Eräs ystäväni tuolla Facebookin puolella ihasteli jotain pihakuvaa ja kutsui sitä 'satumaaksi'. Se oikeastaan havahdutti minua hereille siihen todellisuuteen, jossa uurastan.
Siis minut on nimetty 'haltijaksi' tähän sodan jälkeen ukkoni rakentamalle maalaistalolle. Tämä talo on rakennettu v. 1948 eli samana kesänä, kun itse olen syntynyt. Tontti erotettiin mieheni kotitilasta pikkuisine peltoineen ja siihen rakennettiin ensimmäisen perheen soma tupa rintamamiesmalliin saunan, parin aitan, navettarakennuksen ja elosuojan kera. Neljä lehmää, hevonen ja oma lupa. Ja kaikki on rakennettu omin käsin hirsistä. Siinä talon arvo.
Sitten on elämässä tapahtunut monenlaisia luopumisia ja uudistuksia. Tupa sai nk. elintasosiiven sisäsaunoineen, ja isännän ammatti vaihtui pienviljelijän tittelistä moneen muuhun. Ainoa mikä minun aikana on pihapiiristä kadonnut, niin vanha elosuoja ja muutama vanha koivu.
Jotain remonttia on tehty ja pihaa uudistettu. Mutta kaikkinensa se mitä minulla on edessäni, on kamalasti joka nurkasta apua kirkuvaa. Minulla vain kaksi hassua ruusunromanttista kättä!
Kyllähän pojat auttavat, kun tässä käyvät, mutta heilläkin on omat hommansa. Haluan heille pitää mummolaa ja mieheni edellisen avioliiton lapsille sitä rakasta 'pappalaa'. Ja tottakai olen itsekin tähän kiintynyt. Metsä on vieressä rikkauksineen ja talkoohenkinen kyläyhteisö. Ja vaikka bensalaskut köyhdyttävat ostosmatkoineen kaupunkiin, se on maksu tästä ihanuudesta ja omasta tilasta.
Enkä ilman naapurien apua aina selviäisikään. Tänään Paula toi trakrorilla naapurin lainaamat alumiinitikkaat ja oli pitelemässä alhaalta kiinni, ojentelemassa maaliämpäriä ja siirtelemässä tikkaita kanssani. Ja ennen kaikkea hän oli luomassa minulle rohkeutta ja varmuutta. Katsoppa vain. Liiterin monikirjavainen pääty tuli maalattua, jopa rikkinäisiä lautoja otin irti ja naulasin uusia. Liiterin oviaukossa tosin on vielä kunnostamista. Päädyssä näkyy myös vanha tallin ikkuna sekä lantaluukku, jotka kaipaavat nurkkien kanssa valkoiset laudat vielä kaunistukseksi.
Minä en tippunut, en edes horjahdellut, ei edes maaliastia kaatunut. Kuinka tyytyväinen olenkaan! Ja kiitollinen Paulalle avusta ja naapurin isännälle rappujen lainasta. Eipä silti. Ne rappuset olikin aika vekkulit koota, mutta paikalle ennätti Paulan poika auttamaan.
Kokonaisuus koostuu monesta pienestä summasta, eikä tuossa edes kaikki. Suuri nokkospaljous oli niitettävä pois, polttopuut saatava sisään ja järjestykseen pois tieltä, iso maalipurkki kaupasta. Monta välikättä on ollut mukana, ennen kuin minä saatoin rappusille kiivetä ja maalata.
On niin totta tuo kaikki, mitä kirjoitit maalaiselämästä! Täällä naapuri auttaa naapuria, ystävälle viedään "lämpimäisiä", nuohoojalle keitetään kahvit. Ja mitä enemmän niitä viehättäviä piharakennuksia on, sitä enemmän huolta niiden kunnostuksesta ja kunnossapidosta. Meillä on uudehko talo, mutta vieressä on entinen kotini, joka on 1800-luvulta. Kauhulla ajttelen aikaa, kun se ehkä on meidän hoidossamme, nyt vanha äitini kuitenkin vastaa kuluista. Tämä on hinta tästä kauneudesta, rauhasta, onnesta. Kyllä se täytynee hyväksyä.
VastaaPoistaSehän on jo verenperintöä ja vastuuta, noin vanha talo! Siinä on varmaan kaikkien esivanhempien kädenjäljet ja henki. Tuntuu että tässä vasta rakennetaan sitä 'henkeä'.
VastaaPoistaHienosti maalattu ja homma hoidettu. Saat tosiaan olla tyytyväinen itseesti ja lopputulokseen.
VastaaPoistaMe asumme maaseudulla, tosin 75 rakennetussa talossa. Meillä on ollut aina tapana keittää kahvit raksa- ja sähkömiehille, nokikolarille ja ylipäätään henkilöille, jotka mäellemme poikkeavat. Yllätys on ollut minulle suuri, kun kaikki hämmästelevät, kun saavat kahvia ja pullaa. Tietysti tarjotaan ja hyvästä sydemestä.
Pitäkäämme tätä yllä! <333
VastaaPoista