perjantai 14. lokakuuta 2011

Paskarämeen tarina

Tänä kauniina auringonpaisteen aamuna kerron Paskarämeen tarinan. Se mitä tuli mieleen omilta puupinoiltani.

Paskaräme on niitty, jossa on viljelty viljaa ainakin jo 50 vuotta. Se on merkitty maastokarttaan juuri tällä nimellä. Kärrytie vie sinne Linnanraunioiden ohi.


Paskaräme oli aikoinaan rehevä suo, josta maan omistama isäntä aikoi raivata pellon. Yllätys oli aikamoinen, kun kuokka kolahtikin jatkuvasti kovaan puuhun. Tuli ilmi, että aikoinaan luonto oli näyttänyt voimansa, ja suuri tukkimetsä oli kaatunut, maasto oli muuttunut ja suo säilytti ikivanhan aarteensa.

Sanon 'aarre', joksi tuo isäntäkin aikoinaan älysi omaisuutensa olleen. Sillä suossa maannut puuvarasto oli kuin hiiltynyttä tuotetta, joka kuivattuna olisi tosi mahtavaa lämpöenergiaa. Isäntä oivalsi asian ja oivalsi muutakin. Yksin oli raskasta raivata tuollaista suota puuvarastoineen, joten hän lähetti kaupunkiin jotenkin seuraavan suuntaisen viestin. Huomatkaa, että väritän tarinaa tosiasioiden pohjalta oman mielikuvan kautta.
" Raivattavana suota, joka sisältää hiiltynyttä tukkia. Päivän palkaksi saa hevoskuormallisen puita kotiin vietäväksi".

Silloin vielä kuljettiin hevosvoimin ja tehtiin työt hartialihaksin. Ja talot lämmitettiin halkopuilla. Joten viesti ymmärrettiin hyvin.

Voin vain kuvitella, kun aamuvarhaisella kaupungista saapui miehiä hevosineen ja kärrylavoineen. Päivän he tekivät töitä mustan suomudan keskellä raivaten suuria tukkipuita esiin. Ja illalla palasivat kotiin kuorma täynnä tuhtia tavaraa. Voi vain arvata miltä he näyttivät. Varmaan suorastaan 'paskalta'. Siitä tuli tuon niityn nimi.

Mieheni muisti tapauksen, kun hänen isänsä oli kysynyt eräältä mieheltä kuulumisia, oli mies sanonut työtä tehneensä Sianperseessä ja oli menossa Paskarämeelle. Nämä nimet oli ennen työn kuvan mukaisia ja ovat sellaisina säilyneet.

Monet kuumat kuormat vietiin kaupungin puutaloihin, ja niitty tuli raivattua. Vuosien myötä auratessa sieltä aina vain on noussut vanhoja juurakoita, joita on nostettu ojien varteen. Mutta hyvä maa-alue siitä syntyi. Usein juuri sinne käveltiin mekin mieheni kanssa (nykyään yksin) aamulenkki ja hiljaa lähestyttiin niittyä. Sillä usein siellä sai seurata hirviä vasoineen, jäniksen lemmenleikkejä ja pöllöjen hiirijahtia. 


Liisa lähetti minulle tällaisen kuvan 1900-luvun puolivälistä, jolloin niitä kantoja vielä pellosta nousi. Itse pellon isäntä Arvid kuvassa

Toin tähän kuvan Paskarämeeltä kotoisin olevasta 'suossa hiiltyneestä kannosta', jonka toin puutarhaani.

Tämä tarina on hyvänä muistutuksena nyt huomata kuinka helppoa minun on saada puita liiteriin. Metsästä perkattuna, kotiin kuljetettuna ja valmiiksi sahattuina, kesän auringossa kuivuneena. Joten en valita. Kiitän sydämeni pohjasta.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti