lauantai 1. lokakuuta 2011

Niin kuin viimeistä päivää...sädesieni!

Kerronpa tämänkin tosiasian. On pakko herätä Prinsessa Ruususen unesta. Olen unelmoinut ja työstänyt ruusuja. Mutta taustalla on tapahtunut jotakin ilkeää, salakavalasti.


Tämä talo on rakennettu silloin kun olen syntynyt. Sodanjälkeisinä aikoina se ei ollut helppoa, sillä kaikista oli puutetta. Ne rintamamiestalot, joita rakennettiin nk. 'kylmille tiloille', ovat usein olleet tuhoon tuomittuja tiettömien taipaleiden, vetisten suomaisemien ja hallaöiden runtelemina, joita nyt on paljon autioina pitkin Suomea. Eikö se ollut niin, että rintamalta palanneille miehille ja heidän perheilleen lahjoitettiin maita maaseuduilta. Ajatus oli asuttaa Suomea laajemmin ja antaa kaikille mahdollisuus. Mutta ympäristötekijät eivät olleet niitä parhaita.

Miehelläni oli se etu, että tila lohkottiin hänen isänsä maista. Metsästä otettiin tukit, rekennettiin hirsiseinät.  Ja sukuapua oli lähellä, talkoohenki vielä hyvissä voimissa. Lähin kaupunki 16 kilometrin päässä. Sittenkin rakennustarpeista ja rahasta oli pula. Siksipä luullaan, että jo talon kivijalan muuraus oli heikoista tarpeista tehty ja on päässyt sortumaan yhden nurkan kohdalta. Sikäli se oli onni onnettomuudessa. Sillä juuri sen nurkan kohdalta on päässyt vanha vesipatteri kaikkien huomaamatta vuotamaan ja se vuoto on tiivistynyt nurkkaan, ei tiettävästi koko lattiaan. Se on aiheuttanut homevaurion. Kesän mittaan syntyi haju, ehkä jo edellisen kesän syksynä. Hajun alkuperää on etsitty. Olen tuulettanut ja pyykännyt. Syksyn sateet toivat hajun voimallisemmin esiin. Alettiin tosissaan epäillä hometta.

Ensin sukulaismies teki aukkoja pohjoisen puolen seinälaudoitukseen, mutta vanhat hirret olivat ihanan kuivan harmajat. Sitten kutsuttiin terveystarkastaja, tyhjennettiin koko huone, huomattiin vuotokohta ja avattiin lattia. Sieltä löytyi hajun lähde, vihreää hometta. Arvaa, että otti sydämestä, sielusta ja hengestä!!

Se ensimmäinen tunne on, että seelaa tosiaan uppoavalla laivalla. Tai että talo menee ukkoni mukana. Kun tämä paikka on kuitenkin niin rakas monelle ihmiselle. Poika kulki tummin silmin ja muutkin sukulaiset ja naapurit siinä. Moni haluaisi tämän talon vielä pysyvän pystyssä, siihen on aina ollut mukava tulla.
Onnea oli tämä suituisan lämmin ja aurinkoinen ilma. Saattoi pitää kaikkia ovia ja ikkunoita auki. Nurkkahuone on nyt teipattu muovilla, kulku ikkunasta ja osan työhuoneestakin olen tyhjentänyt mm. tietokoneen siirsin tuvan pöydälle. Olen nukkunut olohuoneen sohvalla. Ehkä muutan vintille. 

Mutta ruusutarhaa olen koko kesän perustanut kaikin parhain menetelmin hyvällä maalle ja paikalle. Toivottavasti se nousee sieltä uutta voimaa uhkuvana ja meitä kaikkia parantavana. Se on suuri tuki nyt tässä. Jotakin kasvaa ja menee eteenpäin. Jotakin voimistuu. Kun taas jostakin täytyy luopua.

En tiedä vielä kuinka paljosta on luovuttava. Ensi viikolla tulee kirjallinen selonteko kaikesta. Materiaa se vain on, mutta siinäkin on mukana jotain sellaista  mikä aiheuttaa henkistä surun tunnetta. Vaikea sanoin selittää...

Talo ruusutarhassa elää nyt kuin viimeistä päivää. Tavaroita on siellä täällä, kiireellä siirretty. Suorastaan kaaos. Ja huoli tulevasta. 

5 kommenttia:

  1. Olen monta kertaa kuunnellut tuon kauhean Vuorenpeikon räminää noilta soittajilta. Ja jotenkin se on auttanut. Alan ymmärtää miksi puberteetti-iässä pitää saada kuulla 'räminää'. Sehän on tietynlaista kaaosta sekin.

    Vaikka soittajat ovatkin ihan klassisen musiikin taitajia...

    VastaaPoista
  2. Onpa sinulla surullisia uutisia. Voi harmi! Tuo on niin totta monessa talossa, nuoremmassakin, nykyisin. Voin vain kuvitella tunteittesi myllerryksen, epätietoisuus on pahinta. Ja tietenkin kaikki tuleva turha rahanmeno...voi voi. Hyvä, että asia on nyt huomattu, terveysriskihän se sinulle myös olisi. Älä masennu, ruusutäti! (Kirjasta "Piilomaan pikku-aasi"

    VastaaPoista
  3. En minä helposti masennu, enkä anna periksi. Jotakin tämä tällainen opettaa taas. Olen istuskellut ruusupenkilläni tuolla ulkona kahvekipon kanssa ja todennut, että kun on haaste niin siihen tartutaan ja muutetaan tilanne. Ei maailma tähän kaadu, päinvastoin, se sitkistää!

    VastaaPoista
  4. Ehkä talo "oirehti" juuri nyt, että asia saataisiin hoidettua ennen Ruusukahvilan avaamista? Kosteusvauriot ovat tosi ikäviä, mutta onneksi ne voidaan korjata kunhan vain eivät pääse liian pahaksi. Tsemppiä talon hoivaamisessa kuntoon!

    T:Ajatus

    VastaaPoista
  5. Kiitos Ajatus! Tosi on, saan yhä ehomman makuukamarin, kun se nyt uusitaan. Ruusumuori tarvitsee kunnon unet ja tuo huone ei ole kesälläkään kuuma, pohjoisen puolella kun on.

    VastaaPoista

Olen iloinen kommenteista!