Ihmeellistä lämpöä

Onkohan tänä syksynä ollut vasta yksi kuura-aamu? Ihmeellisen lämmintä pitkään. Aina vain pitäisi saada touhuta ulkona, on sopiva lämpötila hikisempäänkin työhön. Paljon olisi vielä lehtiä haravoimatta, paljon ulkona muutakin tekemistä, ulkorakennuksissa eri toten.

Miksi eläkeläisellä on niin paljon töitä? Missä on eläkeläisen rauhallinen olotila?

Vielä kuitenkin ehdin kulkea pihalla ihmettelemässä syksyn ihmeitä. Sanoin väärin, kun kirjoitin, että ruusuista juuri villiruusuilla on kaunis ruska. Tässä ihailin Minetten, Mustialan ruusun ruskaa. 

 

Ihailin myös kasvien sitkeyttä. Hei eivät halua lähteä vielä, pitävät kiinni niistä näinä päivinä harvinaisista auringonsäteistä. Vettä on kyllä piisannut. Ruttojuuren lehti on kaunis vielä viimeisilläänkin.

Sitten löysin todella ihmeitä puutarhastani. Keltainen esikko oli erehtynyt vuodenajasta, samoin juhannusmorsian, joka tekee kauniit vaaleanpunaiset ruusun kukkaset. Kesällä sen vasta istutin, jolloin se ei vielä tehnyt nuppuja. Mutta nyt se raukka on täynnä pieniä nuppuja. Miten sen käy sitten keväällä!?

 

Näin on tunnelmat...

Sitominen pajuaidassa

Laitanpa tänne kokemuspohjaani uudesta aiheestani 'Pajuaita'. Itsekin olen täysin aloittelija. Joten neuvoja otan mielelläni vastaan.

Nyt kun teen aitaa, ei pajun tarvitse paljoa taipua, vaan olla ihan ittellään. Nyt tarvitaan tuhdimpaa vartta, mitä nyt noita oinaan sarvia taivuttelen kesymmäksi. 

Enhän voinut olla menemättä ulos ja kokeilematta taas tuota alkua. Mietin ja kokeilin moneen kertaan sitomista, purin ja kokeilin uudestaan ennen kuin löysin mieleiseni solmimistavan. Ensinnäkin huomasin, että eihän minun noita keppejä tarvitse edes alunperin mittailla. Sahaan kaikki saman kokoiseksi ja sitten muotoilen kaaren oksasaksilla. Toivottavasti ne leikkaa paksumpaakin oksaa. Tai sitten pitää hankkia vahvemmat oksasakset. Nyt sahailin niitä eri mittaisiksi, mutta turhaa hommaa tein.

Toinen seikka minkä huomasin, että sitoessani oksia, on hyvä laittaa jokin lauta maahan niiden alle, jotta tulevat siinä hyvin tuetuksi. Sitten otan laudan pois, joten oksille jää pieni ilmarako. On nimittäin tarkoitus, että tuosta aidan vierestä voi kävellä. Leikkaan nurmikon siitä niin kauan kun ruusupensailta voin. Sitten myöhemmin aita toimii ruusunoksien ja kukkien tukijana ja luulenpa ettei siinä enää sitten kävellä. Mutta aluksi ainakin voin trimmerillä saada nätisti myös aidan alta nurmikkoa pois. 

Kolmanneksi, kyllä humalanaru kannattaa käydä läpi hieromalla sitä ja jos on kuivaa niin myös liottaa. Mutta kyllä se ihmeen sitkeetä ainesta on. Jopa yhdistämiseen kaksoissolmunteko sujui hyvin, kun pehmensin vähän päitä. Ainakin se on kauniimpaa kuin joku oikea naru tai mukavampaa käsissä kuin rautalanka. Tosi hyvä juttu!

Sidoin aitaa siten, että joka toinen oksa oli poikkipuun takana, joka toinen edessä. Joten kun sidoin oksaa kiinni, punoin ristiin joka kierroksella. Oksan edellä ristiin, poikkipuun alta ristiin, toisen oksan takana ristiin, poikkipuun päältä ristiin jne. Näin siitä tulee pitävä ja kauniskin. Alkuun pujotin keskeltä taitetun humalanarun Oinaan kaulan kautta. 

Nyt huomaan, että olen laittanut oksat liian harvaan. Kiristän ne sitten myöhemmin vähän lähemmäs toisiaan, kun ensin olen tehnyt toisen 'oinaan' seuraavan tolpan ympärille, ehkä vähän matalamman. Alhaalla toimin samoin tavoin.

Eiköhän siitä hyvä tule. Valitettavasti työni nyt jää vähän lojumaan, kun lähden matkalle. Mutta jatkan sitten.

Mukava, jos joku toinenkin innostuu. Eikös nyt olekin askartelun aika!

Olisin niin kovasti skorpiomaiseen (astrologisesti minussa on sitä paljon ja nyt on ollaan kaikki kosmisten skorpioni-tähtikuvoiden vaikuttamina) tyyliini halunnut kuunnella Sibeliuksen Ristilukin, mutta sitä ei youtubesta löytynyt. Olen vain hyvin lukkimaisella tuulella, mistä lie johtuu... Ehkä on aika miettiä syntyjä syviä. Sanat löysin kumminkin joten laitan ne tähän talteen. Ja kun minulle on musiikki ja tanssi tärkeää, niin tässäkin mennään ristiin...

Teksti googlesta:
Sibelius sävelsi musiikin ystävänsä, ruotsalaisen kirjailija Adolf Paulin (1863 - 1943) näytelmään Kung Kristian II (Kuningas Kristian II), jonka ensiesitys oli 1898 (arvatenkin ruotsiksi).

Yksi suomenkielinen sanoitus on Armas Einar Leopold Lönnbohmin (Eino Leino, 1878 - 1926) kynästä. Se ei ole se, mitä kuulee laulettavan. Eikan suomennos tässä:

Ristilukin laulu

Aho vihreä paahteessa auringon
salon harhaisan helmassa on,
siell' istuvi lukki niin musta kuin yö,
vain vaaninta häijyllä työ.
Kas, auringon välkkeitä väijyvi tuo,
ne kelmeiksi kehrää ja verkon hän luo
niin voimallisen,
ah, niin kevyen,
min silmuihin sielut hän pauloo ja lyö
ja kiusaa ja surmaa ja syö.
Ja valkeus ja päivä niin valjuksi käy,
yli maailman yö pimentäy,
siell' ihmiset sieluttomat haparoi,
mut toimehen tulla he voi.

Yö heistä on kirkas kuin huomenen koi,
mut huomen jos koitti, se yönpelon toi,
he aaveilevat,
he haaveilevat
kuin henkensä vankka ja valtava ois,
ja hukkuvat, nukkuvat pois.
Mut lukki se kehrää ja tummuvi maa;
ei sielua yhtä hän saa,
halk' aikojen astuu se seppelepäin,
käy urholta urholle näin,
se valtikan heille ja herruuden suo
ja voiton ja herjan ja kuoleman tuo
ja tuskan ja yön
vuoks sankarityön,
kaikk' kamppailevat lukinlangoissa nuo,
ja kaikilta hurmeen hän juo.

Paju - toisille haitta, toisille aarre

Olin odottanut tätä hetkeä; päästä jälleen käsiksi pajun luovaan, notkeaan työstämiseen. Pyrin taikomaan kaadetuista pajukasoista nyt jotain nättiä puutarhaani. Mutta pikkuisen potkua siihen tarvitsin.

Olin pyytänyt pajutaiteilija Hilkkaa vähän antamaan ideaa ja alkua. Mukaan pyysin myös Raunin ja Paulin auttamaan ja oppia saamaan.

Olen kerran ollut eräänä kauniina kesäkuun viikonloppuna Hilkan kuoripajutyökurssilla ja kyllä nautin. Monenlaista palloa, koria ja astiaa sain aikaseksi. Mutta aidan kanssa olin aivan tyhjä. Katselin vain kun Hilkka piirteli eri vaihtoehtoja paperille. Aloitimme aidan ihan kokeiluilla. Jospa oma mielikuva sitten rakentelisi jotakin valmiimpaa.

Paulilla oli pieni kirves mukana, jolla hän vuoli tukiseipäitä. Minä maalasin niitä päitä sitten tervalla. Yhtä hyvä olisi nuotiossa polttaminenkin, jotta ne ei sitten heti alkaisi maassa lahoamaan. Samoin niiden pajujen päät, jotka tulivat maahan oli hyvä tervata. Näin opin oikeastaan omalta Kaksos-pojaltani. Joten siihen olin varautunut. Jonkinlaisia oksasaksiakin oli ja punoslankaa. Mutta aspeja ei ollut, joten pienien naulojen piti kelvata. Sitten tarvittiinkin monen käsivoimaa pajutuppaan kanssa sitä kiertäessä ja taivutellessa ja rautalankaa ympäri pujoteltaessa.

Voi miten hyvää köyttä on humalanvarsi!!! Sitä en tiennyt. Nyt poimin tarkkaan talteen sen vähän mitä minulla on ukkosjohdattimen tolpassa. Onneksi Hilkka lupasi minulle sen mitä ei tarvitse.

Tässä sitä alkua pähkäiltiin. Ja siitä sain mielikuvan, miten sen sitten jatkossa teen. Saattepa nähdä.

 

Toin erään kauniin olennonkin pihamaalle kiven päälle meitä tervehtimään. Tunnistiko Hilkka vielä? Aikoinaan hän työsti paljon paperimassasta tai sanomalehdestä näitä kauniita hevosia, pegasoksia ja yksisarvisia. 

Yksisarvinen eli Unicorn on niin ihana, että sille...irlantilainen laulu!

Tonttuja osa 3, Muita tonttuja

Kun asuu näin lähellä metsiä, niin on mahdollista, että pihapiirissä asuu monenkinlaisia tonttuja ja haltioita. Kun lähtee tästä tuonne Paskarämeelle päin tai Kissakankaalle päin, on vastassa korpea ja metsää kilometrikaupalla. Eksyäkin sinne voi. Sekin on ollut lähellä. Silloin voi joutua yöksikin metsään, jos huonosti käy. Siksipä olen yrittänyt opettaa poikia pienestä katsomaan luonnon merkeistä ilmansuuntia ja usein sanonta "Koti ja kylä on auringon suunnassa iltapäivästä, aamusta vasten aurinkoa" on usein oikotie kotiin. Mutta aina ei paista aurinko. Pari kertaa olen säikähtänyt. Ja pari kertaa ukon kanssa aikoinaan suunnasta riidelty. On siellä onneksi noita metsäteitä, jotka johonkin päätyvät.

Mutta nyt sisätonttuihin. Meillä on pieni sisäsaunakin, joka nyt toimii sähköllä, kiireiden vuoksi. Siellä on pieni tonttu nurkassa toimien aromiastiana. Siihen tipautan väliin flunssalääkkeeksi eucalyptysta, väliin tervaa tai metsäntuoksua.

Toinen tonttu istuu tuolla uunin päällä, vanhassa paikassaan, kuten joskus vuosia sitten. Välillä siirsin sen tuonne terassin hyllylle istumaan, mutta sille kävi huonosti. Tuo tonttu on nimittäin tämän seudun kuuluisan taiteilijan ja metsänneidon Hilkka Jyrinki-Välikankaan (Hilda's Papier) paperimassatonttu. Hilkka on tehnyt sellaisia suuritöisiäkin virallisiin tiloihin ja niittänyt mainetta myös pajutöillään. Toivottavasti tapaamme häntä enemmänkin.

Mutta linnut pitävät jostakin syystä paperimassasta ja varsinkin jos siitä tehdyllä otuksella on silmät. Niinpä tontun silmät tulivat kuopalla heti parin päivän päästä, ja tonttu oli vietävä turvaan. Jonnekin laatikon pohjalle se jäikin, kunnes tässä siivotessa sen löysin ja nostin takaisin omalle paikalleen. Silmiäkin yritin tohtoroida. Lempeän surulliselta tonttu näyttää, mutta varmasti hoitaa tehtävänsä uunin päällä.

Tonttuja on varmaan muitakin, kuten profiilissani tuo tonttu kiven päällä kukkien keskellä. Tuo kivi siinä on myös hyvin merkityksellinen, sillä löysin sen myrskyn kaataman koivun juurakon joukosta. Ihmeellisen näköinen kivi, jota kerran yksi astroystäväni kutsui metamorfooniseksi maasälväksi. Minusta se kivi edusti tuon vanhan hyvin kyhmyisen ja enttimäisen puun sydäntä. Se on minulle voimakivi. Ja tonttu on norjalaisen taiteilijan luoma mukava veikko.

Entäs sitten tämä 'metsätonttu'? Minä itte. Lapsesta asti juoksin pitkillä laihoilla kintuillani pitkin ketoja ja metsiä.

Äiti ja isä minua nimittivät metsäkauriiksi. Ystävänikin mielelläni raahasin metsiin katselemaan metsien ihmeitä. Niinpä eräs heistä näki minut Metsätonttuna. Nimi jotenkin loksahti, kuin olisin ensimmäistä kertaa tunnistanut itseni. Siksi käytän sitä usein profiilinimenä foorumeilla, missä olen keskustellut.

Aivan kuin ihminen muuttuu jopa saadessaan uuden sukunimen, tiedätte, ihminen voi muuttua myös saadessaan uuden roolin tai lempinimen. Itse itselleni olen viime vuonna löytänyt nimen Ruusumuori. Ja tulevana kesänä varmasti muoristun ruusuineni entistä enemmän. Kahvilani nimeksi onkin muodostunut pikkuhiljaa 'Ruusumuorin kesäkahvila' tai Ruusumuorin kotikahvila. Vielä sitä ei ole papereilla virallisesti.

Mutta tässä itse Metsätonttu, tuleva Ruusumuori.

Pieni tytön tylleröinen...

Homeinen polkuni 4

Tänään on sitten vietetty menneisyyden polttohautausta oikein talkoovoimin. En olisi yksin pärjännyt millään valtavasta määrästä roskia ja ison nuotion kanssa. Joten olen tosi onnellinen apujoukoista.

Kuulostaa suureelliselta, mutta homma oli osin hyvin paljon totta. Homehuoneen sisältö sänkyineen kaappeineen päivineenhän oli syytä hävittää sieni-itiöiden vuoksi. Seinät, katto ja lattia on riisuttu tyystin, varsinkin lattian alta yritettiin saada kaikki kelvoton pois. Joitakin vaatteita olen yrittänyt pelastaa etikkaliotuksella ja hyvästi ulkona kuivaamalla ja tuulettamalla. Huoneessa kun oli suurin osa minun liinavaatteista ja pitovaatteista. Pihalle oli kertynyt aikamoinen kasa, joka on odottanut polttamista suojamuovin alla.

Rovioon kannettiin muutakin, kuten kuvassa oleva vanha isännän nojatuoli. Siinä poltettiin kelpaamattomat pajut raivauspaikalta, vanhoja roskia muutenkin, mm. perheen vanhat vaatteet, joita aittaan olin säilönyt matonkudetta varten. Kudoin mattoja ainakin kymmenen vuotta, mutta sentäs osasin sillekin laittaa pisteen. Tai se loppupiste tuli nyt huutomerkin kera.

Sydäntä kopristi, kun katselin kaikkea sitä mennyttä nousevan savuna ilmaan. Tuli tekee selvää jälkeä, lopullista. Onneksi ilma oli mitä sopivin, pilvinen ja tuuleton ja savu meni metsään päin, ei taloa eikä naapureita kohden. Lisäksi maa oli märkä, ja vesijohtokin ylti sopivasti liiterin seinän turvaksi. Terassilla juotiin kahvit ja mehut välillä. Ja pakasteesta löytyi lihakastike homman painikkeeksi. 

Mieli on hämillinen, sekava, kylkilihakset kipeitä. Jotakin loppuunsaatettu.

Tähän täytyy saada 'Tulitanssi', kuvaa parhaiten mielialaani...

Tonttuja osa 2, Puutarhatonttu

Nyt kertokoon tämä kesäinen kuvasarja tarinaansa eräästä tontusta puutarhassani.

Joskus tunnen oloni yksinäiseksi. Kukkaset eivät puhu.

Voi jukra, tuollahan on pieni mies!

Tohdinko mennä lähemmäksi? -  Puutarhatonttua ei tarvitse pelätä. Se vartioi minun puutarhaani.

Jaahas, minä olen Malena. 

Sinullahan iso nenä on, vähän turvonnut? - Ruusut tuoksuvat kovin.

Nyt olen vähän hämmentynyt, mutta taisin saada ystävän.

Niin...Malenalla on eräs toinenkin hassu ystävä; Pingu

Tonttuja osa 1, Saunatonttu

En minä ole ainoa ’tonttu’ tässä talossa, enkä puutarhassakaan.

Nyt kun illat pimenevät ja salaperäisyys verhoo pihatienoot, kerron teille näistä kaikista tontuista enemmän.

Yksi sellainen asuu savusaunassa. Tuossa etusivullahan saunarakennus näkyy kokonaan.

 

Skorppioni-poikani oppi ässän savusaunan lauteilla. Heitimme kiukaalle vettä. Se sihisi.  - Kuun-telepa ja sano perässä, kun saunatonttu sanoo ässää, sanoin pojalle. Poika sanoi perässä. Hyvin meni. Kerran jouluna veimme saunatontulle puurovadinkin saunaan. Valitettavasti se löytyi koskemattomana seuraavana päivänä. Ei kelvannut. Siinä ei ollut tarpeeksi suolaa…

Ovi tervattiin aikoinaan. Oven ripa löytyi suolta ja on kestänyt hyvin.

Savusaunamme on vanhoista hirsistä (jotka sain lahjaksi Lea-siskolta, oma tarinansa sekin olisi, mutta…) tehty. Ukkoni sen aikoinaan rakensi, n. 27 vuotta sitten. Ja kun hän jäi eläkkeelle, hänellä oli aikaa tuusata saunan kanssa. Sen lämmityshän kestää 3-5 tuntia. Siihen kelpaa vain leppä- ja haapapuut, muista puista tulee kitkua. Siellä käytetään saunavihtaa, joskus jopa katajavihtaa. Vesi johdetaan letkua myöten, ja se lämmitetään ulkopadassa. Talvella luodaan ensin sinne polku, kannetaan kuuma vesi ämpäreillä talosta ja jäähdytetään lumella. Siis töitä piisasi ukollani.Minulta ne taitaa jäädä.

Nyt yksin ollessa olen sen muutaman kerran lämmittänyt, osasin sentään. Savusaunan vieressä olevassa ladossa on iso pino haapapuita, siitä olen pitänyt huolen.

Savusaunan keski-ikä on 10 vuotta, sanotaan, sillä ne ovat herkkiä palamaan. On se tässäkin joskus ollut lähellä, kun hiili on vyörynyt puulattialle. Mutta vielä se palvelee, vaikka lahoa on siellä täällä ja lautaa poikki, iso kivikiuas kallellaan. Arvata vain voi, kuinka monet löylyt, ja kuinka monille sauna on antanut hoivaavaa lämpöä ja bioenergiaa rutkasti. Yrttikylvyt, vihtapiiskat ja ruttojuuren saunahatut ovat jääneet monella mieleen. Monet ideat ovat poikineet saunan lauteilta ja surut lohdutettu.

Kyllä siinä on ollut saunatontulla ihmettelemistä monet kerrat. Laulut, tarinat ja filosofoinnit on saunatonttu kuunnellut. Lumisodat ja vesisodat kestänyt. Monenlaista yrttiä siellä kuivatettu. Kerran oli koko laude täynnä sinapin oksia, ja kinkkukin on joskus roikkunut katossa. Talon kissoille jätettiin aina yöpymistyyny ja vettä saunan jälkeen lauteille. Ne odottivat kiltisti kuistilla omaa vuoroaan. Joskus tosin, varsinkin talvella, ne tulivat lauteille mukaan, mutta pelästyivät tontun sihinää. 

Saunan ikkunan olen minä tehnyt, puutyöpiirissä aikoinaan.
Siinä tonttu nyt ihailee ruusutarhaa.

 

Hyvä ystävä toi sinne ’kuvan’ saunatontusta. Se valellaan välillä tervalla, antaa mukavaa tuoksua. Mutta se oikea tonttu on vahtinut tosi hyvin kaikki nämä 27 vuotta saunan pitoa ja hyvästi on hoitanut asiansa. Olen silloin tällöin jättänyt sinne vajaan olutpullon tai makkaran paloja…kiitokseksi.

Tapio Rautavaara ja Löylyä lissää, tätä on monesti laulettu!

Ruusuinen polkuni 2

Päätin, että jossakin polun vieressä pitää kulkea aita. Tuli mieleen muitakin juttuja.

Minulla on pellon päässä komea pajukko. Minulla on pellon toisessa päässä lammikko. Minulla on tilaa, ja sitä tilaa pitäisi jakaa somasti. Esimerkiksi aidalla! 

Kun nämä jutut laitetaan yhteen, niin pajukosta saan aidan. Keväällä saan siitä muutakin, kun liotan niitä pajuja lammessani.

Kutsuin Metsänneito-ystäväni kahville tässä yksi päivä ja pyysin häneltä pikkuisen apua aidan rakentamisessa alkuun. Hän on nimittäin pajutaiteilija, johon saamme ehkä ensi keväänä tutustua paremminkin. Ei siis ihme se, kun hän näki pajukkoni, niin hän henkäisi: -Sinullahan on oikea aarre tuolla!

No. Skorpioni-poikani lupasi kotireissullaan, että hän raivaa pajukon raivaussahalla. Sellainenhan on jossain navetan nurkassa. Ajattelin laittaa sen kuntoon, jotta se olisi valmis, kun hän tulee. Ystäväni isä sen kunnosti ja sanoi että toimii, kunhan siihen vaihtaa terän. Ostin uuden teränkin vanha terä mallina.

Mutta eihän se niin yksinkertaista ollutkaan. Miten vaihdetaan heinäpää terään? Miten se irrotetaan? Mitä tarvitaan terän kiinnittämiseen? Kun pojan kanssa aikamme siinä jahkailtiin ja kinasteltiin, nostin koneen kottikärryyn ja kärräsin sen naapuriin. Sielläkin sitä vähän ihmeteltiin. Jotakin uupui. Soitettiin veli apuun.

Siitä uupui osia. Katsottiin jos veljen raivaussahan osat kävisivät, niin voisi lainata. Ei käynyt! No sitten lainataan koko raivaussaha, sanoi naapurini.

Siihen vaihettiin se ostamani uusi terä. – Saat sitten tämän uuden terän lainan edestä, sanoin kiitollisena. Mies virnisti, että uudenko? Ai niin….jos sen pajukon raivaa, niin eihän terä enää uusi ole. 

Tänään pajukko sitten kaatui. Minä lupasin auttaa siinä hommassa. Sehän se vasta HIRVIÄÄ hommaa oli, varsinkin minulle jolle kannot ja risut ovat kasvaneet ylämittoihin. Raahata isoja pajunrunkoja läjään ja leppiäkin. Varoa mihin astuu ja katsoa mistä mennä. Kyllä tuli akalle hiki! Puolelta toiselle raivasin metsuripojalle tilaa. Mutta kyllä kannatti. Siinä sivussa sain toisenkin idean ruusupolkuani varten…mutta yksi asia kerrallaan.

Metsurin biisi...

Ihmeellinen luonto ja kamera

Kun kuljen metsässä, minulla on usein kamera taskussa. Ei koskaan tiedä mitä kohtaa. Minulla on ollut pienestä asti valokuvaus harrastuksena. Muistan aina pikku tyttönä, kun näin Apu-lehden kansikuvan, joka oli otettu Helsingin yöstä. Ne valot!! Muistan kun pyysin isää selittämään, miten on kuvattu auton valojen 'viivaa' ja miten voi yöllä ottaa valokuvia.

Kun pääsin ripille, hartain toiveeni oli saada oma kamera. Sain sen. Sellainen yksinkertainen, jossa oli kaksi vaihtoehtoa ja salama. Se on tallella vieläkin. Voi kun olin onnellinen. Sitten lainailin muiden kameroja, kun omani ei riittänyt. Perustimme kouluun erään pojan kanssa kamerakerhon, ja saimme pimiön missä tehdä kuvia. Myöhemmin vierailin monenlaisissa pimiöissä. Sitten sain tosi hyvän Konica-kameran eräältä vanhemmalta mieheltä joka oli tulossa sokeaksi ja halusi antaa kameran sellaiselle, joka ymmärtää taiteesta jotakin. Sillä kameralla tein sitten sanomalehteen töitäkin. 

Nyt on aivan liian helppoa. Ei tarvitse miettiä aukkoja, valotuksia, etäisyyksiä. Ei tarvitse valotusmittaria. Ei tarvitse filmejä edes. Digikamera. Sen kun näplit vain. Minulla on Canon Ixus 75.

Mutta en ole sittenkään hyvä tässä hommassa. Nautin vain. Ja uusinta uutta on kuvankäsittely, josta olen käynyt toki kursseja, mutta tietokoneellani on vain kameran oma yksinkertainen ohjelma. Se riittänee...

Tässä viime metsäretkeltäni pieniä yksityiskohtia:

Nämä kivet piti sitten saada omalle pihalle asti!

Annetaanpas sateen ja luonno laulaa...

Homeinen polkuni 3

Hohhoijaa! Ensin tuli Kaksos-poikani ja touhusi, ja sitten tuli Skorppari-poikani ja touhusi. Sitten he touhusivat yhdessä, kaksi oman tahdon miestä. Olinhan minä onnellinen heistä, kuuntelin touhua ja napinaa, välistä äänikin nousi, veljeksiä ovat, ei tartte pidätellä. Mutta jälkeä syntyi. Seinistä vapautui kaunis hirsipinta. Meinattiin se jättää sellaisenaan. Jos olisi yksi huone vanhaan malliin... Ovesta huomaa, että joskus on ollut turkoosin voittoinen sävy tässä huoneessa. Ja löytyipäs yhdeltä seinältä tapettien alta toinenkin ovi. Muistelen lapsena taloja, joissa on juostu ympäri, huoneesta huoneeseen ja hauskaa on ollut, kunnes vanhempien ääni on puuttunut asiaan.

Pojat tutkivat tarkkaan tapetteja, eri vuosikymmenten tyyliä, väriä ja kuvioita. Kaksos-poika päätti, että yksi seinä tapetoidaan 'Ruususen uni'-tapetilla. Miksikähän juuri sellaisella?

Kaikkien tarkastusmiesten käynneistä seurasi kuitenkin se, että vakuutuksesta saatiin apua, ihmeen nopeasti. 

Joten sittenkin ehkä selvitään. 

Kun yksi päivä oli revitty, toinen päivä laitettiin lattiaa, mökkityyliin. Se sopi seinähirsien kanssa. Netistä, kavereilta ja sukulaisilta (plus oma pää) saatujen oppien mukaan työ sujui hyvin. Nyt ei laiteta muoveja tai lasista villaa. Purupöly leijuu ja vaikka muovilla päällystettiin ovi ja kuljettiin ikkunan kautta, niin arvata saattaa.

Mutta iloisena olen keitellyt kahvia ja laittanut ruokaa, liottanut edelleen vaatteita etikassa ja pessyt pyykkiä. Onneksi ei ole satanut, joten voi kunnolla ulkona tuulettaa ja liputtaa loppuja sisällä. Välistä olen juossut rantteelle kasaamaan puita sisälle liiteriin. Yksi ryykäys vielä, kuten täällä sanotaan.

Ja iltapäivällä tuli lattia valmiiksi. Siinä se hohtaa kauniina ja puhtaana. Voitettuna! Vai onko? Noista homeen itiöistä ei tiedä. Haistellaan ja nuuskitaan, varsinkin tuota nurkkaa, kuivataan patterilla huonetta ja toivotaan. 

Onkohan homeinen polku kuljettu loppuun?

Ei aina käy niin...Carola

Ruusut ja Ruususet talven helmaan!

Voi noita kesän muistoja! Miten se livahti niin äkkiä? Ehdittiinkö siitä nauttia?

 

Ruusut menevät talveksi nukkumaan aivan pian ja Ruususet kaivautuvat sisälämpimiin.

Tuolla Ruusunnupullani on toinenkin mummu. Sellainen taiteilijamummu, Nykäsen Pirjo, josta olen yhtä onnellinen kuin tyttärestään ja tyttärentyttärestään. Hän muistuttu minua rauhoittumaan jo talven helmaan ja keskittymään muihin hommiin, vaikka taiteilemaan tästä. Tällä maalauksellaan hän minua tervehti. Maalauksen nimi on Ruusunen talven helmaan.

Siis mitkä ruusuisen ihanat värit!! Maalaus kertoo enemmän kuin itse ruusu siitä, kuinka ruusu hoitaa sielua ja saa ihmiset haaveilemaan. Kuvasta heijastuu se ruusun salaperäisyys kuultavan upeasti. 

Kyselin Pirjolta missä tuo maalaus on. - No siellähän se Malena-tyttösen kotona. - Missä huoneessa?  - No siellä kosketinsoittimen päällä seinällä olohuoneessa. - Mitäh?!!!

Siis minä olin vasta siellä käynyt. Missä minun silmäni olivat olleet? Yleensä näen taulut ensimmäisenä seinällä. Siis ei voi olla totta! 

Mutta...siellä huoneissa asuu myös rakas pojantyttäreni, jota nykyään olen niin harvoin nähnyt. Arvatkaa, saanko silmiäni irti hänestä. 

Jos minun Ruusumuori- kahvilani menestyy ja ylimääräistä jää, niin arvatkaa mitä minä ostan? 

Ainutlaatuinen, Johanna Kurkela

Ruusujen ruskaa

Voi ihme, että tuo ruu- ja rus-tavut ovat kauniita! Vaikka niistä rakentuu myös rumaa, vai onko se rumaa? Ruumis, ruuti, ruutu, ruudukko, ruutana, ruuma, ruuvi....ruusu! 

Ruskea, rustata, rusko...ruska! Näillä olisi hauska leikkiä enemmänkin.

Mutta halusin muistuttaa, kuinka kaunis on myös ruusun ruska. Ja huomioitavaa on se, että kauniin ruskan näyttävät jällleen villiruusut! Vaikka niiden kukinta on niin pientä ja kiireistä, ne puhkeavat vielä kukkaisväreihin sitten, kun viimeiset lopettavat. Tässä muutamia esimerkkejä minun vielä niin pienistä pensaista:

Palkin pihalta löytämäni, nähtävästi metsäruusu

Nukkeruusu

Viimeiset ruukkuruusut vielä kukkivat, hallan pureminakin!

Viimeinen ruusu ja Esko Rahkonen

Lokakuun täysikuu

Olen nauttinut monta iltaa kauniin kylmästä kuutamosta. Aamulla onkin ollut sitten valkoinen kuura maassa. Talitiaiset ovat koputtaneet ikkunalaudalla lasiin, ja olen kiiruhtanut viemään niille ruokaa.

Mutta vieläkin joku sitkeä ruusu kukkii, kun muu luonto jo helittää. Puutarhasta löytyy muitakin sykähdyttäviä ilmiöitä. Hyvää talven tuloa tänne Pohjanmaalle!

 

Annetaan Remu Aaltoselle vuoro. Istuin kerran junakahvilassa hänen vieressään ja enhän voinut olla hiljaa. Arvatkaapas mistä juttelimme? Puutarhan hoidosta! Mukava mies!

Paskarämeen tarina

Tänä kauniina auringonpaisteen aamuna kerron Paskarämeen tarinan. Se mitä tuli mieleen omilta puupinoiltani.

Paskaräme on niitty, jossa on viljelty viljaa ainakin jo 50 vuotta. Se on merkitty maastokarttaan juuri tällä nimellä. Kärrytie vie sinne Linnanraunioiden ohi.

Paskaräme oli aikoinaan rehevä suo, josta maan omistama isäntä aikoi raivata pellon. Yllätys oli aikamoinen, kun kuokka kolahtikin jatkuvasti kovaan puuhun. Tuli ilmi, että aikoinaan luonto oli näyttänyt voimansa, ja suuri tukkimetsä oli kaatunut, maasto oli muuttunut ja suo säilytti ikivanhan aarteensa.

Sanon 'aarre', joksi tuo isäntäkin aikoinaan älysi omaisuutensa olleen. Sillä suossa maannut puuvarasto oli kuin hiiltynyttä tuotetta, joka kuivattuna olisi tosi mahtavaa lämpöenergiaa. Isäntä oivalsi asian ja oivalsi muutakin. Yksin oli raskasta raivata tuollaista suota puuvarastoineen, joten hän lähetti kaupunkiin jotenkin seuraavan suuntaisen viestin. Huomatkaa, että väritän tarinaa tosiasioiden pohjalta oman mielikuvan kautta.

" Raivattavana suota, joka sisältää hiiltynyttä tukkia. Päivän palkaksi saa hevoskuormallisen puita kotiin vietäväksi".

Silloin vielä kuljettiin hevosvoimin ja tehtiin työt hartialihaksin. Ja talot lämmitettiin halkopuilla. Joten viesti ymmärrettiin hyvin.

Voin vain kuvitella, kun aamuvarhaisella kaupungista saapui miehiä hevosineen ja kärrylavoineen. Päivän he tekivät töitä mustan suomudan keskellä raivaten suuria tukkipuita esiin. Ja illalla palasivat kotiin kuorma täynnä tuhtia tavaraa. Voi vain arvata miltä he näyttivät. Varmaan suorastaan 'paskalta'. Siitä tuli tuon niityn nimi.

Mieheni muisti tapauksen, kun hänen isänsä oli kysynyt eräältä mieheltä kuulumisia, oli mies sanonut työtä tehneensä Sianperseessä ja oli menossa Paskarämeelle. Nämä nimet oli ennen työn kuvan mukaisia ja ovat sellaisina säilyneet.

Monet kuumat kuormat vietiin kaupungin puutaloihin, ja niitty tuli raivattua. Vuosien myötä auratessa sieltä aina vain on noussut vanhoja juurakoita, joita on nostettu ojien varteen. Mutta hyvä maa-alue siitä syntyi. Usein juuri sinne käveltiin mekin mieheni kanssa (nykyään yksin) aamulenkki ja hiljaa lähestyttiin niittyä. Sillä usein siellä sai seurata hirviä vasoineen, jäniksen lemmenleikkejä ja pöllöjen hiirijahtia. 

Liisa lähetti minulle tällaisen kuvan 1900-luvun puolivälistä, jolloin niitä kantoja vielä pellosta nousi. Itse pellon isäntä Arvid kuvassa

Toin tähän kuvan Paskarämeeltä kotoisin olevasta 'suossa hiiltyneestä kannosta', jonka toin puutarhaani.

Tämä tarina on hyvänä muistutuksena nyt huomata kuinka helppoa minun on saada puita liiteriin. Metsästä perkattuna, kotiin kuljetettuna ja valmiiksi sahattuina, kesän auringossa kuivuneena. Joten en valita. Kiitän sydämeni pohjasta.

Ei minusta tähän olis! 

Itse olen aina kunnioittanut tätä peltoa 'raivaajan muistomerkkinä'.

Ruusuinen polkuni

Ruusupolku kutsui kesällä! Saako mennä? Tässä minun rakkain ruusunnuppuni, pikku Malena!

Vastapainoksi kaikelle hometalon työlle ja liiterihommille karkaan silloin tällöin tuonne ruusutarhaani ja rakentelen polkuani siellä. 

Se polku ei ole viivasuora, ei yhtään täydellinen. Sillä ei ole tarkkaa suuntaa, se ei ole edes tasainen.

Niin kuin en minäkään.

Se on kaareva, mutkikaskin, epätietoinen minne mennä. Se on muhkrainen, epäsäännöllinen, pehmeä, väliin leveämpi, väliin kapeampi. Se vie unelmiin, illuusioihin, salaperäiseen tietämättömään maailmaan.

Niin kuin minä.

Olen haalinut noita kiviä ympäri Suomea. Joka reissulta niitä on tarttunut auton takakonttiin teiden varsilta, rannoilta, metsistä ja mitä ihmeellisimmistä paikoista. Niitä on kannettu pusseissa, kainaloissa, ämpäreissä. Ei sellaista metsäreissua olekaan, etteikö kivi olisi tullut mukana, puolukkaämpärin päällä tai anorakin taskussa. Niitä on tuotu pyörällä, kottikärryillä ja traktorilla. Niitä on tuotu tuliaisiksi peräkärryssä tai laukussa. Eräskin tuli tupaan iso kivi sylissään ja sanoi että repussa sen kuljetti sieltä Lapin tunturin laelta. Kuinka ihana tuliainen!

Kaikesta siitä on koottu polkuni. Hiekka siihen on tuotu ystäväni Satun pihamaalta auton peräkärryillä (jopa kahdella eri kärryllä)  ja jopa säkeissä. Vielä on tuolla yksi säkki käyttämättä  ja vähän jäljellä ruttojuurien juurella.

Yksi minun mieliharrastuksiani on palapelin teko. Kerran talvessa, joulun aikaan, olen yhden tehnyt, joskus kerran kesässäkin sadepäivinä. Nyt olen tehnyt omaa palapeliä puutarhassani, ruusupolkuani. Se on ollut hurjan hauskaa. Vaikkakin puutteellisena. Tiedän että joudun korjaamaan sitä myöhemmin ja varmaan aika usein. Siemenet leviävät ja rikkaa kasvaa heti kivien väliin, vaikka hiekan alle olen asettanut maisemointikangasta.  Mutta niillä rikkakasveilla on pienet juuret. Ja pienessä määrin ne koristavat polkuani.

Ja talven jälkeen se lumen ja roudan ansiosta muttuu, painuu kuopalle tai nousee ylös.

Hauskinta minusta on ollut suunnittelemattomuus. Se on kuin seikkailu, josta ei tiedä mitä seuraavan mutkan takana on, mihin se oikein vie ja mitä siellä varrella kasvaa. Nythän minulla on tuolla pellolla pelkkä nurmikko ja pienet vastaistutetut ruusupensaat. Mitä sitten? En tiedä vielä mistään mitään. Annan ajan ja päähänpistojen luoda sitä. Sallin tunteiden ja spontaanien mielikuvien sitä synnyttää. Luotan oman mieleeni. Sillä on arvo.

Mielen kuvia...siellä missä ei ole polkua.