torstai 18. tammikuuta 2018

Ruusuihmisiäni, osa 1

Olen usein miettinyt, miten on tultu tähän ruusujen intohimoon. Mistä se on syntynyt? Ketkä siihen ovat minua olleet ohjailemassa?

Ja ajattelin tehdä pienen sarjan tarinoineen minun ruusuihmisistäni. 

Kun palaan ruusuisen polkuni lähtökohtaan, on se ilmiselvästi minun oma äitini. Hän oli ruusuisen romanttinen ja positiivinen ihminen iloisine nauruineen ja ideoineen. Sitä en tiedä mistä äidille tuli tuo kukkaisinnostus, mutta sen tiedän, että hän oli onnellinen jokaisesta kukasta, jokaisesta ruususta ja luonnosta yleensä. Isä myös. Teimme paljon retkiä yhdessö merenrantaan. Äitini ohjasi meidät lapset retkille metsään. Hän antoi meille viltin, evästä ja mukavaa luettavaa mukaan. Niin opimme harrastamaan retkiä luontoon! 

 

Mustavalkoisessa kuvassa äitini nuorena. Maalauksessa olen itse ollut mallina puoli tuntia, kun tätini mies Antero Keränen halusi koota maalauksia näyttelyynsä. Sen puolituntisen jälkeen hän käytti maalauksessaan mielikuvaansa. Aika osuvaa. Mutta luulen, että hänellä oli mielessään äitini, kun hän kuvaa maalasi. Kuinkahan usein hän tapasikaan äitini kukkia sylissään?

Muistan, että äitini kävi jonkinlaisen kirjekurssin puutarhanhoidosta. Usein selailin sellaista ruskehtavaa, ohutta puutarhakirjaa, jossa oli epäselviä mustavalkoisia kuvia.

Asuimme tuolloin pienessä kylässä, kahden huoneen mökissä, jota isäni laajensi yhdellä huoneella. Sitä mukaa kun isäni rakensi, rakensi äitini pienelle tontille kukkaisloistoa. En ymmärrä mistä hän sai siemeniä tai taimia, kun raha oli tiukassa, mutta lapsuudessani kotipiha oli kukkia täynnä. Niitä oli talon ympärillä, perunapellonlaidassa, tontin ympäröimän kiviaidan päällä, kantojen nokissa ja kaikenlaisissa kehikoissa, mitä äitini sai käsiinsä. Isä sitten harrasti hyötyviljelmää, marjapensaita ja kasvimaata. Hän rakensi myös nätin aidan tontin ympärille, josta pääsi ulos vaaleansinisestä "rintistä" eli portista. Eipä silti, talommekin oli vaaleansininen. 

Muistan, että vieraat ihmisetkin pyysivät lupaa saada tulla katsomaan äitini puutarhaa. Mutta ruusuja ei ollut muuta kuin se ihanan suuri juhannusruusu, joka kukki kesän heleimmän ajan. Sitä äiti perkkasi ja hoiti milloin tuhkaämpärillä, milloin pienoisella määrällä kompostia. 

Täytyi sen kaiken mennä minullakin veriin jo lapsesta, koska muistan kaikki kukat, mitä äiti kasvatti iiriksistä saippuakukkiin, malvasta, leijonankidoista resedaan asti. Ainoa kasvi, jota minulla on tuosta lapsuudenkodistani mukana tässä pihassa, on saippuakukka, rohtosuopayrtti eli latinaksi saponaria officinalis. Hennolle tuoksuva valkoinen kukka, joka minulla tällä hetkellä on huonolla hoidolla, mutta suunnitteilla siirtää parempaan paikkaan. Sitten kokeilen tuota juurien saippuamaista kykyäkin. 

Äidilleni ja miehelleni olen tuon ruusutarhankin omistanut. Itse kuljen siellä varmasti samalla tavalla juhlavin ja iloisin tunnelmin kuin äitini joskus omalla pihamaallaan.





7 kommenttia:

  1. Ihania muistoja äidistä ja puutarhasta. Esimerkissä on voimaa.

    VastaaPoista
  2. Vastaukset
    1. Kiitos, vaikka niin siinä käy, ettei mikään kaunis kestä. Mutta siitä ei ole tarkoitus kertoa.

      Poista
  3. Äitisi on ihana esimerkki!
    Hänestä tuli mieleen ihan äitini täti, jonka puutarha oli aina täynnä kukkia ja kauneutta. Hänellä ei liikoja rahoja ollut, mutta puutarha oli mahtava. Hän tapasi kysyä aina kyläreissuillaan, saisinko tuosta ja tuosta kasvista pienen alun tai siemenen. Luulen, että sillä konstilla hän loi upean puutarhan. Huonekasvien kanssa hän toimi samoin ja myös sisäkasvien lajikirjo oli runsas ja upea.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ehkä monellekin puutarhan innoittaja on juuri äiti tai isä. Huonekasveja oli myös, ja tuo vaihto toimi. Tosin niitä lajeja ei niin paljon vielä täällä P-Pohjanmaalla ollut niin paljon. Muistan toki, että jonkunlainen kaupallinenkin puutarha ilmestyi seudulle, jonne usein äidin kanssa pyöräilimme.

      Poista
  4. Unknown on lähettänyt kommentin, kiitos, joka jostakin syystä ei tullut tänne asti, vain sähköpostiini, mutta liitän sen tähän. Tarinaa miten puutarhahaaveet edistyvät:
    Minä kaupunkilaistyttö en saanut inspiraatiota kotoa puutarhaharrastukseeni. Meillä oli huvilalla kasvimaa,ei muuta. Juhannusruusua olen kuitenkin rakastanut siitä pitäen. Se reunusti viereisen maalaistalon omaa pientä tanssilavaa. Vielä liki nelikymppisenä naureskelin ystävättäreni pihan laidalla, kun hän perusti uutta puutarhaa. "Vain kuolleen ruumiini yli".tuumin. kunnes ostin oman rivitalopätkän. Heti lähti lapasesta. Peräsin jopa puutarhasuunnittelijan ehkä 30 neliön pihalle. Kun sitten +nelikymppisenä menin naimisiin ja ostimme omakotitalon suurine pihoineen. Siellä sitten ahkeroimme mieheni kanssa aamusta iltaan ja piha kaunistui silmissä. Ruusuja, perennoja, hyötytarha, marjapensaita ja onenapuita oli ihana kasvattaa viljavassa maassa. Myöhemmin jouduimme luopumaan paratiisistamme mieheni sairauden takia ja hankimme vapaa-ajan kodiksi rintamamiestalon pienestä kylästä. Ja taas innolla kaunistamaan pihaa. Valitettavasti tonttu on hiekkaisella rinteellä eikä se sovi ruusujen kasvattamiseen. Mutta olen taistellut olisuhteita vastaan ja parantanut maata. Välillä jo väsyin ja luovutin, mutta nyt on taas uusi ruusupenkki teon alla ja olen saanut ystäviltä savea sen perustamiseen. Saas nähdä, saanko kukoistusta aikaan.


    VastaaPoista

Olen iloinen kommenteista!