Itse RUUSUJEN suhteen!!! Huonosti olen niitä kaikkia kohtaan toiminut, jopa yrittänyt hävittää. Ja arvatkaa nyt! Voi kun ne loistavat. Vain rakkaus voi tuon kaiken tehdä. Tai myöntää täytyy, että tieto, sää ja vuodenaikojen olosuhteet ovat myös tärkeitä. Mutta ei kehitystä ilman rakkautta.

Siis tänä kesänä tämä pensas oli yhtäkkiä nuppuja täysi. Kuljin jo pitkin kevättä katselemassa sen vihreätä vartta, piikkejä ja lehdyköitä. Lehdykät ovatkin ihmeen isoja, pyöreäkuvioisia ja ihanan vaalean vihreitä. Nuppuihin ilmestyi pitkiä verholehtiä, niiden päihinkin lehdet. Voi kun minä kuljin niitä katselemassa, aamuin ja illoin, yölläkin piti vielä vieressä hiipparoida! Ja tutkin kirjoja ja vertailin.

Kiitos Akilleijan blogin, jonka kauniita kuvia silloin tällöin ihailen. Sieltähän löytyi aivan samannäköinen kukka! Mustialan ruusuksi hän sen nimesi. Ja kiitos Liisan pihamaan, minne minut kutsuttiin ihailemaan Mustialan ruusua. Siellä aukenivat ensimmäiset kukat.

Minun ruusuni onkin neidonruusuihin kuuluva MUSTIALAN RUUSU eli Minette!!! Voi sitä riemua, kun osaset naksahtivat kaikki paikoilleen. Muuten olen sitä mieltä, että Suuressa Suomalaisessa Ruusukirjassa on vähän vääränlainen kuva Mustialan ruususta, aivan liian aniliininpunainen. Akileijalla, Liisalla ja minulla se on hennon vaaleanpunainen.

Miksi uskon että se on Minette? Siksi, että toisen vuoden oksat tekevät kukinnon, tosin ne maata viistävät. Melkein kuin kukkasarja siellä oksan päässä. Ja ruusu on arka pakkasille, sillä monet paleltuneet oksanpäät olen saanut leikellä pois. Siksi kai vain alimmat suojassa olevat oksat tekevät kukkia. Ja mikä surullisinta, ruusu on vieläkin arempi sateelle. Voimakkaampi sade saattaa estää sen nuppuja aukeamasta. Jossakin kirjassa neuvottiin, että nuppuja silloin voi vähän auttaa. Tein niin maljakkoon ottamalleni oksalle, jossa oli harmahtavan rujon näköinen nuppu. Käärin päällimmäiset kukkalehdet pois ja kas!! Melkein sormissani tunsin, kun kukka työnsi monikerroksisen hamosensa auki. 


Tällaista asiaa kerrottiin Minetestä kirjoissa, ja tykkään, että palaset ovat kohdallaan. Tuo arvoituksellinen puskani on huokailettavan iki-ihana Minette eli Mustialanruusu, Mustialan kartanosta aikoinaan löydetty ja siitä se nimitys. Eli ranskanruusuihin luettu Minette-nimen mukaan. Ihana neitokainen!!

Jos ensi kesänä sataa, laitan varjon tuo ruusun päälle, että se jaksaisi kukkia. Tai katoksen!! Tai huvimajan!!! Tai menen itse seisomaan sen ääreen sateenvarjon kanssa. Hehheh.

Ps. Laitoin vanhan auringonvarjon sitä sateelta suojaamaan. 


2 kommenttia:

  1. Suloisen ihana ruusu nimeä myöten, Minette!
    Rakkaudesta ne ruusutkin kukoistavat ja kukkivat. Ja niinhän ihmisetkin. Kun annamme ja saamme rakkautta syntyy hehkua, joka välittyy ympäristöönkin.
    Maarita

    VastaaPoista
  2. Näinhän se on. Välinpitämättömyys näkyy puutarhassa ja se näkyy huonekasveissakin.
    Rakkautta tarvitsee koko elävä maailmamme!

    VastaaPoista