Rakkaat vanhat kalut!

Höh, alkoi naurattamaan tuo jostakin siepattu otsikko. Jos olisin mies, joku toinenkin voisi nauraa. Olen kuitenkin vain yksi höperö muori, joka ei osaa luopua rakkaista puutarhatyökaluistaan.

Olen istuttanut kolmisenkymmentä ruusupensasta ja paljon muutakin vaivaisella vanhalla lapiolla, joka on kulunut ja käpristynyt lappeensa terästä. Sitä olen sitten yrittänyt suoria vasaralla hakkaamalla, eikä ole kummosempi tullut.

Vihon viimein kyllästyin ja huokasin pojalle, että jos saisi vaikka joululahjaksi uuden lapion, kun tuo vanha on niin hankala. Poika tulikin jo viime viikonlopulla ihka uusi lapio kainalossa ja sanoi: - Taidat tarvita tätä vielä nytkin, eikä joulun jälkeen. Eikä maksanut kuin liki pari kymppiä. 

Katselin vähän ihmeissäni Fiskarsin uutta lapiota. Eikö sen enempää? Olenko tullut ukkooni siinä, että kun kerran vasaran tai talikon ostaa, sen pitää kestää yhden elämän verran. Sellaisia löytyy toki toisellekin elämälle, kuten rautakanki ja vanha kunnon käsipuntari. Talikko on toki uusittu, kirves ja muutakin työkalua. Ainoa mitä vielä olen sellaista ikiaikaista kaivannut, on vanha kunnon moukari. Sitä isäntäkin katseli aikoinaan, mutta ei löytänyt. Jollekin lie lainannut tai mennyt hukkaan.

Miten tuota nyt raskii käyttää? Katsos kun on mittaakin vähän enemmän ja muotoiltu. 

Poika on puhunut ruohonleikkuristakin, että pitäisi uusia. Hah, pari kertaa itse kokeili ja ihmetteli miten se niin raskas on. Vetäjä ei toimi enää. Mutta ajattelin sen itseni parhaaksi, sillä kylläpäs saan siinä punnerrusta vatsalihaksille ja muutenkin. Vanha Murray on pitkästi yli kaksikymmentä vuotta vanha. Kun otan sen esiin, sanon sille nätisti: - Jos nyt vielä jaksaisit, niin olisin iloinen. 

Ja se on jaksanut. Tämänkin märän kesän. Kun tietää temput, se leikkaa ihan kunnolla ja kerää kaiken kompostia ja muuta varten. Tänä kesänä se sai sentään uudet renkaat. Mitenkähän ne vanhat olivatkin niin repaleiset?

Samoin on tuossa tuo pieni käsihara. Se on minun ensimmäinen puutarhaostokseni, kun asuin isossa vanhassa talossa ja tein ensimmäisiä puutarhapenkkejä siellä. Paikannutkin sitä olen. Ja uusia tuollaisia olen ostanut. Mutta jotenkin etsin käsiini aina tuon vanhan. Se on jotenkin vain niin hyvä ja käsi siihen tottunut.

En muista olenko esitellyt tätä historiallista harjaa. Sain sen nuorena tyttönä, kun muutn pikkumökkiin asumaan, ja työpaikallani poistettiin kaikkea vanhaa kattiloista veitsiin ja siivouskalustoon. Pelastin vanhan lattiaharjan ja pari kattilaa mukaani. Luulenpa, että kattiloissa on kukoistanut jo moni kesäkukka. Ja tuota harjaa käytän vieläkin roskien lakaisuun. Se on hyvin ergonominen minun selälleni. Harjas on aitoa eläimen karvaa, joten se ei takkuunnu. Irti se on lähtenyt monta kertaa, mutta jollakin naulalla olen sen saanut ihmeesti pysymään koossa. Vähän kuluneelta se kyllä vaikuttaa. Mutta uskon, että tuollaisia ei enää kaupasta löydy. Ei sellaisia, jotka kestävät neljättä kymmentä vuotta aina vain yhtä siististi lakaisten.

Katselin nettiä. Ei löydy enää samanmoisia.