lauantai 2. heinäkuuta 2011

Valamonruusu kissojen haudalla kukkii

Ostin toissa kesänä kolme valamonruusua, koska sen punaisena hehkuva voima on jopa pystynyt vetämään minunkin huomioni puoleensa. Valamonruusuhan on saanut nimensä unikkoruususta (ruotsiksi vallmoros). Se ehkä muistuttaa unikkoa.




Yhden niistä istutin kolmen kissan hautakiven taakse. Hautakivestä ruusu nytkin sai lämpönsä niin että se oli kukassa ensimmäisenä. Toiset kaksi kukoistavat nyt myös Ruusutarhani esikartanossa.



Neljäskin valamonruusu löytyi. Muutamia vuosia sitten Ulla-Maija-serkultani saama ruusu kukki myös kauniisti ja totesin sen valamonruusujen kanssa samankaltaiseksi. Joten arvoitukset selvinnevät pikku hiljaa.

Haluan tässä vähän muistella kissojamme, joita usein haikeana muistelen.

Aivan emännyyteni alkuaikoina sairastuin jersiinibakteerin aiheuttamaan vatsatautiin ja todettiin hiiret sen alkuunpanijoiksi. Silloin lääkäri totesi vähän vitsaillen: - Tekisipä mieleni kirjoittaa reseptiin, että ’ottaa kissa taloon’.

Otimme kaksi kissaa sen vuoksi, että ne olivat poikueessa erottamattomat sisarukset, jopa olivat menneet piiloon yhdessä. Toinen oli poika, Janne ja toinen tyttökissa Iida. Parhaat ystävykset he olivatkin, kulkivat yhdessä metsällä perävilkkaa, nukkuivat vierekkäin ja pesivät toisiansa. Iida oli kuitenkin se, joka meni ensimmäiseksi jonossa metsästysretkelle ja oli myös ensimmäisenä ruokakupilla, sekä kähvelsi ensimmäisenä silakan. Äkäinen tyttö! Janne olikin aivan liian höyli kissaksi. Kun löysin mansikkamaan verkosta siipeensä takertuneen rastaan, tuli Jannekin vierelle ihmettelemään. Kun sanoin, että ’ei koske’, jäi kissa istumaan rauhassa rastaan viereen siksi aikaa kun löysin sakset ja irroitin linnun. Kumpikin katseltiin, kun rastas lensi pois.

Kun kissasisarukset vanhenivat, päätimme, että otetaan niille leikkitoveri. Ja jos vaikka leikattu Iida heräisi äidinvaistoissaan hoitamaan sitä. Eemeli oli persialaisen ja suomalaisen suloinen sekoitus, häntä kuin lamppuharja aina pystyssä. Ehkä juuri siksi kaksi maatiaiskissaa pelästyivät ilmestystä, karkasivat päätä pahkaa pihalle. Ja Eemelistä tuli talon haltija. Eivät he koskaan tapelleet, vaan kyräilivät toisiaan. Eemeli härnäsi joskus nukkuvia sisaruksia, eikä se ystävyyttä edistänyt. Iida äidinvaistoja ei löytynyt ja se sähisi joka kerta kun Eemeli rohmusi ruokakupille ensimmäisenä.

Janne oli höylimpi. Hän opetti Eemelin talon tavoille. Joten Eemeli oppi istua napottamaan hiljaa ruokakupilla, kun tahtoi ruokaa ja seisomaan oven edessä samoin hiljaa kun tahtoi ulos. Kukaan kissoista ei naukunut metelillä, vaan talossa vallitsi siunattu hiljaisuus sähinöitä lukuun ottamatta.

He kaikki olivat ihania kissoja. Janne alkoi potea sydänvaivoja 18-vuotiaana ja armeliaasti sai nukutuspiikin kissojen taivaaseen. Iida eli yli 20-vuotiaaksi, mutta voimat hiipuivat. Eemeli sai vatsavaivoja, nähtävästi kasvain, ja hänet Eino-ukkoni nätisti kopsauttamalla lopetti. Emme voineet katsoa enää hänen tuskiaan eikä lääkäriä ollut mailla halmeilla. 



Kissojen elinaika oli iso osa meidän perhe-elämäämme ja toivat siihen oman unohtumattoman osansa. He odottivat kun lomilta palattiin, hoitivat jalkopäissä, kun sairastettiin, kehräsivät kodin rauhaa jne. Kallis kiitos heidän osallensa Linnapellon elämää!

Valamonruusu heidän haudalle on parasta mitä tiedän. 

 

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti